XIV.
SUURI HÄLINÄ.
Oli vähän ennen juhannusta ja tavattoman ankara helle.
Sotakamreeritar oli kyllä käskenyt ja määrännyt, että Viktorinen piti olla ylhäällä suuressa rakennuksessa ja silittää koko päivä.
»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.
Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä, jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista, ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla, lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.
Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.
Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein joka hetki pyörtymäisillään.
»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!» sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin lempinimittelyissä.
»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi hänelle.»
»Mitä ihmeitä — ei nyt sovi hänelle… Ohoo, sepä nyt olisi todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla, ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa… eikä ole tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»
»Äiti hyvä, tämä…»
»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»
Vastaamatta sanaakaan tarttui Wilhelm nyt vaimonsa käteen ja sanoi:
»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä kiellän sinulta kaiken muun!»
Ja Wilhelm vei vaimonsa sivurakennukseen.
Nytpä Viktorine oli samalla sekä onnellinen että peloissaan.
Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin, kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle asialle.
Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi — syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen päivä.»
»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt sitten on tehnyt?»
»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää vanhempiensa omassa talossa!»
»Mehän puhuimme Viktorinesta!»
»Minä puhun siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta sen voin sanoa, etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista… Mutta kuka kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi, kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä komennan!»
»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä… Mutta yhden seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan, sillä hän ei koskaan hätiköi.»
»Kyllä vaan, seitsemän kertaa liikaakin tuollaisen puolesta, joka ei ainoastaan ole narraamalla päässyt naimisiin, vaan myöskin tuottanut meille häpeää… itsemurh… Mutta odotahan vain: minä kyllä luen lakia hänelle, minä, niin pian kuin Wilhelm vain on lähtenyt!»
Tämän uhkauksen kuultuaan valtasi Ulla tädin niin oikeutettu harmi, että ruusu, jonka solmiamisen myssyyn hän oli onnellisesti lopettanut — täti oli nimittäin ollut paraillaan peilin edessä, istuen pukeutumassa — alkoi kiivaasti täristä; ja kun joku huomasi ruusun tädin myssyssä tärisevän, silloin oli paras olla varoillaan, sillä vaikka täti olikin paras ihminen maailmassa, saattoi hän kuitenkin suuttua, ja kun niin tapahtui oli leikki kaukana.
Sotakamreeritar —jota onneksi ajoissa varoitti tuo tuttu merkki ja joka nyt sitäkin vähemmän tahtoi loukata Ulla tätiä tämän pienen omaisuuden takia, kun itsellä oli vain velkoja ja rettelöltä korviin saakka — sotakamreeritar muutti menettelyä kaikessa kiireessä ja lisäsi, alkaen samalla nyyhkyttää:
»Taivaallinen isä, että pitää läheisten omaisienkin niin väärinkäsittää minut! Sekä serkku että Wilhelm ovat aina minua vastaan eivätkä tahdo ymmärtää, että juuri Viktorinen oman hyödyn tähden pidän hänestä huolta. Niin, niin totta kuin elän ja tahdon olla rehellinen äiti, minä teen kaiken vakaumuksesta ja hellyydestä… tietysti järkevästä hellyydestä!»
»Kas niin, Josefiina, en luule, että sinä juuri tarkoitat niin pahaa, vaikka väliin näyttääkin siltä. Ja jos nyt lupaat minulle varmasti — mutta se sinun täytyy tehdä — ettet mene lapsi rukan luo, niin en sano koskaan sanaakaan!»
Nyt lupasi sotakamreeritar kaikki mitä hänen rakas serkkunsa vaati. Mutta arvoisa rouva suosi eräitä jesuiittamaisia ajatuksia, kuten esim. tehdä pakollisia lupauksia salaisilla ehdoilla.
Saadaankin kohta kokea mille kannalle hän todellisuudessa asettui hyvään neuvoon nähden.
* * * * *
Kello oli noin neljä iltapäivällä, kun Wilhelm palasi kotiin.
Kappaleen matkaa puistokujalta tuli häntä vastaan kuski, joka nelisten ajoi kolmivaljakolla… ja sen lisäksi sotakamreerin nopeimmilla hevosilla.
»Mikä nyt on… Seis, seis! Mihin sinä olet menossa?» kysyi Wilhelm.
Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.
Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.
»Onko joku sairas, äiti, koska vaunut menivät tyhjänä?»
»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella sinulle!»
»Haa — Viktorine…» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei, sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja… ja enempää ei tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy. Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen tehnyt kaikki mitä olen voinut… näet itse, että olen lähettänyt hakemaan lääkäriä.»
Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet: syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.
Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.
Täällä astui Ulla täti häntä vastaan:
»Kuollut ehkä?» sammalsi hän värisevällä äänellä.
»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin, niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä.»
»Oi, älkää pelätkö… Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi… Päästäkää minut, Ulla täti… minun täytyy päästä sisälle!»