VI.
YLLÄTYS.
Oli päästy tammikuun loppuun.
Kirkas talviaurinko paistoi vastanaineen parimme ruokasalissa olevaan komeaan aamiaiskalustoon ja sama suloinen aurinko heitti myös säteensä kahteen vaitiolevaan henkilöön, jotka istuivat pöydän ääressä.
Viktorine, joka »kirjastaan» oli lukenut, että vaimon ei pidä tuhlata huomaavaisuuttaan miehelleen, kun tämä ei näytä tahtovan huomata sitä, oli nyt, päämääränään kaikessa miellyttää miestään, alkanut noudattaa toista menettelytapaa, kuin hän alussa käytti.
Nykyään puhui hän niin harvoin, että teki mieli luulla häntä mykäksi. Hän ei myöskään pukeutunut enää niin tuhlaavan komeasti, kuin oli tottunut.
Hän oli saanut päähänpiston käyttää aina vaatimatonta valkoista aamupukua.
Mutta tämä valkea, ilmava puku keskellä kylmää talvea, puku, joka sitä paitsi ei ollut onnistunut vastakohta Viktorinen laihoille olkapäille ja keltaisenkalpealle iholle, teki hänet vielä vähemmän miellyttäväksi kuin muuten.
Mitä tulee vaiteliaisuuteen, ei asia tullut paremmaksi siitä, sillä, jumalaparatkoon, Viktorinemme ei vielä osannut suloisen vaikenemisen taitoa.
Hän näytti — vaikkei se ollut lähimainkaan hänen tarkoituksensa — vain synkältä ja jurolta, ja Wilhelm luuli, — ehkä se oli hänen omatuntonsa, joka luuli niin — että Viktorinen oikeutettu tyytymättömyys häneen näyttäytyi sillä tavoin.
Hän ei koskaan, ikinään olisi voinut aavistaa, että hänen vaimonsa paraillaan koetti omalla tavallaan kietoa häntä.
Emme tahdo juuri väittää, että Viktorine oli rakastunut mieheensä, mutta hän tiesi että voisi, että pitäisi olla toisin, ja hän tunsi hämärää, epämääräistä tarvetta saattaa asia siihen.
Tänä päivänä oli hän kuitenkin päättänyt katkaista vaiteliaisuutensa.
Hän tarvitsi rahaa maksaakseen muutamia korulaskuja. Sillä naimisiin mentyäänkin oli hän entiseen tapaansa ottanut velaksi kaikki mitä hänen mieleensä tuli ottaa niistä kaupoista, joista hän oli ostellut tyttönä ollessaan.
Wilhelm oli myöskin puolestaan huomannut tarpeelliseksi keskeyttää velton elämänsä ja ainakin hetkisen keskustella liikeasioista.
Hän aikoi lähettää vaimonsa appi-isän luo kuulemaan, koska tämän sopisi tehdä tili usein mainitun pääoman tuloista.
* * * * *
»Ajattelin kysyä sinulta…» alkoi vaimo vihdoin.
»Ajattelin sanoa sinulle, ystäväni…» alkoi mies.
Mutta kun nyt näin, pitkällisen vaitiolon jälkeen, sattumalta tultiin puhuneeksi samalla kertaa, vaikenivat taas molemmat kuunnellakseen toistaan.
»Jatka sinä!»
»Ei, anna kuulla mitä sinulla on sanomista, Wilhelm!»
Mutta ei kumpikaan jatkanut, sillä samalla hetkellä tuli sisäkkö sisään tuoden suuren pinkan laskuja.
»Mitä nämä ovat?» kysyi Wilhelm, tarttuen konemaisesti pinkkaan.
»Herra W:ltä.»
»Herra W… kuka hän on?»
»Huonekalukauppias.”
»Huonekalukauppias?»
»Niin!»
»Mitä minulla on tekemistä hänen kanssansa?»
Puhuessaan selaili Wilhelm laskuja ja löysi mitä täydellisimmän luettelon kaikista huonekaluistaan.
Kuuden huoneen huonekalut — kaikki maksamatta!
»Tämä on erehdys. Pyydä tuojaa viemään laskut tukkukauppiaalle!»
»Poika sanoo, että hänen piti tulla tänne.» Vielä kerran katsoi Wilhelm papereita ja näki oman nimensä ylimmäisenä.
