X.
KOTIINTULO.
Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä, jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.
Mutta oli vaikea sanoa oliko sisällä lämpöä ja kevättä.
Ei ainakaan näyttänyt siltä, sillä vielä sittenkään, kun pieni vene, joka toi puolisot höyrylaivasta, oli tullut rantaan, ei näkynyt ketään ihmistä, vaikka ikkunoista olisi aivan hyvin voinut nähdä koko tulon.
»Isä on luultavasti poissa asioilla — ja suokoon Jumala, ettei äiti vain ole sairaana!» sanoi Wilhelm ikäänkuin puolustukseksi, tarjoten samalla vaimolleen käsivartensa.
Viktorine vaikeni.
Olihan hän luvannut olla rohkea.
Ja kuitenkin luuli hän tällä hetkellä melkein tukehtuvansa.
Tahtomattaan hän muisti sen vastaanoton, joka oli tullut hänen osakseen edellisellä vierailulla.
»Oi, se oli hyvin erilainen kuin nyt!»
Missä nyt oli kunniaportti, kukkaköynnökset, onnentoivotukset, ilonkyyneleet, hyväilyt?
Kaikki, kaikki puuttui.
Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut ainoankaan lempeän tervehdyksen.
Nyt vihdoinkin näkyi sotakamreeri rappusilla, tullen hitaasti alas.
»Kuinka äiti voi?» huusi hänelle Wilhelm.
»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo, »mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä sisällä… Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni — toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»
»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»
Niin lausuttuaan astui Wilhelm suurille rappusille.
»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet — äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän itseksenne.»
»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme… Tule, pikku
Viktorine!»
Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.
»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme yhdessä!»
Ja nyt oli Wilhelm sulettu tämän hellän äidin syliin.
Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi poika hymyillen:
»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän surullista tervehdystä!»
»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen kieroon… »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»
»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee se ystävällisesti!»
»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin… Mutta tulla niin julmasti pet…»
Wilhelm vetäytyi äitinsä sylistä.
Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:
»Vai niin, sinä seisot siinä, raukka — minä en nähnyt sinua.»
Ja viileää tervehdystä seurasi yhtä viileä syleily.
»Äitini… Wilhelmin äiti!» kuiskasi Viktorine.
»No, no, hyvä on, rakas lapsi… minä en ole hentomielisten kohtauksien ystävä.»
* * * * *
Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle ja hänen miehelleen.
»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää huolta… Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»
Ja poismennessään sulki sotakamreeri oven, josta Wilhelm oli tullut sisään.
»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että saamme tutustua asuntoomme… Täällähän on oikein hyvä, oikein hauskaa… vai kuinka?»
»Kyllä, oikein hyvä… olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»
Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.
Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.
Kun hän taas kohosi pystyyn, tunsi hän Viktorinen lämpöiset huulet kädellään.
»Mene nyt ylärakennukseen!» sanoi Viktorine tuskin kuuluvasti. »Kun olen vähän levännyt, tulen myöskin, jos… jos he tahtovat.»
»Niin, äiti odottaa sinua teelle tunnin kuluttua — sen sanoi hän nimenomaan… ja jos lupaat minulle ettet täällä makaa itkemässä, niin menen nyt ja tulen sitten sinua hakemaan, kun aika joutuu.»
»Enhän ole sen näköinenkään, että tahtoisin itkeä?»
»Hm, hm!»
»Älä luulekaan, että olen pahoillani — olen vain vähän huonovointinen, mikä ehkä johtuu… johtuu tilastani!» lisäsi hän kovasti punastuen.
»Kiitos, ystäväni! Olet yhtä hienotunteinen kuin hyvä, ja toivokaamme että tulevaisuudessa olomme tulee paremmaksi kuin miltä nyt näyttää.»
* * * * *
Jo teepöydässä tuli olo paremmaksi.
Wilhelm oli nyt ehtinyt lämpimästi ja kaunopuheliaasti kuvailla kaikkia odottamattomia hyviä puolia, joita Viktorine oli osoittanut.
Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää häntä.
Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti, että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.
Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt, mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.
Kuitenkaan… huoletonta se ei oikeastaan ollut.
Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin hellä toisten suruille.
Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä että romaaneissa.
Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»
Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.
Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä, niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.
Itsekseen ajatteli hän:
»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran tahto!»
Hän oli kaksivuotisen poissaolon jälkeen taas palannut Tidanäsiin.
Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.
Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.
Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt oli huolia jaettavana.
Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.
Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut, olivat aina menneet hukkaan.
Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella, että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.
Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan kannustaa häntä.
Hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, että niin kävisi.
Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta. Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen ja odotti.
Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä — käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen nurkkaan.
* * * * *
Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä — kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen huostaansa.
»Tervetuloa, pikku tyttäreni… Jumala sinua siunatkoon!»
Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään sinusta.»
»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen
Ulla tädin kättä.
»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua lämpimänä, sen voit uskoa!»
»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen tule moittia sinua missään tapauksessa!»
Suuttuneena kaikista näistä pienistä pistoksista Viktorinea kohtaan, oli Wilhelm juuri vastaamaisillaan, että moitteita kyllä tarvittiin, kun Ulla täti ennätti ennen häntä, lausuen hienosti leikkiä laskien hämmästyksensä siitä, että anoppi tahtoi kieltää miniäänsä antamasta pieniä neuvoja, joilla hyvä vaimo voi miestänsä hyödyttää.
»Rakas Ulla serkku, minä annoin tuollaisia neuvoja, kun Wilhelm oli lapsi… ja olisi todellakin omituista, vieläpä enemmän kuin omituista, jos nyt olisi koittanut aika, jolloin ne, mitkä…»
Mutta nyt kiiruhti Viktorine vapauttamaan oikeaan aikaan anoppinsa teekannusta, joka hänen kovasti vapisevassa kädessään oli läikkymäisillään yli.
»Voi, mikä tuolle tuli — riistätkö kannun minulta!»
»Oi, pyydän anteeksi… tahdoin vain tarjota apuani, jos äiti sallii?» sanoi Viktorine yhtä lempeästi kuin mukautuvasti.
»Sinä… no koeta sitten! Se sopiikin oikein hyvin, että tästä lähtien pidät huolta teentarjoilusta.»
»Niin, se on sellainen pieni, sievä ja miellyttävä tehtävä nuorille tyttärille!» kiiruhti Ulla täti lieventämään tylyä suostumusta…
»Ja kas vain, kuinka somasti nuori rouva menettelee!»
Viktorinen loukatut tunteet parantuivat pian tämän ystävällisen vastapainon vaikutuksesta.
Ja kun hän sen lisäksi sai täydellisesti rohkaisevan katseen Wilhelmin silmistä, tuli hän niin rohkeaksi, että hän melkein vaivattomasti ryhtyi tähän uuteen toimeensa…
»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen.
»Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»
»Entä minun sitten… Se oli hiivatin tyhmä keinottelu!»
»Niin, tyhmin mitä olet tehnyt!»
»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»
»Ymmärrettävästi… mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on, että se aina on silmissä.»
»… ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin ymmärrettävän ärtyisästi.
»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»
»No, sepä oli hyvä… Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt kuitenkin hänen vaimonsa, ja… sinä ymmärrät!»
Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli kauhea malka hänen silmässään.