XXI.
LOPPU.
Muutamaa tuntia myöhemmin oli koko seurue saapunut määrättyyn paikkaan.
Mutta kun aamupäivällä tuli kysymys suuresta neuvottelusta Ulla tädin suunnitelmien johdosta, esitti tuomari kävelyretkeä runolliseen Lövbyhyn, samalle maantilalle, jota Viktorine kirjeessään äidilleen oli kuvaillut ja jonka sivurakennuksessa hän niin hartaasti olisi halunnut asua.
Sen johdosta, ettei tilalla vielä ollut mitään varmaa ostajaa, olivat huoneet vuokrattavana; ja kun tuomari esitti, että Ulla täti ottaisi ne, asettuakseen yhdessä nuorien sukulaisiensa kanssa sinne asumaan, rupesi Viktorine itkemään.
»Oi», huudahti hän, »sellainen onnihan ei olisi mahdollinen! Olen niin monta kertaa hiljaisuudessa huokaillut ja toivonut pieniä valkoisia sivurakennuksia, jotka ovat niin ihanat vihreine ympäristöineen, ettei ensinkään ole mahdollista että pääsen sinne.»
»Jollet tahdo asua päärakennuksessa, joka minusta sijaitsee vielä kauniimmalla paikalla suurten tammi- ja lehmuskäytäviensä välillä, niin ei kai maksa vaivaa kuulustella koko asiaa, sillä emme kaikki mahdu sivurakennukseen!» tuumaili tuo hyvä mummo.
»Mutta, Herra Jumala, enhän minä voi ajatella pääseväni päärakennukseen asti!» väitti nuori rouva lapsellisesti.
Sen jälkeen kuiskasi hän iloisesti ja hellästi miehelleen, jonka käsivarteen hän nojasi käveltäessä niittyjen poikki:
»Jos pääsisin sinne, niin pelkään, että kuolisin onnesta — ajattele vain saada niin ihanassa kodissa puuhata ja järjestää sinua varten!»
»Aina vain minua varten — etkö sitten koskaan ajattele itseäsi, rakas
Viktorine?»
»Itseäni… en muuten kuin toistaakseni, että olen vain olemassa osoittaakseni kiitollisuuttani sinulle… Mutta katso… katso, Wilhelm — hyvä Jumala, kuinka tämä talo on kauniilla paikalla… Kuinka se on aistikkaasti rakennettu!»
Nyt oltiin perillä.
Ja Viktorine oli oikeassa: tämä oli ihastuttava paikka, hyvinkin uneksimisen arvoinen.
»Mutta mistä saamme nyt avaimet?» kysyi Viktorine arasti ja malttamattomasti.
Herra varjelkoon, jos joku este olisi sattunut — se olisi ollut vallan kauheaa!
»Etsikäämme!» sanoi tuomari hymyillen. »Minä otaksun, että ne on loihdittu johonkin naistemme laukkuun.»
»Meidän laukkuihimme?» huusi Ulla täti, hakien omastaan… »Minulla ei ainakaan ole niitä.»
»Minulla vielä vähemmän!» vastasi Viktorine nauraen. »Ei maksa suinkaan vaivaa hakeakaan.»
»Hae kuitenkin!» pyysi Wilhelm, äkillisen aavistuksen valtaamana. »Jos tässä on loihtimista mukana, niin…»
»Herra varjelkoon», huusi Viktorine, »ne ovat todellakin täällä…», ja hän piti avaimia kädessään… »Mitähän se merkinnee?»
»Tämän ihmeen», sanoi tuomari, »selitän siten, että nyt samalla kumarramme talon nuorelle emännälle.»
»Antakaahan meidän ensin päästä sisälle!» pyysi Ulla täti liikutettuna. »Avaa sinä, pikku Viktorine, miehesi avulla… ja jakakaa sitten vähäinen onnenne, lapseni, yhtä arvokkaasti kuin olette jakaneet huolennekin!»
* * * * *
Miten rohkenisimme kuvata niitä tunteita, niitä tulvivia mielenliikutuksia, mitä nämä sanat saivat aikaan!
Oliko se ylimaailmallinen soitto, joka humisi heidän korvissaan, vai oliko se runollinen unelma?
Ei mahdottomuus kuvata onnea, kun onni alkaa hymyillä, saa kirjailijaa laskemaan kynää kädestään, vaan tieto siitä, ettei hänen kuvauksensa voi koskaan herättää sitä myötätuntoa, mikä seuraa hänen kuvaustaan vastoinkäymisestä.
Näyttelijät näyttämöllä ehtivät tuskin lausua viimeiset sanansa ja taiteellisesti järjestää onnellisen ryhmän, ennenkun yleisö malttamattomasti nousee poistuakseen… Olkoon siis seuraava ilmoitus kylliksi:
Ulla tädin ostama kaunis Lövby oli kummilahja, jonka hän kuusi viikkoa myöhemmin antoi Wilhelmin ja Viktorinen esikoispojalle.