XXIV.
Oikealla tolalla.
Neljä vuotta on kulunut kautta elämän tiimalasin senjälkeen kun olimme saarella, missä Konny niin sanoaksemme riisui vanhan ihmisensä ja pukeutui uuteen. Muutos oli ollut melkein täydellinen. Hän ei enää koskaan joutunut suuren sielunsairautensa valtaan. Mutta siihen päivään asti, mikä nyt oli, ei hänen ollut onnistunut voittaa salaista tyytymättömyyttään milloin toiseen, milloin toiseen seikkaan tai kyennyt keksimään oikeata syytä siihen. Mutta niin paljon oli varmasti voitettu, että peruuttamaton menneisyys oli vakavilla, varoittavilla muistoilla terveellisesti vaikuttanut seuraaviin päiviin. Väärät mielipiteet elämän asettamista velvollisuuksista olivat häipyneet, ja hyödytön tuska oli synnyttänyt halun käsittää, mikäli se oli mahdollista, nämä velvollisuudet sellaisiksi, että päivän päättyessä omatunto voi käydä suorittamaan tutkimustaan, joskaan kirjanpäätös koskaan ei käynyt täysin tyydyttäväksi.
Perhe oli nyt heinäkuun alkupäivinä Sigesbergissä, mutta jo elokuussa oli aikomus muuttaa rakkaassa muistissa aina olevaan Kronebyhyn, missä Hermine sitten, mikäli se pienokaisilta voi käydä päinsä, olisi ryhtyvä puhtaaksikirjoittamaan Konnyn matkamuistelmien toista osaa. Ensimäisen osan valmistamisessa tehty työ oli keskeytynyt ensimäiseen korjauslukuun, mutta sittemmin tuli osa julkisuuteen, ja sillä oli niin suuremmoinen menestys, että muuten ei voinut käydä kuin siten, että Hermine sai Konnyn jatkamaan. Tietysti tapahtui tämä sen jälkeen kun he olivat olleet yksinäisellä saarella maan länsirannikolla.
Saman vuoden lopulla sai junkkeri Sigge pikku veljen, jonka hän heti tahtoi ottaa määräysvaltansa alaiseksi. Ja seuraavina vuosina oli lisäksi tullut yksi sisar ja yksi veli. Lähinnä Siggeä nuorempi oli siten nyt pian nelivuotias, tytär, pikku Louise, melkein kolmen vuotias, ja pienin vähän yli vuoden vanha.
Tämä moniosainen rikkaus teki Konnyn taloudelliset kyvyt monenkertaisiksi. Häntä kunnioitettiin ja ihailtiin. Hänen neuvoaan kysyttiin monien hänen tekemiensä keksintöjensä ja hänen kaikilla aloilla toimeenpanemiensa viisaitten parannusten vuoksi.
— Sinä tiedät, Hermine rakkaani, — tuumi hän, — että vanhin poika on hallitseva Sigesbergissä ja että toinen saa Kronebyn. Mutta minun tulee hoitaa tulojani niin, että saamme asianmukaiset myötäjäiset isoäidin pikku tytölle, pikku Louisellemme, ja sitten myöskin osansa nuorimmalle herralle. Ja jos tulisi vielä useampia, keksinen kyllä yhä uusia tulolähteitä, ja kirjallisesta työstähän tulee lisätuloja.
— Mukaan voit laskea, — vastasi vaimo iloisesti, — myöskin sanomalehtikirjoituksesi, joista saat hyvän maksun!
— No niin, se on totta. Olen liikemies monella tavalla.
* * * * *
Koko perheen piti tänään syödä päivällistä puiston viileimmässä osassa.
Ja pöytää katettaessa voimme luoda silmäyksen eri ryhmiin.
