VII.
Mitä sattui oikeaan aikaan.
Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".
Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily, ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan, että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus oli hänestä kidutusta.
Suruko sillä tavoin voi ilmetä?
Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen, ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen… nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin nöyryyttävänä tosiasiana.
Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan minkäänlaista yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät — pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten kehittyi.
Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä, vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että kukaan mies voisi saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta hetkellisyyteen!
Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?
Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana aamuna matkustaa Sigesbergiin.
Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian, pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä nauramaan — häntä nauramaan! Se tosiaan vielä puuttui!
Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.
Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:
"Konny rakas!
Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä, kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis sittenkin tuon viran.'
'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä, ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.
'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin! Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on… muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs… muuan neiti von Stein.'
'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.
'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin kiintynyt häneen.
'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä.
'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'
'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle, vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin…' Asian näin selvitettyäni riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.
En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.
Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja, suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi, kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin vastaamaan uutisiini.
Hellin tervehdyksin isäsi
Sigesmund von Z."
Tämä kirje synnytti voimakkaan vastavaikutuksen nuoren miehen koko sekä ruumiillisessa että henkisessä olemuksessa. Mikä odottamaton onni oli, että nyt, joutumatta väärien selitysten ja kiusallisten kysymysten esineeksi, sai tilaisuuden osottaa tavallista välinpitämättömyyttään.
Tämä juttu ei olisi hänen esiintyessään kotonaan, minne hän nyt heti päätti matkustaa, ollenkaan hullumpi opinnäyte hänen diplomaattisen uransa alkajaisiksi, sillä olihan tämän tarjouksen saaminen tällä hetkellä, jolloin hän ei tiennyt mitä tehdä, tosiaan kuin kohtalon viittausta. Miten hän ilahuttaisikaan vanhempiaan, ja vaikka hän aivan hyvin tiesi, että hän ajanpitkään ei jäisi tätä tietä vaeltamaan, niin olisihan hän kuitenkin osottanut ainakin yrittävänsä. Kun hän sitten, yhden tai parin vuoden kuluttua palaisi, täytyisi tämän onnettomuudenkin olla häipynyt hänen mielestään. Niin, se olisi varmaakin, sillä eipä hänen luonteensa mukaista ollut tunnehaaveilu tai epäjohdonmukaisuudet, ja ainoa epäjohdonmukaisuus hänen elämässään olisi, ellei hän saisi häipymään mielestään sellaista, miltä halveksien kieltää paikan muistissaan.
Mies sanansa takana — mies, tietoinen tahto!
Samana iltana kirjoitti hän vastaukseksi saamaansa kirjeeseen:
"Rakas, kallis isä!
Enhän aina voi kieltäen vastata siihen, mitä isä ja äiti niin hartaasti haluavat. Aion ottaa vastaan toimen, jota minulle on tarjottu, ja tehdä parhaani osottaakseni olevani niitten hyvien ajatusten arvoinen, joita toisilla on minusta. Mutta pyydän muistamaan, että näin teen vain kokeeksi. Ellen todellisesti mielly tällaiseen kaksoiselämään, niin käännyn takaisin. Mutta sen tapauksen varalta lupaan isälle, että valtiomiesuran asemasta antaudun silloin uralle, jolla uskon toimivani kunniaksi. Odottakaahan! Uusi eduskuntamuutosehdotus kiinnittää mieltäni. Minullahan on tilaisuus tulla valituksi valtiopäiville, joltakin niistä seuduista, missä meillä on maatilojamme.
Uutinen, minkä isä kertoi eräästä kihlauksesta, tuli sopivaan aikaan. En ole ollut pappilassa teidän täältä lähtemisenne jälkeen. Tämä kirje tulee vähäistä aikaisemmin kuin minä itse.
Isän kunnioittava poika
Konny.
J.K. On tarpeetonta sanoa, että haluan unohdettavaksi asian, josta oli kysymys täällä Kronebyssä… Se kuuluu menneisyyteen."