VI.
Kohtalo kiirehtimässä.
Kolme päivää oli kulunut vanhempien matkustamisesta, mutta näinä kolmena päivänä ei Kronebyn nuori herra ollut joutunut sen pitemmälle kuin vähintään kaksi kertaa tunnissa siunaamaan sitä hyötyä, mikä hänen setänsä, presidentin, kirjeestä oli ollut. Ja kuitenkin kiusasi häntä tieto siitä, että pikku Amalia serkku, joka niin kauan oli viritellyt hienon hienoja ansojaan saadakseen Sigesbergin perijän pauloihinsa, turhaan saisi etsiä häntä katseillaan. Tämän tunteen vallassa hän, kuin tahtomattaan tekemänsä rikoksen sovittamiseksi, päivästä toiseen viivytti ikävöimäänsä matkaa pappilaan. Näin hän ainakin itse uskoi joka kerta kun hän kävi tallin ohi antamatta käskyä valjastaa hevonen… Hän ei kiinnittänyt mieltään siihen epäileväiseen levottomuuteen, joka itse asiassa pidätti häntä matkasta ja minkä aiheuttamisessa hänen viehättävällä pikku serkullaan oli kovin vähäinen osa.
Neljännen päivän iltapuolella oli Konny ollut yhdessä etäisimmistä torpista katsomassa torpparia, joka oli sattunut loukkaamaan jalkansa. Ja vaikkakaan Konny pikkulasten keskuudessa tosin yleensä ei ollut sellainen suosikki kuin "vanha palooni", olivat Kronebyn torpparien jälkeläiset kuitenkin varsin tyytyväisiä, kun hän, kuten nyt, tuli käymään torpilla valkean helletakin taskut täynnä piparpähkinöitä. Mitä mieheen ja vaimoon tuli, niin ymmärsivät he varsin hyvin, että tunnontarkempaa ja rehdimpää isäntää ei voinut olla, vaikka Konny hyvin vähän puhuikin niistä uudistuksista, mitä hänellä oli mielessä.
Mutta tänä iltapuolena oli hänen sydämensä ja mielensä kuitenkin melkoisesti pehmennyt, kun hän akkunasta sattumalta näki, miten teeskentelemättömän hellänä nuori vaimo oli polvillaan ja muutti lämpimiä puurohauteita miehen jalkaan, ja kuuli miehen sanovan: — Ei, Anna Leena hyvä, ei käy ollenkaan laatuun, että väsytät itseäsi tällaisilla askareilla, ei niitä ollenkaan tarvitse niin usein vaihtaa.
Kun parooni tuli siistiin tupaan, istuutui hän tyytyväisenä, lähetti makeiset lapsille, otti toisesta taskustaan voidetta, jota hän oli saanut kaupungista, ja lupasi nuorelle äidille lähettävänsä kartanosta yhden palvelustytöistä auttamaan askareissa. Kun hän lisäksi vielä antoi pienen rahalahjan, sai hän osakseen niin lämpimiä ja vilpittömiä kiitollisuudenosotuksia, että hän mitä parhaassa mielentilassa lähti kotimatkalle, ajatellen itsekseen, miten kaunista yksinkertaisinkin kotielämä voi olla.
Tarkemmin ajattelematta, minne matkansa ohjasi, tuli Konny metsäpolulta alas maantielle ja oli kävellessään vaipuneena niin syviin mietteisiin, että havahtui vasta kun jonkun vastaantulevan henkilön kevyt ja joustava varjo näkyi hänen edessään tiellä.
Miten hän silloin säpsähtikään, miten nopeasti hän otti pyöreän olkihatun päästään ja ojensi kätensä vastaantulijalle! Nyt ei ollut ketään tarkkaamassa häntä, ei vanhempien silmiä, kateitten iahjankerääjäin katseita eikä koko kirkkomäellistä ihmisiä. Herra tietäköön, että hän tällä hetkellä tunsi päätänsä melkein huimaavaa kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet sinne ja mistä hänen yksinomaan oli kiittäminen harrastustaan, joka niin kauan oli pysyttänyt hänet torpassa.
"Tahdon ruveta kummiksi lapselle, jota nuori vaimo odottaa, ja huolehdin sitten siitä". Siten hän ajatteli, mutta sitä hän ei luonnollisestikaan voinut selittää naiselle, jonka onni nyt, tosiaan parahiksi, oli tuonut hänen tielleen.
— Neiti Hermine hyvä, tunnen itseni tavattoman iloiseksi teidät näin tavatessani ja täten saadessani tilaisuuden selittää teille, että olen ollut kovin tyytymätön itseeni, kun rohkenin teidän huollettavaksenne antaa tuon tehtävän. Mutta te näytätte väsyneeltä. Voi, olkaa niin hyvä ja istukaa ja levähtäkää hetkinen tällä ystävällisellä ruohotöyräällä tässä tien vieressä! Se on kuin laitettu sohvaksi teille.
Konny ei ollut koskaan elämässään puhunut kenellekään naiselle näin avomielisen ihastuneena.
Kaunis, nuori tyttö istuutui aivan yksinkertaisesti. Hän oli tosiaan väsynyt ja oli aikonutkin levähtää tässä mäellä. Hänen hienoilla kasvonpiirteillään oli havaittavana tavallista suurempi vakavuus, hän näytti kuin uneksuvan, ei mitenkään hellästi ja haaveilevasti, vaan pikemminkin oli ilme hänen kasvoillaan surumielinen. Ilmaisematta käytöksessään vähintäkään pyrkimystä miellyttämään, viittasi hän arvokkaalla kädenliikkeellä Konnya istumaan viereensä puitten siimekseen.
— Tiedättekö, herra parooni, — vastasi hän, — että minäkin olen halunnut tavata teitä, saadakseni tilaisuuden seurakunnan puolesta kiittää suuresta ja arvokkaasta lahjastanne, joka tulee melkoisesti jouduttamaan puuhiemme menestystä… Suokaa anteeksi minulle kaikin mokomin!
— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle, että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.
— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi keskenämme.
— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena, mutta… en suurimpana, — lisäsi Konny hiljaa.
— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta urasta valita minkä tahtoo.
— Kolmesta urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?
— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin, valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.
— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa. Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, — lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.
— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.
— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.
Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.
— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen voi erehtyäkin.
— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni toivoisin?
— Voi ei, älkää puhuko siitä!… Minua ette saa tehdä uskotuksenne siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat: "Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta, joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan, ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".
— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin olette kuullut mitä hän pyytää!… En ollut aikonut niin pian, ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja, joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?
— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä… olen kihloissa.
— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen asiain niin ollen pitää? Tekö olisitte salakihloissa, sukulaistenne tietämättä? Sitä en usko!
Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi, että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista oikeutta?
— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.
Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.
— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan, joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on ehdollinen ja että sen miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo kehdossa määräsivät, on minun tähteni vaatinut suhteemme pitämistä salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.
— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä kohtaan?
— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän, huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.
— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita, joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen täysin tyydyttävän vastauksen.
— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä huonompi.
Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota paroonin edellytykseen.
— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan pian saa toivomaansa paikkaa?
— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka luultavasti… — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen mitä aikoi sanoa.
Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli aikonut.
— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun, mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon. Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy parhaiten.
— Haluatteko, että lähden seudulta?
— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää…
— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi syvään ja lähti.