Liian veltto hämmästyäkseen, vielä vähemmin kiivastuakseen ja vielä tuskin aavistaen, että tässä olisi muu kuin erehdys kysymyksessä, sanoi hän vain tuon ainoan sanan: »Hyvä!»
Palvelustyttö poistui huoneesta. Wilhelm oli jo unohtamaisillaan koko asian — Viktorine ei ollut edes kysynyt mitä paperit olivat — kun heidät uudelleen keskeytettiin.
Tällä kertaa tuli kirjelappu rouva H:lta hänen vävylleen.
Pannen toisen kerran pois voileipänsä, otti Wilhelm tavallisella tyyneydellään vastaan anoppinsa tiedonannon. Hän alkoi lukea.
Mutta tämä kirje sisälsi varmasti jotain merkillistä, sillä hän oli tuskin silmännyt sen läpi, ennenkuin hän, pudottaen sen pöydälle, heitti niin suuttuneen katseen vaimoonsa, että tämä sen sijaan oli vähällä kaataa kahvikuppinsa pelästyksissään.
»Mitä siinä on?» kysyi hän vavisten.
»Etkö sinä tiedä?»
»Minä en tiedä mitään.»
»Onko se varmaa?»
Hän katsoi vaimoonsa tutkivasti, läpitunkevasta
»Olenhan sanonut etten tiedä mitään.»
Hänen äänensä oli vakuuttava.
»No hyvä, kas tässä sitten… lue itse!»
Viktorine luki seuraavaa:
»Paras vävyni!
Olen saanut mieheltäni tehtäväkseni selittää erään asian, mikä olisi koskenut häneen liian kovin, jos hänen olisi pitänyt itse siihen kajota.
Siitä syystä olin ajatellut itse tulla luoksenne huomenna. Mutta ollen levoton ajatellessani, että suullinen keskustelu voisi tuottaa jonkinlaista ikävyyttä — jotkut selitykset vaativat sanomatonta hienotunteisuutta — kirjoitan mieluummin.
On todellakin molemmin puolin rauhoittavampaa, että keskustelemme toistemme kanssa tällä tavoin.
Sinä tiedät, hyvä Wilhelmini, että isäsi erinomaisen anteliaasti kovin vastusti mieheni toivomusta pitää huolta taloutenne kuntoonpanemisesta. En ole koskaan minuuttiakaan epäillyt, että hänen aikomuksensa oli jakaa siitä koituvat kustannukset yhdessä meidän kanssamme.
Viktorinen vanhemmat rakastivat kuitenkin häntä niin suuresti, että he olisivat mielellään tahtoneet suorittaa yksin tuon huomattavan menoerän.
Niin, ystäväni, sellainen oli todellakin aikomuksemme. Mutta »ihminen päättää, Jumala säätää.»
Nyt kaikkein pahin.
Kahden suuren kauppahuoneen vararikko tämän syksyn kuluessa on antanut mieheni liikeasioille niin kovan täräyksen, että… että… minun täytyy sanoa se, ystäväni — että pelkään, ettei ainoastaan sinun myötäjäisesi, vaan kaikki on mennyt.
En uskalla ajatella eteenpäin, sillä pilvi pimittää mieleni, kuten silmänikin.
Näiden kauheiden olosuhteiden vallitessa ja kun olisi aivan hyödytöntä, että sinä puhuisit appesi kanssa — joka sitäpaitsi on sellaisessa mielentilassa, että minä todellakin pelkään hänen puolestaan — on minulla ainoastaan yksi neuvo annettavana sinulle, mutta se on järkevä ja ainoa, jota sinun tulee noudattaa.
Kirjoita kunnon isällesi. Sillä aikaa täytyy huonekalukauppiaan odottaa, kuten muidenkin, sillä saat tietysti laskut kaikesta muustakin.
Oikeastaan käy kaikki kuitenkin kuten isäsi on toivonut. Hän saa nyt itse pitää huolta taloudestanne ja hänen hellä ja rehellinen sydämensä on, kuten sinunkin, liian jalo pannakseen meidän syyksemme onnettomuutta, jota emme voi ehkäistä.
En tahdo puhua omista kärsimyksistäni.
Olkoon kylliksi sanottu, että ne kävisivät yli voimieni, ellen tietäisi, että lapseni tahtovat tehdä kaiken lieventääkseen niitä.