Puiston perällä harjoittaa junkkeri Sigge innokkaana parhaillaan nahkapoikia, joina on kokonaista kymmenen leikkitoveria alustalaisten lasten joukosta. Ja jos he hyvin ja nopeasti tottelevat komentajaansa, niin tarjoillaan heille lepohetkinä virvokkeita sotaravintola-teltassa, jota pikku apulaisen avustamana johtaa pormestarinna Amalian tytär, nuori pikku neitonen, jakaen vierailleen voileipiä, kaljaa ja simaa. Häntä auttaa myöskin pieni, nelivuotias serkku, Siggen veli, joka mielellään, jos vain uskaltaisi, olisi mukana harjoituksissa, mutta iso veli oli selittänyt, että mokomakin pojannaskali saa lyödä rumpua itsekseen —- sisarelle ja, jos haluttaa, myöskin pikkuveljelle. Mutta hänen ei ole tulemista rekryyttien joukkoon.
Mutta nyt tulee Hermine, taluttaen kädestä pikku Louisea, ja mukanaan pormestarinna, jolla ei ole sisaria eikä veljiä ainoalle, kohta kahdeksan-vuotiaalle tyttärelleen — sotaravintolan pitäjättärelle.
— Sigge, — huutaa äiti, — miksi ei veljesi Herman saa olla teidän mukananne? Hän näyttää olevan niin pahoillaan.
Ylpeä upseeri ei vastaa, kun komentohuudot kajahtelevat, sapeli välkkyy auringonpaisteessa ja hatussa oleva töyhtö häilyy tuulessa, mutta kun hän on komentanut lepoa, kääntyy hän, marssii naisia vastaan, nostaa kohteliaasti hattuaan ja paljastaa reippaimmat, kauneimmat ja iloisimmat pojan kasvot, mitä nähdä saattaa.
— No, mitä vastaat? — kysyi Hermine.
— Herman on liian pieni, äiti. Tule tänne, Herman, niin kuulen, rummutatko oikein.
Herman totteli ja tuli.
— Kas niin, poikani, sinusta tulee kyllä hyvä, kun tulet suuremmaksi. Olet vielä liian heikko harjoituksiin. Sitäpaitsi, eihän sinusta tule upseeria.
— Mutta sinusta tulee! — huudahti sotaravintolan pitäjätär, joka apulaistensa auttamana tarjoili joukolle virvokkeita. — Sinusta tulee, Sigge, muuten en mene naimisiin sinun kanssasi.
— Siitä vaivasta kyllä pääset, tulipa minusta upseeri tai ei. Sinun on saatava pormestari, ja minä tahdon hovineidin. Eikö niin, äiti?
— Tuo pikku herra, — vastasi täti Amalia, puolittain närkästyneenä, — on sitten jo täysiverinen aristokraatti.
— Rakas Sigge, saan hävetä sinun epäkohteliaisuuttasi, — sanoi äiti pudistaen päätään. — Saat toistaiseksi tyytyä siihen, että suutelet pikku Louisen nuken kättä, minkä hän ojentaa sinulle.
Herra Sigge ei edes katsonut nukkeen tai sen omistajattareen, mutta äitinsä antamasta kehoituksesta hän hajoitti joukkonsa ja päästi rekryytit lomalle, sillä päivällinen oli valmis.
Naisten ja lasten ollessa huvikävelyllään, loikoivat Konny ja hänen täysin kunnioittamansa ystävä, pormestari ja valtiopäivämies, yhdessä pienellä nurmikkoisella rinteellä, missä he keskustelivat valtiollisista asioista, sikaaria poltellen. Vihdoin katsahti Konny kelloonsa.
— Ei, mutta tämähän ei käy laatuun, mehän unohdamme aivan päivällisen ja, mikä pahempi, naiset.
— Oh, ne, — vastasi pormestari nauraen, — eivät nyt koskaan päästä itseään unohtumaan. Amaliani on nyt paras, ainakin parhaiten sopiva vaimo minulle. Mitä Hermineen tulee, niin on hän aina voittanut muut sekä kauneudessa että älyssä. Sitäpaitsi on sinulla sellainen rikkaus lapsia — meillä on vain yksi.
— Niin, — vastasi Konny, — se rikkaus on kaikkea muuta arvokkaampaa. Sellainen puoliso ja sellaiset lapset ovat miehelle suurimpana onnena, mutta voitko uskoa, vaikka salaan sen Hermineltä, että minä tuntikausia öisin valvon, kun huolet heidän menestyksestään painavat mieltäni.
