III.
Konny.
Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä mihinkään.
Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä, ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.
Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä, mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä valitsisi omakseen.
Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä, jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään kaikkia omia vaikutelmiaan.
Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa, mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.
Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen vanhempiaan.
Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen huoneen ovelle.
He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät ihanaa tuoksuaan.
— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä, joka mennä mutkittelee rantaan.
Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.
— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän rakastat tätä paikkaa?
— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni. Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan, tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet, sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein paremmin kuin hyvin.
— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit — Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet, että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun tietäisit olevasi omalla maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.
Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi tullut niin yksinkertaisesti, niin ilman kaikkea suuremmoisen vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.
Tämän vuoksi oli hänen kasvoillaan ja hänen äänessään mitä kaunein ilme, kun hän melkein kiivaasti nousi, sysäsi syrjään tuolin ja kiirehti ojentamaan toisen kätensä äidilleen, toisen isälleen. Edellisen kättä hän suuteli täynnä kunnioittavaa rakkautta, isänsä kättä puristi hän sillä merkitsevällä voimalla, joka miesten kesken ilmaisee kaikkia vaikutelmien eri asteita.
— En ole milloinkaan, — lausui hän, — tuntenut itseäni niin kokonaan onnelliseksi ihmiseksi kuin nyt! Hellä, ylevämielinen äitini, kallis isäni, sidettä välillämme ei tee entistäkin lujemmaksi itse maatilan saaminen, vaan se ajatus, joka 011 ollut yhteinen teille molemmille, se nimittäin, että saatte oman täydellisimmän tyydytyksenne siitä, minkä valmistatte pojallenne.
Sellaiset sanat hiljaisen, päältäpäin kylmän Konnyn puolelta lämmittivät ihastuneita vanhempia siinä määrin, että ei enää tiedetty syötiinkö vai juotiinko, ja vasta kun aamiainen oli korjattu ja siirrytty yhteen puutarhan miellyttävämmistä lehtimajoista, palasivat mielet taas tyyneen tasapainoonsa, Konnyn ottaessa itsestään puheenaiheeksi mahdollisen avioliittonsa.
— Ei tosin ole ensinkään varmaa, että tässä tilaisuudessa ollenkaan saan mielipiteitäni sopusointuun, — lausui nuori parooni, samalla kun, kevyesti nojaten koivunrunkoa vastaan, pudotti tuhan sikaarista, jota tuskia oli tullut käyttäneeksi, — mutta kysymyksessä olevalla nuorella naisella näyttää minusta olevan monia kauniita ominaisuuksia, ja todellisuudessa on hänellä niitä ehkäpä vieläkin useampia.
— Onko hän myöskin kaunis? — kysyi äiti. — Sillä luonnollisestihan sinä toki jotakin huomiota kiinnität siihenkin puoleen?
— Häntä pidetään hyvin kauniina, mutta minun mielestäni hän ei ole sen kauniimpi kuin monet muut, joista auliisti olen luopunut.
— No, mitkä onnelliset ominaisuudet hänessä sinua sitten ovat erikoisesti miellyttäneet?
— Hänen rauhallinen olemuksensa ennen kaikkea. Hän käyttäytyy mainion arvokkaasti ollakseen vasta yhdeksäntoista vuotias — eikä tätä arvokkuutta ole saavutettu peilin edessä harjoittelemalla, se johtuu ilmeisesti oman arvon tunnosta. Hän on opiskellut melkoisesti, omaa hyvän arvostelukyvyn, on varsin luja aatteissaan eikä koskaan tavoittele huomiota. Kaikenlainen leikki ja riehakkuus, jollaisena nuorten tyttöjen mielen vilkkaus niin usein ilmenee, on hänestä kaukana. Hän on saanut kasvatuksen jumalaapelkäävältä äidiltä, sen huomaa selvästi hänen jaloista periaatteistaan… Muuten hän on lempeä, älykäs ja kohtelias, mutta hyvin vaatimaton.
— Jos hänellä on tuota kaikkea tarjottavana, niin ei tarvita muuta kuin että olet tarpeeksi rakastunut häneen, — keskeytti isä, — sillä minä en välitä muusta kuin siitä, että hän on sopivaa säätyä.
— Vastatakseni viimemainittuun seikkaan, huomautan, että hän, samoin kuin rakas äitinikin, on eläkkeelläolevan kapteenin tytär — en muista mihin rykmenttiin hänen isänsä on kuulunut —, mutta hänellä ei tule olemaan pojalleen lahjoitettavaksi, mikäli hän pojan saa, tällaista ihanaa pikku tilaa. Mitä vihdoin tulee isän edellyttämään rakkauteen, en sitä pidä vallan välttämättömänä, ja jos sitä sopimattomaan aikaan ilmenisi, niin koettaisin taltuttaa sitä.
— Silloin sinulla on taito, jota ei ole kaikille suotu, — sanoi parooni Sigesmund nauraen, — ja olisipa hauska tietää, mikä se sopimaton aika olisi.
