XIII.
JÄLLEEN KIRJEVAIHTOA.
Rouva H. tyttärelleen.
»Hellästi rakastettu Viktorineni!
Oi, lapseni, kuinka lyhytnäköisiä, kuinka turhamaisia ovatkaan suunnitelmamme, kuinka usein kehnoja laskelmamme!
Oli kerran päivä, jolloin sanoin isällesi:
'Kas tuossa on onnellinen, s.o. loistava naimiskauppa tyttärellemme!
Älkäämme laiminlyökö mitään saadaksemme hänet siihen?'
Emmekä me laiminlyöneet mitään.
Myimme pois ainoan todellisen hyvän, lempeän ja kuuliaisen lapsemme, väärinkäsittämämme tyttären puolen miljoonan maatilasta.
Eikä siinä kylliksi!
Me iloitsimme halpamaisessa omanvoitonpyynnissämme, että olimme narranneet hänen tulevaa puolisoaan: iloitsimme siitä, että olimme salanneet oman lähenevän häviömme.
Mutta Jumala, joka ei salli niin suurta viekkautta, rankaisi meitä
samoilla aseilla, jotka itse olimme valinneet.
Me vuorostamme tulimme petetyiksi: rikas appi kaupungissa oli
kerjäläinen, kuten rikas appi maallakin.
Ja nyt oli kaikki liian myöhäistä.
Lammas oli uhrattu ja minulla, arvottomalla äidillä, ei ollut muuta jälellä kuin kaikkein katkerimmat itsesyytökset.
Oi, Viktorineni, taivas varjelkoon sinua saamasta katua jotain! Katumus on kauheaa. Se ei koskaan anna meille lepoa eikä rauhaa. Se pukeutuu tuhansiin eri muotoihin ja on alituisesti vieressämme, yöllä ja päivällä.
Minä hämmästyn Jumalan ihmeellistä voimaa, jota en ennen niin usein ajatellut.
On kulunut vain yksi vuosi, yksi ainoa vuosi siitä, kun mielestäni valtani oli suuri. Ja nyt, kun julmat surut ovat raadelleet sieluani ja musertaneet ylpeän mieleni, olen langennut maahan, joka päivä syvemmin. Ja minä olen oppinut rukoilemaan, rukoilemaan nöyrällä, kuuliaisella ja hartaalla sydämellä: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä tahdot!'
Olen varma siitä, että se oli terveellinen, vaikka ankara kuritus, jonka Herra minulle antoi. Muistan, että olin itsekäs ja ylpeä lankeemukseni viimeiseen hetkeen asti.
Mutta sinä aamuna, jolloin heräsin tajuten todellisuuden, jonka kauheutta tuskin vieläkään voin käsittää, sinä aamuna musertui maallinen mieleni ikipäiviksi; ja sairaus — tuo pitkällinen sairaus, jonka kestäessä opin oikein tuntemaan arvosi, Viktorineni — se täydensi työn, niin että voin sanoa päivä päivältä tulleeni toiseksi ihmiseksi.
Oi, kuinka lämpiminä rukoukseni palavat sinun puolestasi, joka nyt joka päivä saat kestää rangaistusta vanhempiesi synnillisestä itsekkyydestä!
Kallis, rakas lapseni, en voi sanoa kuinka ikävöin seuraavaa
kirjettäsi! Älä salaa minulta mitään! Pyydän sinua uskomaan, ettet sen
kautta säästä minua!
Ei, tuhat, tuhat kertaa mieluummin totuus kuin kuolettava pelko, joka yhä kuiskaa minulle: 'Asianlaita on paljon pahemmin kuin hän sanoo… paljon pahemmin!'
* * * * *
Rakastettu tyttäreni, olen lukenut kirjeesi.
Ja se on oikein virkistänyt ja lohduttanut minua.
