IX.
LÄHTÖ.
Toukokuu oli juuri alussaan.
Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa — oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois vietäväksi.
Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle. Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä, kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.
Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen toimettomuustilaansa.
Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo, tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen, johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen, josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin hän ennen oli viettänyt.
Koko tänä aikana oli Viktorine ollut verraton tytär.
Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä huolella äitiänsä.
Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen vanhan esityksensä.
Nämä sanat saivat hehkuvan värin nousemaan Viktorinen kalpeille poskille.
Mutta hän vastasi heti:
»Onko sinulle jollain tavalla vastemielistä, että näin joka päivä menen äidin luo, joka tarvitsee minua?»
»Ei, ei juuri sitä… se on kauniisti sinulta. Mutta…»
»Mutta?»
»Minä tarvitsen sinua ehkä myöskin!»
»Sinä… Sinä?»
Viktorine punastui vielä enemmän.
Sen jälkeen lisäsi hän:
»Ehkä sinua palvellaan huonosti, kun ei meillä enää ole muuta kuin yksi palvelustyttö?»
»Ei, palvelija on kyllä hyvä!»
Nuori vaimo ei uskaltanut kysyä enempää.
Mutta ehkä hänen silmänsä kysyivät.
Se on mahdollista, sillä mies jatkoi:
»Siitä tapahtumarikkaasta päivästä asti, sinä tiedät, olen yhä enemmän tottunut sinuun; ja kun sinä et tule kotiin siihen aikaan kun sinun on tapana, niin, niin — sanalla sanoen — huomaan, että sinä olet poissa.»
Viktorinen sydän sykki ylpeästä, sanomattoman miellyttävästä tunteesta.
Mutta vastoin haluansa vastata miehelleen muutamalla oikein ystävällisellä ja kiitollisella sanalla, ei lapsi rukka kyennyt saamaan suustaan muuta kuin pitkäveteisen ja ujon:
»Ooh!»
Hän huomasikin pian Wilhelmin keveistä haukotteluista, että hänen osakkeensa uudelleen alkoivat laskea. Haukotukset lisääntyivät samassa suhteessa kuin hänen hämmennyksensä, joka taas lisääntyi samassa määrässä kun hän tuli vakuutetuksi, että se hyvä vaikutus, minkä hän aikaisemmin oli tehnyt, nyt oli hävinnyt.
»Oi, niin ikävää», huokasi hän itsekseen, »nyt luulee hän taas, että olen tyhmä! Ja kuitenkaan en ole niin tyhmä kuin olen onneton. Sillä on todellakin onnetonta, kun ei löydä koskaan sanoja, kun niitä tarvitsee. Sillä välillä on minulla yllinkyllin sanoja. Mutta hän ei tiedä sitä, hän! Ja vaikka hän tietäisikin sen, niin ehkä ne hänestä sittenkin olisivat tarpeeksi typeriä.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa mitään järkevistä ajatuksistaan.
Mies ajatteli:
»Olen varmaankin nähnyt unta, kun luulin pikku hanheni riisuneen hanhensiipensä!»
Sitten lisäsi hän uudelleen katuen:
»Hän on joka tapauksessa yhtä hyvänluontoinen kuin uuttera, pikku raukka, ja häntä voi paljon paremmin kärsiä kuin monta muuta, jotka kaakattavat, huutavat ja liehuvat, niin että voi menettää sekä korvansa että ymmärryksensä.»
Näinä kolmena kuukautena ei oltu vielä oikeastaan köyhdytty.
Voitiinkin kyllä elää kaksitoista viikkoa suurella osalla Viktorinen koristuksia; mutta jollei nyt kutsua Tidanäsiin olisi saapunut, niin olisi varmaan näyttänyt synkältä, sillä nuo tunnit tyttökoulussa eivät oikein tahtoneet pystyä Wilhelmin muistiin, vaikka Viktorine kiertäin kaartain niistä puhuikin.
