XXIII.
Yksinäisellä saarella.
On useampi kuin yksi saari synkän, mutta epäilemättä myöskin juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.
Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.
Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään sen liehahtelevaa liekkiä.
Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen. Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua, missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa harhakäytävistä.
He eivät läheskään koko tätä aikaa olleet eläneet Sigesbergissä. Ensimäisen vuoden kuluttua (tiedetään, että Konny ei enää ajatellut mitään valtiopäivävelvollisuuksia tai muita yhteiskunnan asioita) asuivat he molemmat Kronebyssä, naapurikaupungissa ja myöskin eräässä kylpylaitoksessa. Mutta juuri tässä paikassa (1867) oli Konny, sitä kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, tuntenut itsensä levottoman kiusautuneeksi kaikesta siitä juhlimisesta, mikä tuli hänen vaimonsa osaksi. Jos Hermine olisi tahtonut, olisi hän saanut osalleen suuren määrän ritarillista huomaavaisuutta. Mutta hän oli varovainen, väijyi aina jotakin vanhaa mustasukkaisuuden merkkiä, mutta — mitään ei ollut havaittavissa.
Tuli sitten tuohon pikku kaupunkiin uuden edustajan vaali toiseen kamariin, kun valittu edustaja oli luopunut toimestaan. Konnysta tuli taas ehdokas, hän sai enimmät äänet ja joutui siis vuoden 1868 valtiopäiville edustajana. Hermine toivoi parasta tästä muutoksesta. Mutta vaikka Konny tarmokkaasti hoiti tehtävänsä ja suurta tunnustusta saaden puhui useissa tilaisuuksissa, ei hänessä kuitenkaan ollut hivenenkään vertaa jälellä sitä leimuavaa voimaa ja tulta, joka hänessä oli elänyt vuoden 1865 vilkkaitten taistelujen aikana, jolloin tehtiin työtä uudistuksen aikaansaamiseksi. Mutta siitä hetkestä, jolloin uudistus saatiin toteutetuksi, juuri samana päivänä jolloin hänen isänsä sairastui, oli kaikki eloisa innostus hänestä ainakin puoliksi sammunut. Kun nyt vaimo hänen edustajakamarista palatessaan teki hänelle joitakin kysymyksiä, jotka osoittivat asianharrastusta, oli Konnyn taholta ainoana vastauksena se, että hän väsyneenä heittäysi sohvalle ja haukotellen mutisi muutaman sanan, joista ilmeni tyytymättömyyttä sekä itse uudistuksen tuloksiin että paljoon muuhunkin.
Tämän paljon muun, s.o. sanotun ja sanomattoman, joukossa oli varsinkin jokin sellaista, että se aivan erikoisesti jäyti Konnya, nimittäin illallis- ja päivälliskutsut. Ne joita kamarien jäsenillä oli Hasselbackenilla voi hän kestää, mutta sellaisissa perheissä käyntiä tarkoittavat kutsut, jotka olivat kuuluneet vanhempien seurapiiriin, ne olivat sekä epämieluisia että inhottavia, sillä silloin oli Hermine aina esiintyvä hienoissa puvuissa ja tekevä itsensä miellyttävyydellään niin huomatuksi, että aviomiehelle ei voinut olla iloksi sitä katsella. Konnya alkoi lopulta harmittaa, että viisas mies milloinkaan valitsi kaunista vaimoa; tuollaisten loistavien kaunottarien ei koskaan pitäisi joutua naimisiin. Kellä tahansa oli vastaansanomaton oikeus ihailla ja töllistellä heitä.
Sattui kuitenkin niin, että Herminekin väsyi eikä enää ottanut osaa seuraelämään. Konny alentui silloin yrittämään puheella taivuttaa vaimoaan, koska hän mieluummin tahtoi käydä mistä tahansa muusta kuin mustasukkaisesta narrista, mutta Hermine vastasi rauhallisesti: — Jos olisi kysymys todellisen ilon tuottamisesta sinulle, koettaisin voittaa haluttomuuteni, mutta me merkitsemme toisillemme niin vähän siellä seuraelämän keskellä; salli minun senvuoksi noudattaa mielihaluani. Olen sitä paitsi ollut paljon ulkona, enkä tunne itseäni oikein terveeksi.