Huomaan kyllä, että sinun on pakko kestää suuria ikävyyksiä todellakin liian vähän jalomieliseltä anopiltasi. Mutta sinä kestät nämä ikävyydet ja pistokset niin arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla, että ilahdutat äitiäsi ja puolisoasi samalla kertaa, kun itsestäsi tuntuu hyvältä, ja Jumalan avulla perustat itsellesi paremman onnen tulevaisuudessa.
Sinulla on oikein virkistävä tapa kertoa asioistasi, Viktorineni. Tuntuu ikäänkuin synkät ajatukset, mitkä niin usein vaivaavat minua, olisivat haihtuneet, kun olin lukenut rakkaan, rakkaan kirjeesi, ja on aivankuin kuulisin äänen kuiskaavan:
'Lapsesi ei ole alennustilassaan alentunut! Hän käy nyt koulua, joka on hyödyksi koko hänen tulevalle elämälleen!
Oi, on muutakin, josta olen sydämestäni ihastunut.
Se on yhä enemmän ja enemmän selvenevä varmuus, että Wilhelm virheineen kuitenkin on se, jonka sinä olisit valinnut, jos olisit saanut vapaasti valita.
Ja minä kiitän häntä, että hän on niin hyvä sinulle, että hän puolustaa sinua, niinkuin hänen tuleekin tehdä. Niin, se on kauniisti häneltä, että hän nyt, juuri nyt, kohtelee sinua äärettömän paljon tuttavallisemmin ja paremmin kuin silloin kun olitte vastanaineita.
Ehkä tulee sekin päivä, jolloin hän myöntää, että hänen valintansa oli paras hänelle. Minä luulen niin, sillä sinun luonteesi muodostuu hänen luonteensa mukaan.
Jatka sitä tietä, jolla olet! Ja jos kärsivällisyytesi pettää, niin ajattele vain, että olet tuhat kertaa onnellisempi kuin äitisi, sillä kun hän suree omia vikojaan ja erehdyksiään, voit sinä vain surra muiden.
Ja jollei se onni, jota pidät korkeimpana, hymyilisi sinulle täällä maan päällä, niin on hyvällä, hellällä, kärsivällisellä sydämelläsi lohdutuksensa onnessa, minkä Jumala suo sinulle. Tulet aina olemaan tyytyväinen, koska sydämesi on niitä harvoja puhtaita, jotka tyytyvät vähään.
Lämmin siunaukseni ja pyhimmät rukoukseni seuraavat sinua aina.
Hyvästi, rakastettu tyttäreni!
Syleile minun puolestani kunnioitettavaa Ulla tätiä ja vastaanota itse tuhat syleilyä hyvin hartaalta äidiltäsi
Louise H:lta.»
* * * * *
Viktorinen vastaus:
»Pikku hyvä, rakas äiti rukka!
Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen
johdosta epätoivoon.
Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää
itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!
Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin… oi, älä koskaan murehdi siitä!
Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin paljon perää!
Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin. Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa, ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen, kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää minulle kaiken.
Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet
päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.
Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin
ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.
Mutta anoppi sanoi, kun Briitta sisäkkö aikoi asettaa lautasen lisää:
»Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta… Viktorine, tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»
Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella puolella.
»Wilhelm, Wilhelm, mitä tuo hyödyttää!» huusi anoppi punastuen.
»Eikö äiti ole lukenut raamatusta» — vastasi hän, yrittäen laskea leikkiä, sillä hän ei koskaan tahtonut loukata äitiään — »että miehen tulee hyljätä isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»
Nyt nousi hälinä vieraiden kesken ja loppumaton tuolien siirtäminen.
Mutta me istuimme vain ja söimme pienessä pöydässä — ja, oi, miten
hupainen, niin sanomattoman hauska ateria se oli!
Anoppi näytti sähisevän vihaiselta. Mutta Ulla täti hymyili Wilhelmin
pienille kohteliaisuuksille, kun hän kehoitti minua aina ottamaan
ensin.
Mutta nyt ei enempää tänään, sillä minun pitää mennä päärakennukseen
noutamaan neulomisiani.
Äidin oma
Viktorine.»