Ei ollut sentään varsin suuri ilo lähteä Tukholmastakaan.
Sotakamreerin kirje oli ollut niin vähän hienotunteinen pojan vaimoa kohtaan — kun ei tämä enää ollut rikkauden lumoavan kehän ympäröimä oli hän appivanhempiensa silmissä menettänyt kaiken suloutensa — ettei Wilhelm ollut voinut näyttää sitä hänelle. Hän ei myöskään voinut olla, huolimatta kaikesta välinpitämättömyydestään, tuntematta levottomuutta sen elämän vuoksi, mikä nyt alkaisi.
Hän ei sentään vielä tietänyt, hänellä ei edes ollut pienintäkään käsitystä miltä tuntuisi pakosta oleskella kotona vanhempain luona vaimonsa kanssa ja ehkä, ennen kesän loppua, lapsenkin kanssa; mutta hänellä oli katkera esimaku siitä, ettei siitä koituisi hyvää, erittäinkään Viktorinelle.
Uskaltamatta tai tahtomatta sanoa mitään tunsi Viktorine samaa pelkoa.
Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.
Kuinka monta kyyneltä hän vuodattikaan hiljaisuudessa!
Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.
* * * * *
Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven edessä.
»Tuletko, ystäväni?» kysyi Wilhelm, joka seisoi salin ovella ja odotti.
»Heti!» vastasi entisestä vierashuoneesta Viktorinen ääni.
Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa pois ja meni vaimonsa luo.
Viktorine seisoi uunin luona nojaten päätään käsiinsä.
»Kuinka on laitasi, lapsi rukka?»
»Oi, minä… minä…»
Hän vaikeni — hän oli niin liikutettu.
»Ethän sinä, joka koko ajan olet osoittautunut niin rohkeaksi, nyt voi tuskastua erotessasi näistä tyhjistä seinistä?»
»Kuinka voit luulla…»
»No, mikä sinun sitten on?»
»Olen tuskissani siksi, että sinä olet ollut onneton täällä ja siksi, että olisi pitänyt olla aivan toisin…»
»Ooh, mitä siihen tulee…»
»Anna minun puhua… Maailman mielestä meistä tuli onnellinen pari. Oi, siitä on kuusi kuukautta kun menimme naimisiin, ja nyt on minun pakko muuttaa sinun vanhempiesi luo armoille eläjäksi!»
»Mitä siitä, hyvä Viktorineni, vaikka maailman ennustus ei toteutunutkaan! Meille kävi kuten niin monelle muulle. Mutta…»
Hän keskeytti.
»Tahdoit sanoa jotain enemmän?»
»Surullisen mielentilasi takia tahdon muistuttaa sinulle erästä seikkaa, kun vielä on aikaa.»
»Mitä sitten?»
»Muista, että sinun ei ole pakko seurata minua… ehkä nyt aivan viime hetkellä tahdot jäädä? Olehan rohkea — minä pyydän sinua — ja sano suoraan!»
»Ei, ei! Vain sinun tähtesi minä häpesin. Mutta… mutta ehkä sinä itse…»
Hän oli hetken vaiti. Sitten jatkoi hän rohkeasti:
»Sinä et ole koskaan sanonut minulle kuinka luulet minut otettavan vastaan?»
»Koska kysyt niin suoraan, pikku Viktorineni, niin tahdon tunnustaa, etten ole varma siitä, että vanhempani nyt — tällä hetkellä ainakaan — ovat yhtä ystävällisiä sinua kohtaan kuin viimeksi!»
»E-ei mutta!»
»Minä pelkään vielä lisäksi, että…»
»Sano suoraan!»
»… että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi. Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»
»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni…»
Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen käteen ja sanoi lempeästi:
»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon mitä tahansa, niin turvaa minuun!»
»Oi kiitos, kiitos — siinä on enemmän kuin kylliksi.»
»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia mielenrauhaansa.»