— Matkustamme merenrannikolle, se tekee meille molemmille ja pikku pojalle hyvää. — Mutta kun Konny näki, että tämä tuntui miellyttävän hänen vaimoaan, päätti hän, että matkasta ei saisi tulla sellainen kuin viimevuotisesta. He asuisivat saarella yksikseen. Ja niin tulivat he valtiopäivien päätyttyä sinne, missä he nyt olivat ja missä sitäpaitsi vain muutamia kalastajaperheitä asui. Se pieni soma rakennus, missä heillä oli kotinsa, oli erään muita varakkaamman kalastajan omaisuutta; siinä oli kokonaista kolme kunnollista huonetta ynnä keittiö, ja se oli rakennettu vuokrattavaksi jollekin yksinäiselle perheelle. Edessä olevalla tasanteella, jonka muodostivat suuret sileät kalliot, oli kaksi vihreäksi maalattua penkkiä. Voiko pyytää enemmän?
Ei, sitä ei kunnolla voinut, varsinkin kun tästä oli katselijalle jumalallinen näky tarjolla auringon noustessa tai laskiessa, heijastellen mereen purppuraviittaansa… Ja kaiken täydennyksenä oli, hiukan kauempana, kahden valtavan kallioseinämän välissä, parikymmentä syltä pitkä notko, missä kasvoi harvaa ruohoa ja, kuin kerskailuksi, siellä täällä pikku ryhmiä seljapuuta, katajaa, orapihlajaa ja kaksi tavallista pikku pihlajaa, jotka viimemainitut uskollisten vahtien tavoin seisoivat kumpikin omalla puolellaan kallionseinämää, vuodet toisensa perään turhaan ojentaen oksiaan toisiaan kohti kuin syleilläkseen toisiaan. Tässä, suuren vesierämaan laaksossa, oli sielläkin puupenkki kummankin pihlajan alla. Ja toisen edessä oli jopa vaatimaton pöytäkin tarjoilua varten.
Kello oli kymmenen seuduilla aamulla. Hermine oli sillä hetkellä yksinään ulommassa huoneessa, jota sanottiin saliksi. Hän seisoi akkunan edessä ja katseli, miten junkkeri Sigge, joka juuri oli täyttänyt kolme vuotta, ratsasteli täyttä laukkaa kallioilla, hoitajana entinen imettäjätär, joka oli jäänyt perheeseen ja nykyisin oli sen ainoana palvelijattarena — elettiin patriarkalliseen tapaan. Mies kalasteli ja ampui merilintuja, vaimo huolehti siitä, että kotona kaikki oli kunnossa.
Ovatko he nyt onnellisia täällä yksinäisyydessään? Eivät erikoisesti, päättäen siitä syvästä, surumielisestä ajatuksissaan olosta, mikä kuvastuu Herminen kauneilla kasvoilla. Hän sulkee akkunan. Häntä tuntuu paleltavan, vaikka hänellä on päällään tumma, vanulla sisustettu silkkipusero, joka joutsenen untuvin reunustettuna pehmeästi ja poimukkaasti verhoo häntä.
Konny näyttäytyy ovella.
— Tuletko tänään kalastamaan mukanani?
— En, ystäväni, minulla on niin paljon askareita.
— Luonnollisesti! Eikä poikakaan kai tahdo ulos, kun hän ei saa riippua äitinsä hameissa?
— Hän olisi varmaan onnellinen sinun seurassasi, mutta tiedätkö, ystäväni, hän pelkää sitä usein äreätä ääntä, jota käytät nuhdellessasi häntä hänen pikkuvirheistään.
— Hänkö pelkää! Ei, hän on uskomattoman rohkea pikku herra ikäisekseen. Hän antaa minulle paljon ajattelemisen aihetta.
