XX.
VIERAILU.
Syksy ja talvi oli kulunut, ja vielä asui nuori notaario vaimoineen käräjätalossa.
Jouluna olivat he viettäneet neljätoista päivää vanhempien luona.
Ja johtuiko se siitä, että he nyt vain olivat »kylässä», että he olivat hankkineet itselleen kunnioitusta työnsä kautta tai sen takia että Viktorinen »uusi tila» taas vaati jonkunlaista huomiota — joka tapauksessa ei anoppi enää lähettänyt häntä sinne eikä tänne. Mutta hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä huomauttamasta kaikenlaisilla pienillä pistopuheilla, ettei hän ollut erittäin ihastunut poikansa naimiskauppaan.
Ainainen valitus oli:
»Hän olisi voinut tehdä jonkun paremmankin kaupan!»
»Sitä en koskaan usko, että hän olisi voinut», vastasi Ulla täti, »jos on ollut kysymyksessä vaimo, joka sopii hänelle».
Ja juuri samaa ajatteli Wilhelmkin.
Sotakamreeri ei ajatellut mitään.
Hänen ylpeydenhenkensä oli alituisesti kuohuksissa, sillä yhä läheni aika, jolloin hänen piti jättää ruhtinaallinen Tidanäs. Ja hänen keinotteluhenkensä oli yhtä toimelias, voidakseen täyttää aukkoja, joita tämä mullistus jo oli tehnyt hänen maineeseensa.
Onnellisempi kuin vanhempain kodissa oli nuori pari tuomarin luona, mihin he sittemmin matkustivat; mutta kaikkein onnellisimmiksi tunsivat he kuitenkin itsensä niukkuudesssaan kotonansa, jossa he — sillä vähällä, joka voitiin saada heidän yhteisillä työansioillaan, sillä Viktorine oli reipas puhtaaksikirjoittaja — valmistivat toisilleen milloin yhden milloin toisen viattoman yllätyksen.
Kunnollisen talouskaluston puutteessa olivat he täysihoidossa käräjärouvan luona. Ja niin hyvin oli tulot ja menot laskettu, etteivät he koko talvena joutuneet pulaan.
Joskus saattoi Viktorine pitää vielä »pidotkin», se merkitsee, että hän itse valmisti mitä oivallisimman päivällisen uunissa, tavallisesti sunnuntaina, jolloin mandariinikupin kokoinen vanukas ja kaikkein rakkain, hyvin silavoitu ja paistettu metsäkana komeilivat toisiaan vastapäätä pöydällä.
Kun nyt tämän lisäksi tuli puolipulloa viiniä ja lautasellinen Tidanäsin parhaita omenia, niin voi olla vakuutettu, että nämä kaksi ihmistä lämpöisessä, hyvin varustetussa kamarissaan olivat kylliksi onnellisia unohtamaan, että heillä ennen oli aivan toisenlaisia toiveita.
Kuta enemmän myrskysi ja räiski ulkona, sitä lähemmin liittyivät he toisiinsa, ja Wilhelm ihastuikin todella pian siinä määrin »ikävään vaimoonsa», että hänellä tuskin oli ajatustakaan, joka ei liittynyt häneen.
Viktorine, varmana menestyksestään, tulikin yhä iloisemmaksi, suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Rakkaus opetti hänelle hienompaa veikistelyä.
Hän alkoi vähitellen ymmärtää makuaistin salaisuuksia eikä laiminlyönyt pitää huolta puvustaan, vaikka toisella tavalla kuin ennen.
* * * * *
Mutta, kuten sanottu, talvi oli nyt loppunut ja kevään tullen alkoi tulla vakavia huolia — sillä kohta olisi heitä kolme.
Viktorinen ei silloin pitänyt ainoastaan luopua suuresta osasta työaikaansa, vaan hänellä piti myöskin olla palvelija, ja sitäpaitsi Jumala tiesi kuinka paljon muuta kaikenlaista.