Tällä koettelemuksen hetkellä kiitän Jumalaa, että tyttäreni sai puolison, joka ei mennyt ja jonka ei tarvinnut mennä naimisiin rahojen tähden.
Rauhoita Jumalan tähden Viktorine rukkaani ja ole hänelle aina arvokkaana ja suopeana tukena, pyytää sinun syvästi liikutettu, mutta aina uskollinen anoppisi
Heloise H.
Tätä kirjettä lukiessa olivat Viktorinen posket tulleet aivan valkoisiksi.
Niin pian kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän tavattoman kiivaasti, soitti ja pyysi hattuaan ja turkkiaan.
Wilhelmille hän ei lausunut sanaakaan.
Mutta nyt suvaitsi Wilhelm sanoa:
»Aiotko mennä kotiisi?»
»Niin tietysti! Minun täytyy mennä äidin luo — näethän, että hän kärsii. Hän tulee ehkä aivan köyhäksi.»
»Entäs me sitten!»
»Mekö?»
»Niin, me olemme juuri nyt puilla paljailla.»
Viktorine tuijotti mieheensä.
»Kuuntelehan! Kaiken tämän komeuden täytyy joutua omistajilleen takaisin. Minulla ei ole mitään, millä maksaa. Ja kun nyt molemmin puolin, näytämme erehtyneen, mikä ainakin säästää meiltä moitteiden tekemisen ikävyyden, niin käsittääkseni voimme tehdä vain yhden ainoan järkevän päätöksen, mutta se ei ole se, jota äitisi esittää?»
»Miksi täytyy heti tehdä päätös?»
»Siksi, että se on välttämätöntä, siksi, ettemme voi elää tyhjästä ja lopuksi siksi, että kun tämä päätös kuitenkin täytyy tehdä muutaman kuukauden kuluttua, voi sen yhtä hyvin tehdä nytkin.»
»Mikä päätös se sitten on?»
»Minua surettaa sanoa sitä sinulle, sillä se ilmaisee — minun täytyy tunnustaa se — suurta epähienoutta minun puoleltani. Mutta niin hidas kuin luonteeni onkin, niin yhdentekevää kuin minulle onkin rahan arvo, en voi sentään olla huomaamatta, että meille oli raha todellakin välttämätöntä.»
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että asiain nykyisellään ollessa sinä epäilemättä teet viisaimmin, kun…»
»Kun?»
»… kun muutat takaisin kotiisi vanhempiesi luo, jotavastoin minä lähden Tukholmasta ja asetun mihin sattuu. Minä tarvitsen niin vähän.»
»Mutta,» vastasi Viktorine yksinkertaisesti, miltei rakastettavan lapsellisesti, »minähän olen sinun vaimosi — kuinka silloin voin muuttaa luotasi?»
»Voi, paras Viktorineni, se kyllä käy päinsä, kun elää sellaisessa avioliitossa kuin me.»
»Minkälainen meidän avioliittomme sitten on?»
»Minkälainenko se on — etkö tunne sitä itse, lapsi rukka? Se on viileä kuin kolea talvipäivä.»
Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti hänen silmiinsä.
Hän teki ainoastaan tämän kysymyksen:
»Kumman on syy?»
»Ei kummankaan, luullakseni.»
»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä… minä tahdoin kuitenkin, minä.»
»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä — mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten sanoin.»
»Jos sanot tämän vakavasti…»
»Kyllä, Jumala tietäköön, aivan vakavasti.»
»Silloin… siinä tapauksessa» — Viktorine vitkasteli joka sanaa, ikäänkuin hän olisi tarkoin tahtonut miettiä niitä — »olen hyvin pahoillani, mutta minä en tahdo muuttaa takaisin kotiin.»
»Mutta, ymmärrä minua toki: sinä luulet, että isäni on rikas.»
»Siitä minä en välitä.»
»Hän on vararikon partaalla, kuten sinunkin isäsi.»
»Ah!»
»Me olemme molemminpuolisien itsekkäiden laskelmien uhreja — emme mitään muuta.»
»Kyllä, kyllä me olemme jotain muutakin!» sanoi Viktorine päättävästi ja varmasti, mikä oli aivan vierasta hänen tavalliselle luonteelleen. »Minä olen sinun vaimosi, enkä muuta pois luotasi!»