XXI.
Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.
Oli 6. päivä joulukuuta.
Hermine istui kirjoituspöydän ääressä tarkastellen miehensä korrehtuureja, mutta samassa jalallaan liekuttaen viereensä siirrettyä kehtoa, missä nuori Sigge hyvinvoivana uinaili, imettäjättären mentyä omille asioilleen.
Herminellä ei ollut mitään aihetta odottaa miestään kotiin tähän aikaan aamupäivällä. Konnyhan oli niin toimelias jäsen valtiopäivillä, ja miten voisi hän juuri nyt tulla? Hänen askeleensa ne kuitenkin olivat, jotka lujina ja joustavina kuuluivat yli salin, ja Konny oli huoneessa jo ennen kuin Hermine ehti nousta tuoliltaan.
— Tunsin itseni niin kiihtyneeksi, niin rasittuneeksi, niin levottomaksi ja väsyneeksi, että minun täytyi lähteä kotiin levähtämään puolituntiseksi. Mutta niin väsyneeksi kuin tunsinkin itseni, elvytti minut ilmestys, minkä täällä sain nähtäväkseni… Nukkuuko pikkunen niin hyvin, että uskallan puhua täällä sisällä, levätessäni tässä sohvalla? Luulen melkein, että olen ottanut liikaa työtä suoritettavakseni; hanki minulle lasi viiniä, rakkaani, ja tule istumaan tähän minun luokseni, siten tunnen oloni parhaimmaksi.
Vaivaamatta miestään kysymyksillä kiirehti Hermine noutamaan, mitä mies oli pyytänyt, ja istuutui sitten tuolille sohvan viereen viileällä kädellään sivellen miehensä kuumaa otsaa ja puhaltaen sille muutaman pisaran hajuvettä.
— Hermine, miten virkistävää onkaan olo täällä sinun luonasi! Sinä olet minulle kalliina ystävänä, jota aina ikävöin… No, mitä arvelet nyt? Kaikki on tosin parhaalla tavalla suunniteltu niin pitkälle kuin mahdollista, loistavan tuloksen saavuttamiseksi. Mutta tuulenpuuska voi kääntää kaikki äkkiä… Huomenna! — Miten käy huomenna? Voitko luoda profeetallisen silmäyksen äänestysuurnaan?
— Sitä en voi, se olisi röyhkeyttä. Minä vain uskon että kaikki käy hyvin. Mutta voin sen sijaan luoda katseen sinun olemukseesi ja sanoa, miten sen käy, jos sinua ja ystäviäsi kohtaa vaikea vastoinkäyminen.
— No, olen utelias kuulemaan, millaista mielentilaa odotat siinä tapauksessa.
— Sellaista, joka kovin hämmästyttäisi sinua… Tavattoman jännityksen, uskomattoman sekä tulevaisuutta että menneisyyttä tarkkaavan ajattelun, innokkaitten, kiduttavien, myöhään yöhön kestäneitten kokousten ja keskustelujen jälkeen, tulet sinä, kun taistelu on suoritettu ja äänestyksen tulos on tullut tunnetuksi, jos se on vastakkainen toiveillesi, tuntemaan itsesi aivan täysin levolliseksi. Vastavaikutus saa tämän aikaan, ja sinun on aina tiedettävä, että joskin ratkaisu vielä jäisi vuoden viipymään, niin kysymys kuitenkin enää on vain ajasta. Myrskyinen aika on takana, ja nämä viimeiset tuskalliset tunnit enää ovat vaarallisia. Tuli ratkaisu millainen tahansa, sinussa on se tapaava miehen.
— Hermine, oma rakas vaimoni… Miten uskosi, ennustuksesi, syvä luottamuksesi tekeekään minulle hyvää. Tulin ulos, keskustelusta aivan kiihtyneenä, mutta sen sijaan että monien muitten tavoin olisin maksavista paikoista etsinyt lepoani, riensin kotiin sinun luoksesi. Niin, sellainen tulee vaimon olla, jos mieli hänen saavuttaa miehensä kunnioitusta ja hellää tunnustusta — aivan toisenlaisia vaikutelmia kuin liekistä, joka leimahtaa, valaisee hetkisen ja sammuu! Luuletko, että Amalia ja hänen miehensä voisivat saada tällaisen hetken nautittavakseen?
