XXII.
Menneisyys ja mitä tuleva oli.
Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.
Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat ne, jotka hän sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".
Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa, niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi, niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.
Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866 valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana ennusteluna.
Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen. Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.
Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään, kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä. Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, myöskin Herminelle ja Herminestä.
Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan, ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta. Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.
Mutta mitä tahansa tuo arvon mies puhuikin, onnistui hänen vain vähässä määrin estää pojan itsekidutusta.
Nyt tuli uusi suuri onnettomuus lisäksi, onnettomuus, joka parooni Sigesmundille merkitsi pikaisempaa loppua kuin viimeksi lääkäritkään olivat odottaneet. Vapaaherratar Louise, joka vain muutaman kerran oli saatu taivutettua lähtemään lepäämään puolisonsa sairasvuoteelta, sairastui itse vuorostaan. Herminestä, joka jakoi rakkautensa ja hoitonsa molempien kesken, mutta kuitenkin omisti sanomatonta osanottoa myöskin miehensä mykälle kärsimykselle, tuli nyt kaiken, sekä sairaanhoidon että koko talon hallinnon keskus. Ja kaikki häntä jumaloivat. Vain yksi melkein vetäytyi syrjään, se ainoa, jolle hän olisi tahtonut merkitä niin paljon.
Emme puhu pitemmälti siitä synkeästä pilvestä, joka oli laskeutumassa Sigesbergin ja sen nuorten sydämien yli. Äiti antoi lämpimän kehoituksen ja rohkaisun sanoja pojalleen. Olipa hänellä vielä rohkeutta sanoa: — Niin paljon, rakas poikani, kuin rakkautesi vakavasta tahdosta olet löytänyt voimaa, et kuitenkaan milloinkaan ole löytänyt kykyä olla näinä pyhinä päivinä meille, isällesi ja minulle, mitä Hermine on ollut… Rakasta senvuoksi häntä kaksin kerroin! — Hän kuoli onnellisena siinä uskossa, että häntä oli seuraava se, jota hän niin hellästi oli rakastanut sekä elämässä että kuolemassa.
Kun kaikki oli lopussa ja vanhan vapaaherrattaren elämän valo oli sammunut, pani hänen vanha puolisonsa, katse kirkkaana, kätensä ristiin. — Nyt, rakas poikani, — sanoi hän, — kuolen minä kaksin verroin rauhallisena, kun tiedän hänen olevan minua vastaanottamassa.
Levolliset olivatkin sitte hänen viimeiset päivänsä, ja siunattuna jätti hän elämänsä.
Koko ensimäiseksi vuodeksi jäivät nuoret Sigesbergiin.
Hermine ehdotti usein ainakin muutamien viikkojen matkaa pieneen, rakkaaseen Kronebyhyn. — Älä puhu siitä, — vastasi hänen miehensä, — sinähän tiedät, että minun velvollisuutenani on nyt olla täällä ja, mikäli siihen kykenen, olla vainajan edustajana hänen ystävilleen ja alaisilleen.
— Mutta minä uskallan luulla, että sinä paremmin palvelisit sekä heitä että itseäsi, ellet niin itsepintaisesti pysyisi tässä ajatuksessa. Sinun terveytesi, rakas mieheni, kärsii täällä näissä suurissa, tyhjissä huoneissa, jotka nyt ovat niin autioina.
— Voi niin olla, mutta kun suruvuosi on lopussa, avaamme ovet vieraille. Silloin sinun on huolehdittava siitä, että taulugalleriaa ja kokoelmahuoneita usein näytetään. Täällä on silloin elettävä niinkuin ennenkin.
— Rakas Konny, — vastasi Hermine kerran sellaiseen ehdotukseen, — voitko sinä, jonka luonne nykyisin on niin synkkänä, olla isäsi kaltainen, joka oli niin iloinen, niin miellyttävä, niin seuraa ja auringonpaisteista elämää rakastava?
— En tiedä, olen koettava. Sinä sitä paremmin sovit sentapaiseen edustavaan asemaan, ja pikku Sigesmundista kyllä tulee isoisänsä kaltainen, niin että voimme toivoa isoisän vastaisuudessa taas nousevan ylös keskuudessamme. Isäni oli liian heikko minua kohtaan; minä aion olla ankarampi poikaani kohtaan.
— Kallis ystävä, älä ota sellaista periaatteeksesi! Sinä olet jo pari kertaa tavalla, jossa ei ole ollut paljonkaan isällistä levollisuutta, pauhannut pojallemme, kun hän on aikonut ottaa joitakin isoisänsä esineitä.
— Mutta millä tavalla on hän vastannut sellaiseen mielenosoitukseen? Niin, tuo nuori herra on nauranut vasten silmiäni ja näyttänyt niin urhokkaalta, kuin olisi hän jo tahtonut minulle sanoa: "Ole vaiti sinä, minä täällä tulen isoisää edustamaan!"
— Voi, tämä on kovin surullista, pikku poikasi rakastaa sinua niin suuresti. Hän ei osaa muulla tavoin kuin iloisen rohkeana vastata sinun nuhteisiisi. Älä tee hänen lapsuuttaan raskaaksi! Sinun oma lapsuutesi oli niin onnellinen.
— Minun — minä en ole koskaan ollut onnellinen. Minua ei ole luotu onnea varten.
— Tällainen puhe, rakas Konny, on kokonaan arvotonta sinun suustasi! Ajattele vain, miten monta kirjettä ja tiedonantoa olet saanut ja joka päivä saat edessä olevia vaaleja koskevissa asioissa. Etkö sinä ole astuva toiseen kamariin, sinä, joka niin innokkaasti toimit eduskunta-uudistuksen aikaansaamiseksi?
— Minä en suostu mihinkään kehoituksiin. Minun aikani on ohi, älä puhu valtiopäivätouhuista.
Hermine-raukka ei kohta voinut käsittää, mistä oikein puhuisi.
— Kuulehan, — sanoi Amalia, kun hän tyttärineen kesällä oli käymässä vieraisilla Sigesbergissä, — annan sinulle viisaan neuvon. Jätä hänet omiin oloihinsa joksikin aikaa; usko minua, sinä huolehdit liiaksi hänestä.
— Et kai tarkota, että väsyttäisin hänet rakkaudellani?
— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta. Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun loukatun rakkautesi kätket sinä viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen, että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit häneen liian paljon huomiotasi.
— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua, jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä, niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.
— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.
— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta tiedätkö, mitä tapahtui?
— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.
— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän kärsivällisesti.
— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?
— En koskaan!
Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen sydämessään.
Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.
Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt ulkonaisen surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen harmaista puvuistaan — mutta hän tuli kyllä ajattelemaan asiaa.
— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.
— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka värisestä ennen paljon pidit.
— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.
— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että minä en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.
— Konny, olisiko sinun pitänyt sanoa tämä minulle?
— Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!
Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet pyrkivät tukahuttamaan hänet.