— Mutta kun sinulla ei ole muuta kuin yksi ainoa poika, Konny rakas, kestänet toki sen. Et varmaankaan tahtoisi useampaa.
— En, tämä yksi meille, totisesti, kyllä jo riittää, — vastasi Konny hajamielisen välinpitämättömänä.
Mutta kun Hermine samassa meni hänen ohitseen viereiseen huoneeseen, sai Konny vastaanottaa katseen, merkillisimmän mitä hän vaimoltaan milloinkaan oli saanut.
Konny heittäytyi sohvalle, unohti kalastamaan menon ja koetti päästä selville siitä, mitä tuo katse merkitsi. Mutta ylpeys esti häntä ratkaisemasta sen arvoitusta, mikäli siinä oli nuhdetta.
Hetkistä myöhemmin syöksyi sisään junkkeri Sigge, suoraan herra isäänsä kohti. — Äiti itki eikä tahtonut ottaa minua mukaansa, kun lähti. Oliko isä paha äidille?
— Poika, mitä typeryyksiä sinä puhut? Pysähdypäs, mistä johduit sanomaan tuollaista?
— Liisa sanoi, että sinä et ole kiltti.
— Minne äiti meni?
— En tiedä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli parooni Konny ulkona kalliolla.
— Minne vaimoni meni? — kysyi hän hoitajattarelta.
— En osaa sanoa. Ehkä laaksoon. Hän kääntyi vasemmalle.
— Luulen, että hän ei ole oikein terve tänään.
Tämä voi merkitä sekä mietelmää että alentuvaa kysymystä.
Liisa käsitti isännän sanat viimemainituksi ja vastasi niin kärkevästi kuin vain hänellä, imettäjätär-ajalta, oli lupana, kun oli kysymys ajatuksensa ilmaisemisesta.
— Oikein terve, sanoo parooni; ihmettelen, onko hän terve ollutkaan sitte viime talven? Parooni ymmärtää kyllä, että kukaan nainen, sen paremmin ylhäinen kuin muukaan, ei koskaan ole oikein terve siinä tilassa.
Konnyn oli melkein mahdoton niin ponnistaa, että hänen huuliltaan ei päässyt huudahdus: — Siinä tilassa!
Valo oli äkkiä noussut paistamaan! Hermine oli, kun Konny ei mitään ollut ymmärtänyt, tahtonut kainosti kiertotietä valmistaa häntä, ja Konny — miten oli hän vastannut?
Ehtimättä ottaa hattua päähänsä, syöksyi hän laaksoon. Siellä olivat molemmat pihlaja-raukat, penkit edessään, mutta ketään ihmistä niillä ei näkynyt.
— Hermine, Hermine! — huusi hän tuskaisena, mutta kukaan ei vastannut. Eikä Hermineä löytynyt myöskään ylempänä, yhtä vähän kuin alempanakaan, olevilta kallioilta. Konny tapasi muutamia kalastajain lapsia. Mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen vaimoaan.
Konny pysähtyi ja loi silmänsä ylös kohti taivasta.
"Mitä merkitsee kaikki tämä?" tuumi hän vavisten. "Olenko nyt antanut sairaalloisuuden pimeän hengen saada sellaisen vallan itsessäni, että olen vajonnut helvetillisen tyrannin surkealle asteelle? Hänellä, tuolla jalolla, vääryyttä kärsivällä, kärsivällisellä ristinsä kantajalla, on mies, jolle hän ei voi riemuiten, vaan vain levottomana ja peloissaan ilmoittaa ansaitsemattomasta Jumalan siunauksesta! Ja sitten tuo mies ei edes ymmärrä häntä. Mies on nähnyt, että hän pelkää kalastamaan menoa, mies on nähnyt, että hän pukeutuu paljon epämukavammin kuin tavallista, onpa mies nähnyt hänet monasti pahoinvoivanakin. Mutta mitään ei hän ole käsittänyt. Kaksi ja puoli vuotta on mies antanut sijaa vain hedelmättömälle valittelulle. Mutta, laupias Jumala, nyt on tullut loppu kaikesta tästä kurjuudesta! Nyt tulee toinen suru, täysin oikeutettu. Hermine, Hermine! Missä olet? Lapsi oli oikeassa. Ikuinen kaitselmus, miten väärin olenkaan käyttänyt sinun pitkämielisyyttäsi! Kolmivuotiaan pojan on ohjattava isänsä oikealle tielle. Mutta missä on Hermine?"