— En, sitä en usko, koska heidän välillään ei ole sitä sympatian sidettä, mikä pitää meidät niin lähellä toisiamme. Hartaitten toiveitteni mukaisesti olen vihdoinkin oppinut käsittämään, mitä sinun ylevä luontosi rakkaudesta pelkäsi ja rakkaudesta aavisti.
— Kiitos, kiitos, nyt on mieleni rohkaistunut! Olet vihdoinkin osannut löytää todellisen olemukseni, mutta ellet siihen olisi kyennyt, olisi avioliittomme tullut onnettomaksi, sillä jos kerran olisin tullut vakuutetuksi siitä, että sinä olit onnesi löytänyt vain tietäessäsi kauneuttasi ihailtavan ja tuntiessasi sen voiman, mihin seikkoihin minä viimeksi kiinnitän huomiota, olisin tullut kylmäksi ja lopulta kovaksi. Mutta nyt jätän sinut. Voi, jospa jo oltaisiin ylihuomenessa!
— Entä ensimäinen korehtuuri teoksestasi?…
— Se saa odottaa, kunnes ehdin sen tarkastamaan. Lähetä sinä anteeksipyytävä kirjelappunen.
* * * * *
Sen päivän yli, jolloin tärkeä uudistuskysymys ratkaistiin, on parasta hypätä. Sinä päivänä kaikkien suonet kuumeisina sykkivät — kuumeisina, tuskaisina ja riemuitsevina.
Loistavan tuloksen saavuttamista seuranneena aamuna Konny selitti, että hän ei mitenkään voinut päästä kotiin päivälliseksi, sillä oli suuret päivälliset Phoenixissa. Mutta illalla tulisi hän kotiinsa, mukanaan muutamia erikoisen läheisiä tovereita.
— Riemu-illallisille siis? — kysyi vaimo hymyillen.
— Niin, tietystikin, ja sinun on päivän kunniaksi pukeuduttava pukuun, joka parhaiten on omiaan miellyttämään. Niin, sallin sekä tebtailijoitten, pormestarien, kauppiaitten, pappien että talonpoikien hurmaantua, sillä tänään nautin todella onnesta ja siitä iloisesta luottamuksesta, että mikään sisäinen tyytymättömyys ei sitä pian taas karkoita. Onhan poika terve?
— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?
— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa kovin tyytyväisenä.
— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi… Mutta mitä asiaa on palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.
Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon… hänen äsken ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!
— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren, joka poika mukanaan juuri tuli sisään.
— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman minuutin kuluttua! Rientäkää!
— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!
— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan viivytellä. Isäni, isäni!
Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli tajullaan.
Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna, ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.
Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu, rauhoitu… — sanoi hän selvästi. — Sekä poikana että miehenä olet käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni ja sinun äiti-raukkasi tähden.
— Mutta koska voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?
— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta, jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut. Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?
Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää, että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa…
Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli
Konny nyt kiivaasti edes takaisin.
— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!… Voi, Hermine, minun sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun nyt koskaan saavuttavan sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin häntä.
— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, sinäkö olisit pettänyt isääsi!
— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein sinun tähtesi!
— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä…
— … voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä sinä… sinä tiedät, mitä tapahtui… ja olet ehkä aavistanut sen vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli, enkä ensinkään voinut käsittää, miten voisin isälle ja äidille, jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt, mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle avoinna…? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta että heiltä… Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä, että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni… No, miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?
— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan, että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä, että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani sanon, että minä…
— Ei, älä sano; mikään sinun tekosi ei loukannut minua, se oli onnettomuuteni… Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori…
Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.
Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny, katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:
— Ymmärrän… On vain vähän toiveen sijaa?
— Voi, paha kyllä, vähän…
— Ehkä… vähemmänkin kuin vähän?
— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä on vaikea seuraus.
Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä, sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle pojan.
— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus on lapsen otsalla. Hänhän on viaton… — Hermine silmäsi rukoilevasti puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa äitiä hänen hoitamisessaan.
— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.