— Se on se, — sanoi Konny, heittäen pois sikaarinsa, — jolloin ei vielä ole päättänyt koettaa saavuttaa toivomaansa päämäärää. Mutta sallikaa minun nyt mainita, mikä mainion onnellinen tilaisuus rakkaille vanhemmilleni tarjoutuu, heidän voidakseen nähdä hänet ja tutustua häneen, hänen tai kenenkään muun aavistamatta mitään.
— Sepä hyvä, — selitti vapaaherratar, — sillä minä olen tosiaan pelännyt, että tämä ei voisi käydä päinsä niin luonnollisesti kuin toivottavaa olisi.
— Kyllä, kuulkaahan, täällä on monessa kuntakokouksessa vilkkaasti keskusteltu siitä, että rakennettaisiin uusi koulutalo, missä olisi paikka ylemmän luokan opettajalle, koska niistä tiedoista, mitä nykyisessä kansakoulussa jaetaan, ei oppilaille ole suurtakaan hyötyä. Asiasta olivat keskustelut parhaillaan jo täyttä vauhtia käymässä, kun keväällä tänne saavuin. Ja puuhan innokkaimpia kannattajia oli neiti Hermine von Stein, joka vanhempiensa kuoltua jo puolitoista vuotta on oleskellut rovasti Dannerstedtin perheessä. Ruustinna on hänen tätinsä äidin puolelta, ja neiti Hermineä pidetään tässä kunnioitettavassa perheessä rakkaimpana tyttärenä. Heti kun tutustuin pappilalaisiin — en ollut täällä ollut sen jälkeen kun Dannerstedt viime vuonna tuli seurakuntaan — tuli nuoren neidon ja minun kesken puhe koulusta. Hän harrastaa niin lämpimästi kaikkea hyödyllistä kehitystä, ja tekee tätä, vaikka hänellä ei olekaan päässään hyörimässä kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nykyaikaisia teorioja. Hänen luonteessaan näyttää kaikkea olevan parahiksi, ja niitten monien keskustelujen kuluessa, joita meillä on ollut, on välillemme vähitellen syntynyt eräänlainen tuttavallinen suhde, vaikka kukaan hänen sukulaisensa tai kukaan muukaan ei voi otaksua minulla olevan mitään erikoista harrastusta hänen suhteensa. Jos neiti Herminellä itsellään on ollut siitä aavistustakaan, niin on hän niitä naisia, jotka osaavat olla tietämättä jotakin silloin kun se mahdollisesti ei olisi hienotuntoista…
— Kaikki tämä on kovin selvää, — myönsi äiti, — mutta ei minulla vieläkään ole aavistusta tuosta sopivasta tilaisuudesta, mistä puhuit.
— Jos äiti sallii minun puhua loppuun, — sanoi Konny, hiukan vilkastuneena puheestaan ja niistä mieluisista muistoista, joita se oli kosketellut, — niin pääsee äiti pian asiasta selville. Jo ennen minun tänne tuloani oli pidetty nuo tällaisessa tapauksessa tavalliset käsitöitten myyjäiset, niin että niistä onneksi pääsemme, mutta huomenna on pari tai kolme nuorta tyttöä kirkonovien edessä ottamassa vastaan lahjoja uuden koulurakennuksen hyväksi, ja hän on yhtenä heistä. Tätä tilaisuutta tahdon käyttää sitä mieluummin, kun isän ja äidin, Kronebyn papinnimitysoikeuden omaajina, pitäisi aivan erikoisesti harrastaa tätä asiaa, joka on niin tärkeä seurakunnan kasvavan sukupolven kannalta — joten, eikö niin, neiti Herminen lahjoina kokoonsaama summa on tuleva melkoiseksi?
— En kylläkään, — vastasi vanha parooni sydämellisen hyväntahtoisena, — voi väittää, että varasin mukaani erikoisen suuren matkakassan, mutta uskon että näin kaksin kerroin hyvän tarkoitusperän hyväksi voin kassastani löytää sadan taalarin setelin.
— Tai kaksi.
— Innostuksesi yltyy, rakas poikani! Olen varma, että äitisi ei tule olemaan vähemmän antelias kuin minä, vai miten, Louise?
— Autan kyllä sinua lompakkosi tarkastamisessa, sillä sinä likinäköisyydessäsi et varmaankaan ole nähnyt mitä kaikkea siellä on. Mies ei missään suhteessa saa olla vaimoaan huonompi, ja kun me nyt viimeistä kertaa täällä esiinnymme papinnimitysoikeuden haltijoina, niin emme voi antaa vähempää kuin kaksi sataa taalaria kumpainenkin.
— No niin, olkoon menneeksi sitten! Mutta mitä antaa uusi omistaja?
— Äkkiä tapahtuneen matkani kaupunkiin aiheutti juuri tämä kysymys. Olen tilannut kaiken sisustuksen koulusaleihin. Ja käsityöläisten sitoumus laittaa kaikki valmiiksi uudeksi vuodeksi on oleva minun lahjanani.
— Mainiota, odotamme ikävöiden huomispäivää. Mutta tänään tarkastamme, millä kannalla viljelyksesi tilalla ovat.