XVI.
ELÄMÄ BLOMBO'SSA.
Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku; ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.
Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima, jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.
Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.
Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.
»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala, kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen — tämähän ei maksa mitään!»
»Ei… mutta kun se loppuu?» huomautti Wilhelm vähän miettiväisenä.
»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»
»Se on totta — saan kai alkaa ajatella sitäkin jonakin kauniina päivänä, kun nyt ehdin.»
»Niin, siitä olen varma!»
»Kuule kuinka kauniisti puut suhisevat!»
»Niinpian kuin olemme syöneet ja minä olen korjannut ruuan, menemme alas lehtoon, jakun sinä nukut, vilvoittelen minä sinua löyhyttämällä neuloessani.»
»Ei, sinun täytyy varmasti myöskin nukkua, nojautuneena olkapäähäni, kuten eilenkin. Ja kun heräämme, luen minä sinulle — neulomisesi käy silloin paljon paremmin.»
»Oi, kuinka ihanaa! Kun vain saisimme elää kauan, oikein kauan niinkuin nyt!»
»Nauttikaamme mitä meillä on, Viktorineni, siinä on todellinen elämänviisaus! Aika keinon keksii.»
»Mutta, Wilhelm, tulee sentään vähän ajatellakin puolestaan… Sinä et tiedä, minkä suuren kaupan olen tehnyt.»
»Niin, sinä aina ensin ajattelet sellaista, se on tavallista!»
»Sen piti tulla yllätyksenä huomenna sinun nimipäivänäsi, mutta minä en voi odottaa siksi — on niin suloista joskus kielitellä!»
»Mitä se sitten on, lapseni?»
»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin, että maksan ompelemalla sen.»
»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä… Mutta sano minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»
»Olen jo ajatellut sitäkin!» vastasi Viktorine riemuiten.
»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä voisimme sille antaa!»
»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki… Näetkö tuota pientä perunamaata tuolla… Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään huomiseksi?»
»No niin, tuo perunamaa?»
»… on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi tynnyriä.»
Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat huomattavan ylpeänä.
»Mutta miten ihmeessä tuo on mahdollista?»
»Mikään ei ollut helpompaa, kun vain ensin olin keinon keksinyt.
Keksiminen on aina pääasia.»
»Niin, sen kyllä tiedän! Mutta minä en sentään ymmärrä…»
»Märtha muori mielistyi minun siniseen silkkishaaliini, jota sinä et koskaan voinut kärsiä, ja…»
»Oi, sinä hyvä ihminen! Jospa ensi kerralla tulisi minunkin vuoroni tehdä joku hyödyllinen keksintö!»
* * * * *
Seuraavana päivänä — Wilhelmin nimipäivänä — oli juhlan kunniaksi kahvia mielilehdossa… ja kas: tuolla oli sitäpaitsi kaunein yllätys jälellä kahden seppeleillä koristetun karitsan muodossa, jotka seisoivat sidottuina puuhun.
»Eh, huusi Wilhelm, nyt sinä peräti nöyryytät minut!»
»En suinkaan!» vastasi Viktorine iloisesti.
»Minä vain rohkaisen sinua.»
»Niin, todellakin!»
»Tämän uuden omaisuutemme olen hankkinut sillä tavoin, että olen luvannut opettaa Märtha muorin kahta tyttöä lukemaan ja neulomaan, jonka toimen, kuten tiedät, jo olen alkanut.»
* * * * *
Mutta huolimatta perunamaasta, karitsoista ja porsaasta — viimemainittu oli vain tulevaisuuden vara ja perunat kasvoivat parhaillaan — kävi elämä talossa hyvin synkäksi, kun Tidanäsistä tuotu varasto loppui.
Eikä sitä uudistettu — ei siksi, etteivät vanhemmat olisi mielellään niin tehneet, mutta Ulla täti sanoi viisaasti:
»Antakaa heidän olla, niin saadaan nähdä mihin hätä, joka joskus on hyvä opettaja, pakottaa heidät — vielä ei ole kuulunut mitään Wilhelmin asianajosta eikä muustakaan.»
Wilhelm oli kuitenkin ryhtynyt johonkin: Sitten kun ei enää ollut jälellä mitään millä elää, oli hän alkanut kalastella ja metsästellä.
Viimemainittu ei oikein tahtonut luonnistua, sillä ei ollut varaa pitää koiraa; mutta kalastus antoi useinkin jotenkin rikkaan saaliin.
Kun Wilhelm tästä syystä meni ulos aamulla, oli sovittu erityinen merkki, jolla hän aina ilmoitti tuliko mitään syötävää päivälliseksi vai ei.
Jos Viktorine sai nähdä pitkän riu'un pystytettynä, silloin voi hän rauhassa lähettää hakemaan ruokalajin rannasta sellaisena kuin se tuli vedestä.
Mutta jollei riukua näkynyt ennen kello kahtatoista, tuli lapsi raukalle ääretön huoli, sillä sellaisina hätäpäivinä olivat jo espanjalaiset kanat Viktorinen kyynelten runsaasti vuotaessa saaneet heittää henkensä, yksi toisensa jälkeen, ja sitten ei ollut mitään muuta otettavaa, kuin porsas, joka ei vielä ollut »otettavissa», sillä perunankuoret eivät juuri olleet erittäin vahvaa lihottamisainetta.
Mutta niin huolestuneeksi kuin Viktorine tulikin, kun riukua ei tahtonut näkyä, ei hän sentään koskaan tuntenut itseään toivottomaksi, sillä niin kauan kun hän voi tehdä vaikka kuinkakin rajoitettua vaihtokauppaa emäntänsä kanssa, tuli siitä sentään jotakin.
Viktorine kehittyi yhä enemmän.