— Mitä typeryyksiä sinä nyt puhut? Onko vanha kiusanhenkesi taas päässyt irti? Sinulla on suuri Sigesberg, Kroneby, taloja kaupungissa ja tuloja joka taholta, joskin edustajatehtäväsi vie enemmän kuin siitä on tuloa. Mitä sitten tahdot? Eihän Sigesberg ole sukukartano?
— Ei, ei kyllä, mutta sen, jolla se on, täytyy välttämättä saada kaikki sen tulot. Minä sain ottaa sen vastaan ilman mitään kiinnityksiä.
— Koska olit ainoa perillinen. Varo, veli hyvä! Sinussa on synnynnäinen taipumus olla aina tyytymätön, aina näet sinä jotakin synkkää taustalla. Mutta tuossa tulee reipas vanhin poikasi. Sellainen komea nuorimies!
— Isä, — huusi Sigge ja heittäytyi isänsä syliin. — Olen lähetetty tuomaan päivälliskutsua, olen lähettänyt rekryytit kotiin. Muutamat niistä tulevat kai rykmenttiini, kun minusta tulee upseeri?
— Vai niin, upseeriksiko aiot? — kysyi pormestari.
— Niin, mikäs minusta sitten tulisi? Muutaman vuoden kuluttua olen kadetti, eikö niin, isä?
Myöhään samana iltana, kuu pormestari puolisoineen oli siirtynyt vierashuoneisiin ja halveksittu pikku sotaravintoloitsijatar, kuten muutkin lapset, jo nukkui, käveli Konny edestakaisin suuressa salissa. Hän näytti masentuneelta, mutta ei väsyneeltä.
Silloin hiipi kesäyön runollisessa puolihämärässä hieno ja kevyt olento yli lattian ja laski kätensä hänen kaulalleen…
— Mitä sinä nyt tuumailet, rakkaani? Sinä tiedät luvanneesi, että et mitään salaa minulta.
— No, onko minulla neljään vuoteen ollut salaisuuksia, joita en olisi sinulle uskonut? — kysyi Konny, hellästi hyväillen vaimonsa hajallaolevia, kultaisia hiuksia. — Ei, Hermine rakas, tämä ei ole juuri tuumailua, mutta olen niin pahoillani, kun selvästi näen, että isäni toiveet eivät toteudu edes toisessa polvessa. Sigge on jo aikaisin osoittanut, mihin hänen mielihalunsa ja luonteensa viittaavat. Hänestä tulee sotilas, hänessä on paljon vähemmän taipumusta diplomaatiksi kuin minussa on ollut. Ja joskin hänen luonteessaan reippauteen liittyy myöskin ankara rehellisyys, niin en näe suuria toiveita olevan todellisesta kartanonherrasta, joka oikein käsittää suuret velvollisuutensa.
— Konny rakas, poikahan on vasta hiljan täyttänyt seitsemän vuotta. Sinun poikasi ei koskaan missään suhteessa tule pettämään velvollisuuksiaan. Sitä paitsi on sinulla kaksi muuta poikaa, mahdollisuuksia on siten saada hoitajia sekä diplomatialle että maanviljelykselle. Mutta sinä tiedät, että sinun aina ehdottomasti täytyy olla jostakin seikasta levoton.
— Niin, olet ehkä oikeassa, jalo vaimoni. Mutta sinun ei pidä surra sitä, sillä siitä ei enää ole mitään vaaraa.
— Mistä sen tiedät?
— Kyllä, tiedän sen, sillä monia väsyttäviä tutkimuksia — menneisyyden kokemuksiin perustuvia — suoritettuani olen juuri päässyt vakaumukseen, jossa pikemmin on jotakin onnellistuttavaa kuin masentavaa.
— Voi, mihin sitten?
— Siihen, että ihminen elämässään ei koskaan voi tuntea itseään täysin tyytyväiseksi, vaan että hänen osanaan on pyrkiä yhä eteenpäin.
Loppu.