»Älä ole levoton siitä, rakkaani», sanoi Wilhelm eräänä aamuna, kun Viktorine puoleksi tukahdutetulla huokauksella viittasi kaikkeen tähän, »älä ole levoton! Minä en enää lankea vanhaan intohimooni ja kun ei silmilläni ole oikeastaan mitään vaaraa, niin saat nähdä, että tulen kaksinkerroin työteliäämmäksi nyt, kun tarvitaan.»
»Mutta sitä juuri pelkään. Tähän asti olen auttanut sinua ja olemme tarvinneet sen kaikki. Tästä lähin… Jouduin aivan epätoivoon, kun eilen kysyin rouvalta tuolla alhaalla kuinka kauan minun piti olla sairaana, ja hän vastasi, että ainakin siihen vähintään menee kuukausi… Ajattele, kallis Wilhelm, kokonainen kuukausi ilman työtä!»
»Ohoh, pikku vaimoni, voimme pitää itseämme hyvin onnellisina, jos sinä sen ajan kuluttua olet täysin parantunut! Mutta mitä työhön tulee, niin ei kannata ajatellakaan sitä ainakaan kolmeen kuukauteen.»
»Silloin», vastasi Viktorine, puoliksi nauraen ja itkien, »on paras että… että….ei koskaan enää tule sairaaksi — se maksaa aivan liian paljon!»
»Entä sitten onni saada nähdä olento, joka niin kokonaan kuuluu meille?»
»Ai niin, sehän on totta — sen täytyy olla sanomaton onni!»
»Mutta varmaa on», jatkoi mies, »että opetamme poikamme tai tyttäremme — kumman Jumala meille antaa — lapsuudesta tekemään työtä ja luottamaan itseensä, sillä työ ja oma huolenpito on kuitenkin kaiken pysyvän onnen perustus.»
»Oi, kuinka oikein puhut! Meillä on huolia ollessamme köyhiä, mutta me olemme onnellisia, sillä huolet ovat saattaneet meidät tuntemaan sekä toisemme että itsemme. Kuvitellun rikkautemme aikana sitävastoin…»
»Älä Jumalan nimessä mainitse siitä sanaakaan — kaikki mitä jo olemme kestäneet on ollut tuhat kertaa parempaa… Mutta katso, Viktorine… tänne ikkunaan… Kuka tulee tuolla?»
»Oi hyvä Jumala, kuinka hauskaa — itse Ulla täti!»
Ja Ulla täti se olikin omassa korkeassa persoonassaan.
* * * * *
Kun nyt sotakamreerin herrasväki oli muuttanut suuresta Tidanäsistä seitsemän penikulmaa sieltä sijaitsevaan Fågelvikiin — jossa sotakamreeri, jolla aina oli suunnitelmia, aikoi perustaa hevossiittolan ja pari tehdasta — tuli Ulla täti, kuten hän sanoi, nuorten ystäviensä kanssa neuvottelemaan uudesta asunnosta.
»Kun me vain asuisimme jossain muualla», vastasi Viktorine epäröiden.
»Niin nyt», vastasi Wilhelm hyvin ymmärrettävällä salaviittauksella, »olisi Ulla täti aivan korvaamaton sinulle! Mutta valitettavasti on koko huoneistomme tässä näin.»
»Paitsi että niin paljon muuta puuttuu!» myönsi Viktorine syvästi huoaten. »Mutta sen, mitä puuttuu», lisäsi hän taas hymyillen, »ei pidä estää meitä nauttimasta sitä hyvää mitä meillä on: kupillista kahvia ja kauniita tulevaisuudentoiveita.»
»Tunnustan, lapset», vastasi Ulla täti, »että minun ajatukseni ovat kauan pyrkineet samaan suuntaan kuin teidän nyt lausumanne; ja neuvotellaksemme tästä asiasta erään henkilön kanssa, joka voi olla meille molemminpuoliseksi hyödyksi, niin istukaamme, niinpian kun olen saanut maistaa Viktorinen lupaamaa kahvia, minun vaunuihini ja lähtekäämme Elmstarydiin!»
»Onko täti jo sitten puhunut tuomarin kanssa?»
»Olen kyllä, ja meitä odotetaan päivälliselle.»