VIII.
RIITA RATKAISTAAN.
Kotiin palattuaan ei Viktorine sanonut mitään miehelleen, jonka hän vielä tapasi istumassa siistimättömän aamiaispöydän ääressä, vaipuneena, kuten hän luuli, tärkeään mietiskelyyn.
Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:
»No, mitä uutisia kuuluu?»
»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit hänen luokseen iltapäivällä.»
»Ja se, mistä puhuimme?»
»Mikä?»
»Oletko unohtanut neuvoni?»
»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa. »Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»
Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes, että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.
Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa punaiset silmät.
Lapsi rukka oli itkenyt niin paljon.
Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen niin pian kun hän palaisi kotiin.
»Luota siihen!» vastasi mies mennessään.
* * * * *
Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia eikä häntä vielä kuulunut.
Vihdoinkin, kun pöytäkello löi neljännestä vaille kymmenen, tuli
Wilhelm.
Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.
»Mikä sinua vaivaa?» änkytti hän.
Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli joutunut hänen jalkoihinsa.
»Voi sentään, varo Biancaa!»
»Ole hyvä ja vaikene, muutoin muserran sekä Biancan, että…»
Hän keskeytti nopeasti, mutta tarttui tuolin selkänojaan, jota hän puisteli niin kiivaasti, että se oli irtaantumaisillaan liitoksistaan.
Viktorine nousi vavisten ja meni ovelle.
»Mihin, jos saan kysyä?» sanoi mies.
»En mihinkään. Aioin vain lukita oven.»
»Ja minkätähden?»
»Sentähden että… sentähden, ettei kukaan tulisi sisään.»
»Ahaa, luulet ehkä, että olen humalassa… mutta tiedä, että vanhempiesi oivallinen käytös on saattanut minut tähän mielentilaan. Ensiksi» — Wilhelm näytti harmissaan puhuvan enemmän itselleen kuin vaimolleen — »ensiksi hyökätään kimppuuni moittein ja syytöksin, siksi että on tultu narratuksi, kuten minä itsekin. Senjälkeen uskalletaan puhua salaisesta liitosta isäni kanssa, kun hän kieltäytyy hankkimasta poikansa arvoisalle apelle summaa, joka, jos se olisi saapunut päivän postissa, olisi vielä voinut pitää pystyssä kauppahuonetta pari kuukautta! Ja lopuksi — kuinka kehnoa, halveksittavaa oman voiton pyyntiä — esitetään minulle että ryhtyisin kauppaan joka…»
Mutta tähän Wilhelm pysähtyi; ja kun hän vielä kerran oli tyhjentänyt suuttumuksensa kuolleisiin esineisiin, loppuikin se äkkiä.
Hän asetti tuolin velton huolellisesti paikoilleen. Ja kun vähitellen hänen rauhallinen kasvojenilmeensä ja hidas mielenmalttinsa oli palannut, virkkoi hän hiljaisesti:
»Suo minulle anteeksi, Viktorine! Jouduin suutuksiini, halpamaisimpaan ja tyhmimpään kaikista mielenliikutuksista. Kiitän sinua, ettet istunut itkemään ja valittamaan — luulen, että se olisi ärsyttänyt minua vielä enemmän.»
»Etkö sitten enää ole vihoissasi?»
Viktorine ei nyt ollut siinä mielentilassa, että hän olisi sortunut hyttysenpistosta, sitten kun häntä aamulla oli uhannut vakava isku.
»En, tunnen vain vastenmielisen mainingin… Sano minulle: mistä johtui, että sinä, joka muutoin olet niin herkkä, pysyit rauhallisena?»
»Sinullahan on oikeus antaa minun tuntea mitä itsekin tunsit.
Sitäpaitsi olen usein nähnyt isän vihaisena, äidin silti hermostumatta.
Hänellä oli silloin vain tapana sanoa: 'Viktorine, mene ulos!' tai:
'Sule ovi, ettei kukaan palvelijoista tule sisään!'»
»Ja tämän» — Wilhelm katseli vaimoansa ihmetellen — »olet sinä spartalaisella tyyneydellä ottanut esikuvaksesi? Siis tottumuksesta tällaisiin kohtauksiin, ja koska luulet, että niin sopii ja saa olla, sallit miehesi loukata sinua?»
»En tiedä oliko se vain sen takia — ehkä ajattelin jotain muutakin?»
»Ehkä ajattelit jotain muutakin?»
Viktorine punastui kovin vastatessaan:
»Mainitsiko äiti mitään siitä asiasta, josta puhuimme aamupäivällä?»
