VII.
VIKTORINEA UHKAA UUSI VAARA.
Se pätevä todiste, jota nuori vaimo heikkoudessaan oli käyttänyt, teki hänet niin voimakkaaksi, että hänen miehensä ensi kerran katseli häntä kunnioituksen tunteella.
Mies suorastaan häpesi, että oli mennyt niin pitkälle, että hänen vaimonsa tarvitsi puolustaa itseään häntä vastaan — joka oli vaimon luonnollinen puolustaja — ja hän tuli liikutetuksi siitä todistuksesta minkä vaimo samalla antoi hänelle tunteestaan.
Ja kuitenkin, mitä piti hänen tehdä?
Niin, mitä hänellä oli vaimolle tarjottavana muuta kuin kaikkea sitä, mitä tällä ei ollut voimaa eikä rohkeutta kantaa.
Miehen ajatellessa näitä oli vaimo pannut hatun päähänsä.
Ja joko sitten levottomuus, suuttumus tai pelko punasi hänen poskensa ja sai hänen suonensa sykkimään kiivaasti, olivat hänen liikkeensä kuitenkin vilkastuneet samassa suhteessa kuin hänen kasvoihinsa tuli väriä ja ilmettä.
Tällä hetkellä saattoi luulla Viktorine aivan toiseksi ihmiseksi.
Se oli sielu, joka vaikutti, ja tämä sielun vaikutus teki hänet kerrassaan kauniiksi.
Tultuaan valmiiksi sanoi hän miehelleen jäähyväiset, vähemmän jäykät kuin tavallisesti, jonka jälkeen hän nopeasti meni ovelle.
Jotain liikkui silloin myöskin Wilhelmissä. »Anna minulle kätesi!» sanoi hän, ensi kerran osoittaen jonkinlaista hellyyttä. »Olisin pahoillani, jos luulisit, että itsekkyydestä sanoin sinulle sen, mitä äsken puhuin.»
»En luule, että sinä puhuit sellaisesta syystä.»
»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla sieluuni! Kuitenkin, Viktorine…»
»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti ja pyytäen.
Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja kiiruhti ulos.
* * * * *
Aivan väsyneenä näin tavattomista ponnistuksista vaipui Wilhelm nojatuoliin.
Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin huolimattoman ivallisesti:
»Kaikki on katoavaista auringon alla!»
Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin, eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.
Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi suuttua.
Hän oli tyhjentänyt kaiken ymmärtämänsä huolen siihen neuvoon, jonka hän oli antanut vaimolleen. Jollei tämä tahtonut seurata sitä — no, sitä pahempi hänelle: hän saisi kyllä ajoissa nähdä, että olisi ollut parempi, jos olisi tehnyt niin.
Pari kertaa pyrki joku ajatus tunkeutumaan siihen usvaan, johon sankarimme nyt vaipui, sillä aikaa kun sikaarin ulkonainen usva kietoi koko hänen persoonansa.
Hän oli nimittäin miettimässä pääsyytä siihen velttouteen, siihen sielunherpautumiseen, sanalla sanoen, siihen väsymykseen, mikä aina lapsuudesta saakka oli kiehtonut hänet ja estänyt häntä elämästä muuten kuin puolinaisesti, ja hän haki samaa syytä vähäisimpienkin toiveittensa ja oikkujensa alttiiseen täyttämiseen, jota hän aina oli saanut kokea; mutta ennenkun hän oli päässyt tämän tehtävän puoliväliin, vaipui hän taas noihin raskaisiin unelmiin, mitkä muodostivat oikeastaan hänen olemuksensa.
Ja mitä olivat nämä unelmat?
Suloinen horros, jossa kaikki aineellisuus oli lakannut ja henki lepäsi keinuen sinisillä laineilla keveiden tuulien suhinassa, tarpeeksi voimakkaat löyhyttelemään miellyttävää viileyttä uinailijaan, jonka ainoa toivomus oli silloin, ettei koskaan heräisi tästä jumalallisesta horroksesta.
Mutta tuo nuori heittiö vietti toisenlaistakin elämää, jossa ei ollut mitään miellyttävää, vaan ainoastaan tuskia.
Tämä tapahtui sellaisina aikoina, jolloin luulotauti kahlehti häntä. Sellainen ei hän ollut kuitenkaan ollut naimisiin mentyään, sillä sen jälkeen oli hän vain vetelehtinyt.
Mutta aikasemmin oli hän harhaillut koko maailman taakka sydämellään Tidanäsin ympärillä olevissa jylhissä metsissä; ja hänen salaiset kärsimyksensä, ollen melkein aina kuviteltuja, olivat niin kiduttaneet häntä, että hän kernaasti olisi uhrannut kymmenen vuotta elämästään päästäkseen vapaaksi näistä tuskista ja takaisin rakastettuun uinailuhorrokseensa.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä kaikki olisi jatkunut ilman taisteluja vanhempien puolelta.
Mutta nämä taistelut, nämä rukoukset, nämä uhkauksien ja kyynelien vaihtelut eivät olleet vaikuttaneet muuta kuin vain ikävystyttäneet häntä. Ja sellaisessa mielentilassa oli hän (sittenkun hän vihdoinkin oli lopettanut seitsemän vuotta kestäneen lainopillisen kurssinsa) päättänyt mennä naimisiin päästäkseen — rauhaan.
* * * * *
Mutta seuratkaamme nyt Viktorinea hänen tuskaisella matkallaan äitinsä luo.
Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että jotain tavatonta oli tulossa.
Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.
Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.
»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin odottanut enemmän hienotunteisuutta.»
»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin olkapäähän.
»Pahempaa?»
»Hän tahtoo… hän tahtoo… että minun pitää muut… muut… muuttaa taas kotiin.»
»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä?
Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»
»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole yhtään mitään, millä elämme.»
»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs, puolen miljoonan arvoinen maatila…»
»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että meidät molemmat oli uhrattu.»
Kuullessaan nämä sanat näytti äiti kuolonkalpealta.
»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin…»
»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti… Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan, puolen.»
»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä… Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…»
»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»
»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon pedon vaivoina.»
»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä mieheni luo!»
»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa, eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi onnettomuudessa.»
»Olkoon niin, äiti, mutta kuitenkin…»
»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes katsokaan sinuun?»
»Rakastunut — sitä en juuri luule… Hän on kyllä hyvin kaunis mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»
»Ja aina pahoillaan oleminen on niin hauskaa, että tahdot sitä jatkaa?»
»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää: ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»
Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.
Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen — huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain vaivoin kärsi.
»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti, tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme siitä!»
Ääneen sanoi hän nyt:
»Kuule, tyttäreni — olin liian kiivas, tein väärin antaessani sinulle sellaisen neuvon. Vaimon tulee jakaa hyvä ja paha miehensä kanssa, ja minä olen alkanut ymmärtää, että miehesi on tahtonut vain koetella sinua.»
»Minä menen sitten!» sanoi Viktorine ja ilonsäde loisti hänen vielä kyyneleisistä silmistään.
»Niin tietysti, mutta pyydä miehesi tulemaan tänne yksin iltapäivällä!
Nyt minun täytyy olla yksinäni huolineni.»
»Ja isä, enkö saa nähdä häntä? Oi, kuinka mielelläni, mielelläni tahtoisin tehdä jotain teidän molempain puolesta!»
»Lapsi rukka, sinä et voi tehdä mitään. Jos olisin edes rauhallinen sinun puolestasi…»
»Kyllä, minun puolestani äiti voi olla rauhallinen, sillä kun tiedän mitä olen päättänyt, voin paljon paremmin.»
»Hyvä, lapseni… jätä minut nyt!»