XVII.
YRITYKSIÄ.
Vihdoinkin käsitti Wilhelm, että hänen täytyi tarttua johonkin muuhun kuin ongenvapaan.
Syksy lähestyi ja Viktorinen kaikki huolenpito ei voinut estää, että hätä, todellinen, kalpea hätä, päivä päivältä tunkeutui yhä lähemmäksi heitä.
Mutta valitettavasti ei toivotusta tulolähteestä ollut sitä hyötyä, kuin oli otaksuttu.
Wilhelmille oli kyllä alkanut tulla halu ryhtyä asianajoon, mutta hän katseli useinmmiten asioita niin eri tavalla kuin asianomaiset, jotka olivat aikoneet antaa hänelle luottamuksensa, että nämä sangen suuttuneina käänsivät hänelle selkänsä, ja sillä tavoin niin sanotut varmat toiveet toinen toisensa perään raukesivat.
»Ensi kerralla käy paremmin!» lohdutti aina lohduttava vaimo.
Mutta ensi kerralla kävi niin huonosti, että Wilhelm, huolimatta velttoudestaan, tuli kotiin melkein raivoissaan.
»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin lattialla.
»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta joudut kärsimään puutetta.»
»Oi, hyvä Jumala, kuinka voit ajatella minua!»
»Etkö sinä sitten aina ajattele minua?»
»Sehän on aivan luonnollista!»
»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»
»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis- ja illallisaterioita… Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin orjantappuraruusu.
»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut — otaksuttu mahdollisuus… No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä suosiiko onni minua.»
»Kuinka kiltti olet… ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät riu'un niinpian kun mahdollista?»
»Tietysti… Mutta puhuttaessa mahdollisuuksistamme: luulen että perunat…»
»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein lakannut antamasta maitoa.»
»Niin, kaikki luodut olennot ovat kiittämättömiä, paitsi sinä, lapseni!»
Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan päivällistä.
Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.
Aina kuitenkin turhaan!
Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin nähdä merkin.
Mutta, voi surkeutta, mitään riukua ei näkynyt!
Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»
Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.
Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.
Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi, kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.
Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi olla.
Hän sanoikin hyvin töykeästi:
»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon läskiä luittensa päälle!»
Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.
Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.
Ehkäpä joku pieni makkara… joku kappale kinkkua… joku hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas ja jäänyt huomaamatta!
Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.
Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.
* * * * *
Ja nyt tuli Wilhelm kotiin oikein ahmivan ruokahaluisena…
Vesillä olo hiukasee.
Mutta kun hän tuli tupaan, turvallisena ajatellen Viktorinen alituista kekseliäisyyttä, hän oikein huokasi, sillä pieni lautanen, jossa muna värjötti vihreitten lehtien välissä, näytti — vaikka liinan peittämänä — niin kauhean pieneltä.
»Mitä sinulla on, paras ystäväni? Kalastus ei tahdo, jumala paratkoon, onnistua tänään.»
»Minulla on… minulla on…»
Viktorine punastui, sammalsi ja kalpeni.
Hän ei voinut sanoa mitä hänellä oli.
Wilhelm säästi häneltä jatkon.
Hän kiiruhti ottamaan pois ensin valkoisen ja sitten vihreän peitteen ja löysi — yhden ainoan munan.
Mutta tämä näky teki häneen aivan toisen vaikutuksen kuin mitä
Viktorine oli pelännyt.
Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se myöskin tarttui Viktorineen.
»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin surkeaa… Odotahan… vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani kuinka paljon?»
»Puoli miljoonaa!» vastasi Viktorine yhä nauraen.
»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen kruunuun… No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana vain… yksi vaivainen muna.»
»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista, minä.»
… »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa… ja varmaa on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»
Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa mieltä.