Kauan etsi ja kuunteli hän turhaan. Vihdoin hän pääsi epätoivostaan.
Eräästä saaren osasta, missä heillä harvoin oli tapana olla, löysi Konny vihdoin vaimonsa istumassa kalliosta ulospäin pistäytyvän terävän paaden alapuolella, aivan lähellä vesirajaa. Hermine oli vaipunut horroksiin, väsyneenä tavattomasta matkasta, mutta toisella poskella oli suuri, väräjävä kyynel.
Tässä hetkessä kävi outo puistatus miehen läpi. Hermine hengitti niin hiljaa, että mies, jonka hengitys päinvastoin kävi kiivaana, ei voinut kuulla sen huo'untaa.
Konny vaipui polvilleen, ojensi kätensä ristissä taivasta kohti ja kerjäsi vapahdusta raskaista kahleistaan. Hänen ajatuksensa kävivät tuskaisina. Ellei Hermine enää voisi elää ja antaa anteeksi, mitä hyödyttäisi silloin kaikki taistelu. Mutta jos Hermine avaisi silmänsä, ja jos ne vielä voisivat pysähtyä hellästi häntä katselemaan, silloin olisi hän pelastettu, eikä koskaan, koskaan hän enää päästäisi niitä voimia valtaan, jotka häntä nyt olivat kahleissaan pitäneet. Konny loi rakkautta uhkuvan katseen Hermineen. Ja mitä hän silloin näki? Herminen avoimet silmät, jotka epäröivän onnellisina katselivat häntä, joka ei koskaan ollut ollut polvillaan hänen vieressään, ei koskaan, kuten nyt, nyyhkyttänyt kuin lapsi hänen edessään.
— Voi, Hermine, rakas, pyhä vaimoni! Olen ollut niin kova, niin, väärämielinen sinua kohtaan. En ole milloinkaan, en milloinkaan lakannut rakastamasta, niin, jumaloimasta sinua. Mutta en ole voinut unohtaa, että sinä olit viattomana syynä siihen, että petin isääni. Mutta sinä et siihen ollut syynä — sinähän menettelit oikein, kun ensi kerralla vastasit minulle kieltävästi —, vaan syy oli minun kurjassa ylpeydessäni, joka ei voinut unohtaa haavaa ja joka vanhusten kuoltua sitten on punonut toisen synkän langan toisensa jälkeen. Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun voin kääntää sinua kohti kylmän, arkipäiväisen puolen itsestäni. Ja nyt — usko minua, usko minua sittenkin, vannon että en ole mitään käsittänyt, ennenkuin pari hoitajattaren lausumaa sanaa ilmaisivat minulle asian. Lapsi, poikamme, saattoi minut lähtemään ulos… Mutta… vastaa, annatko anteeksi, uskotko, että palavan kiitollisena otan sinulta vastaan Jumalan uuden lahjan? Viime tunnin kuluessa olen kärsinyt kaikki syvyyksien tuskat. Ja parantunut olen sairaaloisuudestani.
— Ja minä, rakas mieheni, nautin nyt kaikkea maailman autuutta levätessäni näin tässä sydämelläsi, tuntiessani, käsittäessäni, tietäessäni, että sinä tästä hetkestä kuulut minulle ja että yhdessä karkoitamme sen vihollisen, joka pyrkii riistämään sinut minulta. Voi, olemme taivaassa!
