XII.
POIKA KOTONAAN.
Oli huomattavaa, ettei Viktorine siinä kirjeessä, jonka äsken olemme esittäneet, eikä missään edellisessäkään kirjeessä ollut puhunut erikoisesti miehestään. Hän puhui aina jostain asiasta, mikä oli hänen itsensä yhteydessä.
Riippuiko se tarkoituksesta, vaistosta tai hienotunteisuudesta —
Viktorine osoitti useinkin sitä — on epätietoista.
Mutta varmaa on, ettei hän koskaan antanut kenenkään ihmisen ymmärtää suurta huoltaan, joka joskus hiipi hänen mieleensä, kun hän — mikä melkein aina tapahtui — löysi miehensä toimetonna makaamassa sohvalla sikaari suussa ja silmät puoliksi suljettuina tai tuijottaen kattoon.
Vielä oli nuorella vaimolla muuan kaikkia muita vaikeampi kärsittävä: kun vanhemmat marisivat Wilhelmille.
He rakastivat häntä kuitenkin mitä suurimpaan heikkouteen asti.
Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä, minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan kotona.
Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään, ettei se koskaan muuttuisikaan.
Ja kuinka paljon syytä hänellä olikaan pelätä!
Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.
Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta; ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä, jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla hyödyllinen.
Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua velttoon mukavuuselämäänsä.
Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli, vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.
Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta, joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla sivurakennuksessa »omissa oloissaan».
Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla! Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että »tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.
Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin mieltä.
Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.
Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.
Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli olevinaan molempia.
Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.
* * * * *
»Ei, minun täytyy ryhtyä työhön!» sanoi Wilhelm tuhansia kertoja.
Ja hän lisäsi:
»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun tähteni… Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»
Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia yrityksiä isän ohjeiden mukaan.
Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.
Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa, että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä kestävyydellä…
Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso arasti vetäytyi takaisin.
Wilhelm ei sentään koskaan sanonut kovaa sanaa hänelle.
Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.
Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti ystävällisen tyyneytensä.
Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.
Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä osoitti hänen mielenliikutustaan.