XV.
PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.
Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä aihetta.
Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:
»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui!
Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»
»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»
»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai ainakin voit myöntää.»
»Ei, minä vakuutan: hän ei suinkaan käskenyt.»
»Mutta joka tapauksessa tuli hän tänne ja moitti sinua kiivaasti?»
»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut asettanut — ja silloin… silloin…»
»… piti sinun kärsiä siitä, lapsi rukka?»
»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin uudestaan ryhtyä silittämään… silloin minä varomattomuudessani, huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin… kuten tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma syyni.»
Wilhelm sulki nuoren naisen syliinsä.
»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun; ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä… ehkä…»
»No, mitä?»
»… ehkä olisit kaivannut minua vähän, jos olisin kuollut?»
»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle totuuden — kaivannut sinua syvästi.»
Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa helakanpunaisille ruusuille.
»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen puuhista… Tiedätkö mitä teemme?»
»En, minä en uskalla aavistaa mitään.»
»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»
»Kuinka — me… me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit tehdä työtä?»
»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen tuollaisella äänellä?»
»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»
»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi, väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä, että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan, jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»
Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan, mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.
Sulkien hänen kätensä omiinsa katseli Wilhelm häntä.
Se oli ensimäinen kyllin puhuva hiljaisuus.
»Muutammeko syksyllä?» kysyi Viktorine ujosti.
»Niin pian kuin voit olla ylhäällä — minä olen jo alkanut tehdä valmistuksia.»
»Mutta vanhempasi, he eivät…»
»Ole levollinen — minullakin on tahto, ja kun olen aikonut käyttää sitä, niin se myös tapahtuu!»
* * * * *
Ja vielä samana päivänä ilmoitti Wilhelm vanhemmilleen järkähtämättömän päätöksensä, jonka hän oli tehnyt.
Sotakamreeri ja hänen rouvansa pitivät koko asiaa niin mahdottomana, että se tuskin kaipasi vastaansanomista.
Edellinen nauroi, jälkimäinen päivitteli. Mutta Ulla täti sanoi aivan vakavasti: »Antakaa lasten yrittää — sen täytyy kuitenkin tapahtua ensi vuonna, kun te itse saatte hakea toista kotia.»
Nyt alkoivat kaikellaiset vastaväitteet. Mutta Wilhelm oli kuuro niille.
* * * * *
Eräässä entisessä herraskartanossa, nykyään talonpoikien omistama, oli pari huonetta vuokrattavana.
Tähän paikkaan, joka oli noin kolme penikulmaa Tidanäsistä, muutti nuori pari heinäkuun puolivälissä.
Sotakamreeri sanoi, kun hän antoi viedä Wilhelmin nuorenmiehen huonekalut sinne:
»Luulen, että kohta saamme takaisin sekä ne että herrasväen!»
137
Ja sotakamreeritar lisäsi:
»Kun pakkaamani eväät ovat loppuneet, lienee kai Wilhelmin työhalukin lopussa!»
Ulla täti ei tehnyt mitään johtopäätöstä — hän virkkoi ainoastaan:
»Pysykää vain urhoollisina, ystäväni, ja olkaa rohkeita! Jos Wilhelm, kuten on sanonut, ryhtyy asianajoon, tulee kyllä ansiota. Ja jos näen, että tästä on jotain hyötyä, en kai niinäkään unohda teitä. Mutta minä kuulun niihin, jotka tahtovat nähdä, ennenkuin uskon.»
Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin äidillisessä syleilyssä.