— Niin, Hermine, olemme taivaassa. Ja tällä hetkellä sano minulle yksi seikka: rakastitko minua silloin, kun kosin sinua ensi kerran?
— Konny — ajattele, kysyessäsi minulta sellaista!
— Olen jo ajatellut.
— Voi, oliko se väärin? En voinut auttaa, että rakastin sinua.
— Kiitos — siunaan sinua avomielisyydestäsi! Elämämme alkaa nyt uudestaan.
— Mutta sinä tiedät, että aina olet vavisten ajatellut varmuuden saamista tässä kysymyksessä, missä arkuutesi menee yli rajojen.
— Se on mennyt yli rajojen, kuten niin paljon muutakin, mutta nyt, niin, jo kauan, rakkaani, olen ollut vakuutettu siitä, että se on ollut onnellisinta — sillä ihmisen vallassa ei ehkä ole estää sitä, että tunne syntyy vastoin hienotunteisuutta ja vastoin omaantuntoon ja kunniantuntoon istutettua velvollisuutta. Ja kun, kuten sinä, päättävästi ja arvokkaasti torjuit sen — ja teit tämän, vaikka sinua kiinnittävä side oli vain muodollisesti olemassa — silloin velvollisuus ei ole kärsinyt.
— Ei, ja niin on tapahtunut sitä vähemmän, kun minä varmaan tiesin, että se höllä side, joka minua oli kiinnittämässä, oli ratkeava muutaman viikon kuluttua. Sitä vastoin olen, muista se, Konny, sitä mieltä että koskaan tunne, olkoonpa miten salapukuisena tahansa, ei voi hiipiä sinne, missä side on kiinteä ja sitä lujittamassa rakkaus, velvollisuudentunto ja kunniantunto.
— Oi, kiitos, olet puhunut niin kauniisti! Mutta sano, eikö koskaan ole mieleesi tullut ajatus, että nyt rakastin sinua vähemmän ja että rakkauteni oli kylmää ja tylsää?
— Ei, rakas Konny, viimemainitun lainen ajatus ei onneksi koskaan, koettaessani päästä sinusta selville, ole juolahtanut mieleeni, ja jos niin olisi tapahtunut, sydämeni ei olisi senvuoksi sykkinyt puoltakaan sykähdystä vähemmän sinulle. Sinä olet ensimäinen, sinä olet ainoa rakkauteni.
— Miten vähän ansaitsenkaan sitä, että jalomielisesti näin, tavatonta suoruutta ilmaisten, pyyhit viimeisetkin suomukset silmiltäni!… Mutta miten olet tuominnut minua, sillä usein olet ollut väsynyt ja huolissasi!
— Se on totta. Mutta nyt olen lohdutettu. Yhdessä epäilemättä voitamme tuon sinun luontosi taipumuksen, joka ikäänkuin vaatii sitä, että aina tuntisit itsesi tyytymättömäksi.
— Sekin on totta. Kunpa nyt kohtalo ei niin kovaksi kääntyisi, että menettäisimme sen kalliin lahjan, mikä meille on luvassa. Hermine, voitko käsittää, millaiseksi mielentilani silloin kävisi?
— Et saa murehduttaa minua, se on kaikkein vahingollisinta minulle, — sanoi Hermine mitä suloisimmin hymyillen. — Antakaamme onnemme taivaan kerrankin pysyä pilvettömänä! En luule, että sinun tarvitsee siinä suhteessa käydä koettelemaan voimakkuuttasi. Ja jos tahdot, että minä pysyisin terveenä, niin ole iloinen. Ja ennen kaikkea, koeta kohdella pikku Siggeämme toisella tavalla. Sinä rakastat häntä sydämellisesti, mutta arvelet ankaruuden olevan paikallaan. Mitä sanoi poika sinulle?
— Että isä oli ollut paha äidille, joka oli itkenyt. Hän oli oikeassa. Mutta pimeys on paennut valkeuden tieltä. Saat nähdä — niin, saat nähdä! En petä sinua!