XI.
MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.
Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä, että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.
Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.
Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt: tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla joestamme!
Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.
Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää häntä tehtävästä toiseen.
Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli vähällä mennä pyörälle.
»Ylös leipomaan, nukkeni», sanoi sotakamreeritar, kun Viktorine aikoi levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»
»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi, »niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»
Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.
Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa, täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran koulukurin alaiseksi.
Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta, mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä mitään virhettä?
Niin, hän leipoi »limppuja» korpputaikinasta ja korppuja limpputaikinasta.
Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin sanoin — — —
— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin, kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut tyytyväisiksi!»
Wilhelm sanoo joka ilta:
”Koeta aina yhtä paljon, hyvä Viktorineni, olla äidilleni mieliksi!”
Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään… Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun ystävällisen sanan!'
Mutta, oi Jumalani, minkä suuren virheen olin mahtanutkaan tehdä!
Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi, että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme, Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.
En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin… minä, joka en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt anoppiani vastaan ja sanonut:
”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että olen tullut köyhäksi!”
Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa ja järjestänyt kaikki hyväksi.
Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan tulevaisuudessa.
Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja vehnätaikinasta.
Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee pahoilleen.
Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan välille… Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.
Muuten voi äiti olla aivan rauhallinen!
On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin…
Mitä minun pitikään sanoa… Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun… kun itse tulen äidiksi.
Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.
Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.
Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi, kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni mitään suurempaa autuutta!
Mutta nyt sanoin luultavasti jotain, joka ei ollut oikein totta.
Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin, oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.
Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä, kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja kauluksia.
Olin todellakin hyvin kelvoton!
Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:
”Tuo sinipunainen musliini pukee sinua erinomaisesti, Viktorine!”
Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin saanut kankaan Ulla tädiltä:
”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin juhlapuvussa.”
En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua laittamaan tukkani kuten nyt teen.
Apestani pidän kaikkein vähimmän. Hän on vieläkin kopeampi kuin anoppini.
Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:
”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä — hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”
Tietääkö äiti miksi nauroin kuultuani tämän vastauksen?
Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä, jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita haluaisin käyttää tänä kesänä.
Mikä vastakohta — mikä kokemus!
Sain kuitenkin ajaa kirkkoon.
Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo saada ajaa hänen toimestaan.
Oi, kuinka se oli hauskaa!
Tunsinkin itseni kuningatarta ylpeämmäksi, kun hän vakavasti sanoi kuskille:
”Pettersson, aja varovasti!”
Rakas äiti, eikö se kuulunut hellältä, eikö se kuulunut kauniilta?