XI.
Sigesbergissä oleskelu loppuu.
Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.
Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa keskustelussa serkkunsa kanssa.
Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista periaatteista.
Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia, joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:
— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena!
No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta.
En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni
Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.
Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi haavoittunut miehekkyyden tunne.
Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.
— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä, että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.
— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.
— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa ja hartiansa.
— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.
— Entä minun makuni ja minun horjumaton mielipiteeni…
•— Ne täytyy hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.
— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista elämää jatkuu.
— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin!
Silloinhan on kuherruskuukausi!
— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys, tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen, yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa. Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.
— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et kykene tuntemaan kotoista onnea.
— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen suurta sijaa haavemielisyydelle.
— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme, vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän. Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?
— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti, missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa tulevat ensimäiset vaunut.
— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.
Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.
Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten. — Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla! Sitten varmaan toiset serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin. Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen arvoista?
— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen, nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?
— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi, sinusta on entistä vähemmän mihinkään.
* * * * *
Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa, mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta, mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.
Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin kaikkia naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän huomaamattomuuden vuoksi.
Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen käsivartensa kainaloonsa.
Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.
Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny vienyt vaimonsa.
— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut osaa, niihin verraten, joita meillä oli keskenämme ensimäisen tuttavuutemme aikana!
— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.
— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään, mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja vaikutteita.
— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?
— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia, että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan; mutta sitä sinä saat turhaan minulta odottaa.
— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni! Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei olisi pitänyt viitatakaan.
— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut olevasi loukkaantunut. Mutta yhdessä innostuneessa keskustelussa sinä toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.
— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri sen miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.
— Ja mitä vastasi hän sinulle?
— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut osakseni.
— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko hän olla onnellinen?
— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran mukana.
— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni olleet aivan samat kuin nyt?
— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän puolueellisesti.