XXII.
JÄLKIKIRJOITUS.
Seitsemän vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jolloin Viktorine avasi oven uuteen rakkaaseen kotiinsa, ja Ulla tädin harras rukous ei ollut vielä koskaan joutunut petteeseen.
Molemmat puolisot olivat arvokkaasti kantaneet myötäkäymisensä, sillä he olivat oppineet rakastamaan toisiansa vastoinkäymisessä.
Jo kaksi vuotta on Wilhelmillä ollut vuokrattuna tuomiokunta vanhalta päämieheltään, ja hänellä on hyviä toiveita, tämän pian odotetun eroamisen jälkeen, saada se.
Mitä erityisesti tulee pienen kertomuksemme sankarittareen, niin olisi vaikeaa nykyään miellyttävässä, vapaassa ja aina upeassa ja rakastettavassa rouva Reinerissä tuntea kerran niin ujoa ja kömpelöä Viktorinea.
Hänen varmuutensa, niin hyvin kotoisessa piirissä kuin seuraelämässäkin, johtuu vakaumuksesta, että hän on miehensä arvossapitämä ja kunnioittama — ja hän on niin arvossa pidetty ja kunnioitettu, kuin vain harva nainen on ja niinkuin vain harva ansaitsee.
Monesti sanoo Wilhelm… Wilhelm, joka, nyt neljän vilkkaan lapsen isä, tuskin saa aikaa päivällislepoon, vielä vähemmin uneksiakseen kokonaisia päiviä:
»Kuulehan, pikku Viktorineni, eikö sinunkin mielestäsi ole huonompiakin romaaniaiheita kuin meidän keinotteluavioliittomme tai onnellinen naimiskauppamme, kuten sitä sanottiin?»
»Ainakin», vastasi Viktorine, »toivoisin kernaasti, että kaikki avioliitot päättyisivät siten, sillä meistä tuli onnellinen pari. Ja sitten toivon, että ne rikkaat, jotka ovat laiskoja, velttoja ja kaikesta välinpitämättömiä, kuten me ennen olimme, saisivat kokea köyhyyttä ja työntekoa sekä ennenkaikkea saisivat osakseen huolia, jotka pakottaisivat heidät pitämään huolta toimeentulostaan — sillä olkoot he sidotut millaisilla siteillä tahansa niin muuttuvat ne rakkauden siteiksi, jos vain sydämessä on jotain hyvää.»