»Kyllä hän mainitsi.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Että hän huomispäivänä tulee hakemaan sinua.»
Väristys puistatti Viktorinen jäseniä; hän tuli yhtä kalpeaksi kuin hän äsken oli ollut punainen.
»Sallitko sinä sen?» hän melkein kuiskasi.
»Ole järkevä, lapseni — ei ole mitään muuta neuvoa.»
»Älä sano niin… älä sano niin!»
»Mutta, Viktorine, tämä itsepäisyys ei ole ainoastaan ihmeellistä: se on selittämätöntä. Ajattele, mikä sinua odottaa miehen luona, jolle olet antanut kätesi ennenkaikkea ilman rakkautta…»
»… ja joka ei rakasta minua!» sanoi nuori rouva, joka nyt tuskin voi pidättää kyyneleitään.
»Siinäkään suhteessa, ystäväni, ei meidän ole moittiminen toisiamme, sillä et kai aikone sanoa, että rakkaudesta tahdot jäädä luokseni?»
»En sano mitään muuta, kuin että olen vaimosi ja tulen olemaan vaimonasi, niin kauan kuin elän.»
»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi. Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman asemasta.»
»Etkö siis ollenkaan voi kärsiä minua?»
»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista… Mutta yhtäkaikki: minä en voi elättää sinua, ja siksi…»
»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä ajattelen erästä asiaa!»
»Anna kuulla!»
»Niin, jos voit kärsiä minua…»
»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»
»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin moni muu, joka on joutunut häviöön?»
»Kuinka he sitten tekevät?»
»He tekevät työtä.»
»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä todellisuudessa on jotain aivan toista.»
»Mutta…»
»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella. Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään muuta tehtävissä.»
»On kyllä, paljon muuta… Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit ehkä myöskin luennoida siellä.»
»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan; mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää niin kuolettavaa tointa.»
»Mutta jos kuitenkin yrittäisit…»
»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään perille asti.»
Viktorine huokasi.
»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun, niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä, maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»
»Meillä olisi hyvin yksinkertaista… Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!» lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia yksinkertaisia huonekaluja… Minä keittäisin itse.»
»Niin, kuten silloin kun leikit nukkiesi kanssa!»
»Ei, oikeaa ja kunnollista ruokaa.»
»… kynttilärahoillani: kahdeksantoista kruunua vuodessa?»
»Niillä ja myöskin niillä, mitkä saisin omasta työstäni.»
»Ahaa, sinä et siis vain keittäisi — sinäkin tekisit työtä elatukseksemme?»
»Luonnollisesti. Minä osaan tehdä oikein hyvin pahvitöitä ja verhoustöitä myöskin, ja se kannattaa hyvin.»
Wilhelm pudisti päätään: hän piti kaikkea lapsellisuutena, mutta kauniina lapsellisuutena.
»Minä teen myöskin kukkia, ja sitten minulla on niin paljon koristeita, joita voimme myydä tarpeen tullen.»
»Nukkukaamme kuitenkin ensin tämän asian päälle!» virkkoi Wilhelm, joka ei tietänyt muuta keinoa siitä päästä.
»Minä en mainitsekaan mitään koko asiasta enää tänä iltana, kun et vain salli äidin huomenna ottaa minua mukaansa muutoin kuin vierailulle.»
»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»
Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin onnellisena… miksi, sitä hän ei tietänyt.
Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan, näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut, kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.
* * * * *
Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.
Kuuden aikana herätti heidät molemmat voimakas soitto eteisen ovella.
Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua notaarion kanssa.
Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki jäsenet vavisten:
»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti koskee isää!»
Viiden minuutin kuluttua tuli nuori aviomies takaisin.
Hän oli kuolonkalpea.
Viktorine ei voinut kysyä mitään.
Silloin sanoi Wilhelm ojentaen päättävästi hänelle kätensä:
»Toivoit eilen, Viktorine, että koettaisimme yhdessä pyrkiä eteenpäin maailmassa — no hyvä, me emme eroa: sen lupaan sinulle pyhästi!»
Viktorinen pää vaipui hänen rinnalleen.
»Sitten», sammalsi hän hiljaa nyyhkyttäen, »ei minulla ehkä ole ketään muuta kuin sinä… Isä…»
»Lapsi rukka, itke vain, sinä olet isätön — mutta minä olen jälellä!»
Myöhemmin päivällä levisi kaupungissa huhu, että tukkukauppias H. oli yöllä ampunut itsensä.
Hän ei ollut voinut elää sen päivän ohi, jolloin hänen olisi pitänyt jättää konkurssianomuksensa.