V.

Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.

Kello seitsemän aikaan illalla lähti Konny vanhempiaan vastaan.

Mutta hän oli jo paljon ehtinyt suorittaa sen jälkeen, kun oli heistä eronnut kirkkomäellä. Hänellä oli kuluneitten pitkien tuntien aikana ollut kokonaan toisenlaatuinen kohtaus. Se oli eilen vielä varman, itsenäisen Konnyn ja sen Konnyn välinen kohtaus, joka tämänaamuisesta auringonnoususta asti oli ollut mielentilassa niin oudossa, että hänen oli mahdoton käsittää, miten hän oli joutunut siihen, miten hän selviäisi siitä ja kuitenkin säilyttäisi entisen rauhansa.

Hän itse oli toivonut, että vanhemmat tulisivat Kronebyhyn katsomaan tuota, ei tosin valittua, mutta ehdolle asetettua. Ja mikä oli ollut seurauksena? Niin, juuri sellainen odottamaton, että hän, tehdessään vanhemmilleen selkoa asiasta, alkoi havaita jonkinlaista kaksinaispeliä omassa sydämessään. Hän ei nimittäin tahtonut luopua vanhasta ohjelmastaan, mutta hän tunsi, että hän monessa suhteessa ajatteli aivan toisin kuin puhui, jopa alkoi hänestä itsestään tuntua siltä kuin olisi hän tehnyt suuren virheen tällä tavoin tilatessaan vanhempansa Kronebyhyn. Ensinnäkin sen vuoksi, että heidän läsnäolonsa varmastikin estäisi hänen pyrkimyksiään, kun hän näki heidän niitä tarkkaavan, ja sitten siksi, että hänestä koko sunnuntain vastaisen levottoman yön oli tuntunut siltä kuin olisi jonkinlainen, joskin salainen, niin joka tapauksessa todellinen loukkaus tuota kuvaamattoman hienotunteista nuorta naista kohtaan se, että tällä tavoin antoi muitten arvostella asemaa, josta neiti Hermine mahdollisesti ei huolisikaan.

Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän käsitti, että se oli rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni, kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten
suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen…
"Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset?
Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia hänestä ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa, päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli, että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai, oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille, johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään. Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli, sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut aavistuksen siitä uudesta, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

* * * * *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat, ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen, minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!… Ja katsos, tuollahan poikamme tulee… Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa. Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!

— Olet taaskin oikeassa. Lahjainkeräys-tilaisuudessa hän kyllä punastui, kun Konny häntä lähestyi, mutta kotona pappilassa ei ollut jälkeäkään hämilleen joutumisesta, puhelinpa miten hyvänsä. Toivon kuitenkin, että olemme erehtyneet, sillä kauniimpaa ja järkevämpää vaimoa pojallemme emme voi saada.

— Se on totta, hän käyttäytyy niin mainiosti ja sopisi juuri parahiksi
Sigesbergiin.

Tämän vanhempien kesken tapahtuneen keskustelun ja Konnyssa itsessään liikkuneiden ajatusten vuoksi oli aluksi havaittavana jonkinlaista kankeutta senjälkeen kun Konny oli noussut vaunuihin. Puhuttiin rovastista ja ruustinnasta, ylioppilaista, pappilan pojista, jotka molemmat varmaan olivat rakastuneita kauniiseen serkkuunsa, — joka kuitenkin, — lisäsi vanha parooni hymyillen, — näyttää kohtelevan heitä vallan kuin koulupoikia… Ja kun on tunnustettua, että kauniit jutut eivät koskaan ole pitkiä, niin sanon, että sen, mitä sinulle sanoin kirkkomäellä, sen vakuutan nyt, kun olen lähempää katsellut tuota miellyttävää olentoa.

— Samaa on minun sanottava, — lausui äiti. — Hän ei ensinkään ole kaino, mutta kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, että on kiusauksessa uskomaan, että se, mikä muita nuoria naisia ihastuttaa, ei suuriakaan vaikuta häneen. Se mies, jota hän rakkaudellaan kunnioittaa, voi luottaa siihen, että saa siitä kiittää itseään. Ja nyt äänestän sen puolesta, että emme puhu asiasta enää mitään ennenkuin Konny saa jotakin meille kerrottavaa, jos hän nimittäin todella asiaan ryhtyy.

— Oikein puhuttu, äiti rakas… Tässä on minulla muutamia kirjeitä isälle.

— Kas vaan, sepä oli hyvä… katsotaanpahan… Rakas pikku Louise, tässä on kirje presidentiltä. He tulevat Sigesbergiin, koko perhe, kahdeksan päivän kuluttua. Ja sinulla kun vastikään korjatut vierashuoneet eivät vielä ole järjestettyinä!… Konny hyvä, saat tosiaan suoda anteeksi meille, että huomenna säälimme tavaramme matkaa varten kokoon… En tahdo loukata lankoani enkä sisartani enemmän kuin niin monasti ennen on tapahtunut, kun heidän viittailunsa sinun sokeuteesi, mitä tulee serkkusi Amalian loistaviin ominaisuuksiin, ovat tuottaneet minulle kaikenlaisia pulmia — tai ehkä sinäkin tulet mukanamme kotiin ja osotat parantuneesi kovuudestasi?

— Sitä kyllä varon tekemästä, — vastasi Konny nauraen. — Isän ja äidin täytyy pian tulla tänne hiukan pitemmäksi aikaa. Ja syksyllä käyn vanhassa kodissani. En kiirehdi mitään.