IV.
Rahankeräys kansakoulun hyväksi.
Jumalaisen ihana sunnuntai-aamu säteili valoa seudulle. Majesteetillisen kaunis sopusointu vallitsi kirkkaan sinisen taivaan ja tuoreitten, kastehelmistä kimaltelevien, vihreitten niittyjen välillä. Kielot, lintujen liverrysten herättäminä unestaan, alkoivat kohottaa pieniä päitään ja levittää tuoksua, joka täytti ilman hyvänhajulla.
Alakerrassa oli yksi akkuna auki, niin aikaista kuin olikin, ja tästä akkunasta tulvi sisään ei vain kirkas, lämmin auringonpaiste ja sireeni- ja jasmiinipensaitten suloinen tuoksu, vaan sävelten aallot kantoivat myöskin ilman laulajien liverrykset huoneeseen, missä niihin vastasivat monet muut äänet, jotka olivat peräisin huoneessa olevasta pienestä kanarialintu-siirtolasta.
Mitään tästä aamuelämästä, niin runollisesta ja mieltäylentävästä, ei jäänyt havaitsematta huoneen yksinäiseltä asukkaalta. Hän heräsi siihen, siinä istuessaan työpöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan raamattua. Hän sulki kirjan, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia suuren luonnon kuiskauksia. Mitä kuiskikaan luonnon mahtava henki? Ehkäpä sitä, että olisi aika vapauttaa inhimilliset mielen ja sielun vaikutelmat siitä orjamaisesta hirmuvallasta, minkä alaisina niitä oli itsepäisesti pidetty niin kauan, että ne miltei jo olivat alkaneet kivettyä.
Olipa nyt, että nuori mies tunsi itsensä voimattomaksi enää vastustamaan tuota mahtavaa ääntä tai että hän jo aikaisemmin oli alkanut ymmärtää, että ihmistä eivät tule koskaan tyydyttämään ne voitot, olivatpa ne miten lukuisia tahansa, mitä hänen ylpeä tahdonvoimansa saa hänen sydämensä tarpeitten kustannuksella, no niin, ehkä ensi kerran elämässään hän jätti tylysti tukahuttamatta ilonhytkähdyksen, joka saattoi sydämen lyömään taajemmin, kun hän irroitti pakkositeitä, ja parasta tänä aamuna oli se, että yksinpä hänen kasvonsakin kauniisti kirkastuivat kaikesta siitä, minkä hän ikäänkuin kainoutta tuntien huomasi liikkuvan mielessään.
Hänen jäinen käsityksensä suuresta elämänkysymyksestä suli. — Aurinko, kukkien tuoksu ja lintujen laulu, kaikki tapasivat tänä aamuna hänen mielensä herkkänä. Hän rukoili rakkauden onnea. Hän oli lukenut Paavalin kuvauksen rakkauden laadusta.
* * * * *
Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.
— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar
Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.
— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen, — luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä… Mutta joka tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei meitä epäile siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai miten, Konny?
— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä mielentilassaan… Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia sekä tunteitten että ajatusten alalla.
Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä
Kronebylle varattu penkki oli.
— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä odottaa minua siellä.
Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita, mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.
Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen, vai näetkö sinä häntä?
— En näe… Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja; niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä osaltamme niihin uhrasimme… kas niin… nyt soitto loppui. Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.
Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli loppunut… Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi ylen kauniisti aina setelin saadessaan.
— Rakas poikani, onko hän jompikumpi näistä neitosista? — kysyi vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.
— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat sekä isä että äiti, että Konnyn veri voi yhtä hyvin pettää isäntänsä, kuin monen muunkin veri.
Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.
— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, — millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas, säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen pukunsa on! Hänkin on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön naiselta. Hän on mainio.
— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.
— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi, mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton kauneuteen ihastumaan.
Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen. Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä… Ja miltei yhtä välttämätöntä oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.
Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja. Ja niitähän nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.
Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.
— Saanko vaivata neitiä jättämään tämän mitättömän paperin koulun tulevan hallinnon huostaan?
Siinä kaikki mitä Konny sanoi, ja hän näytti tuskin kiinnittävän huomiota siihen hienoon värinmuutokseen, joka oli havaittavana neiti Steinin poskilla, kuu hän vain taivutti päätään ja heti kääntyi lähinnätulevan puoleen, jolloin tuli sekä sanoja että hymyilyä. Heti kun neiti Stein sai hetkisen vapautta lahjanantajista, viittasi hän luokseen toisen ylioppilaista, jolle hän ojensi äsken saamansa paperin.
Tällä välin oli nyt rovasti tullut ja esitellyt itsensä parooni Sigesmund von Z:lle ja hänen vaimolleen, ja pian kehkeytyi keskustelu sellainen kuin näin kirkkomäellä sopii, kunnes esitettiin nöyrä pyyntö, että "herrasväki tekisi pappilalle sen kunnian, että kävisi sinne nauttimaan päivällistä" — pappila oli lähempänä kuin Kroneby.
Aviopari otti vastaan kutsun, kun rovasti oli vakuuttanut, että siitä ei tulisi ollenkaan vaivaa hänen vaimolleen, joka oli kotona ja päinvastoin mitä mieluisimmin ottaisi vieraat vastaan… Mutta yhteiseksi mielipahaksi Konny tehtäviinsä vedoten selitti, ettei hän voinut kutsua noudattaa.
Hän ei tullut mukaan.