KAHDEKSAS LUKU
Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa. Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.
Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.
Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.
Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen lasi on viistoreunaiseksi hiottu.
Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään kalustetussa huoneessa.
Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.
Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.
Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää, seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.
Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.
Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni hänet.
Hän avasi silmänsä.
Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut. Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta. Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin lapset.
— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn reunalle.
Hän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani katseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten silmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli tapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla oli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.
Hän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen ja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut itseään.
Hän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle jalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen tohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan kulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt hänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti liikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen tanssijatarta.
Hän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin tehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla hän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.
Kaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki minua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan. Niinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin esittää minulle kaikki etunsa.
Sillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran kuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua vasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos, nihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin kasvoni.
Keskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta tuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä reiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen kaula oli ahdas.
Kuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua. Käännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä nähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon. Kääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa ääriviivaa, hän kysyi:
»Näytänkö nyt sirolta?»
Mutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua sulkemaan silmäni.
* * * * *
Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle rauhaa.
Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran, ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.
Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.
* * * * *
Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja katseli kirjaa, joka oli pöydällä.
Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni ovea, syventyi lukemiseensa.
Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.
Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.
»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»
Hän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.
Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni. Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä toistaiseksi en oikein aavistanut.
Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin häneltä jotakin salasin.
»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»
Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.
Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.
Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.
Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,
näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.
Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan. Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.
Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten hänen muotonsa jälleen synkistyi.
Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.
Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.
Lucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi housujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan. Hänen huulensa raottuivat.
»Lurjus!»
Vavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin ei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet suipentuen kuin puiden oksat.
»Eikö sinulla ole häpeän tunnetta, lurjus?»
Äkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin katseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.
»Sinulla on nainen, joka on rikas ja tekee kaikki sinun hyväksesi, ja…»
Hänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat toistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut hänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa puristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet toisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.
Änkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt mitään, mutta se oli kuitenkin sana.
»Epäilemättä…»
Kaikki, mitä muuta voin tehdä, näytti minusta hyödyttömältä.
»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa. Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa, jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä luulottelet.»
Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin tuska teki hänet vielä rajummaksi.
»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta kohtaan!»
Hän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.
»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle, no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»
Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.
Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin nöyrtyä.
»Lucien, kuuntele minua.»
»Pidä suusi kiinni.»
»Kuuntelehan sentään… Minä pyydän sinulta anteeksi… Sinä et tiedä, kuinka se kävi.»
»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»
»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»
Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.
»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen luonaan, kuten minulle sanoit.»
Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu. Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen kiinnitetyn kaidetangon alla.
Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista kiukustumistaan.
Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua, koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.
Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.
»Lucien, vannon sinulle… minä en häntä koskaan enää tapaa.»
Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut niiden lähtökohtaa.
Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan, siveli hiuksiaan.
»Lucien.»
»Mitä?»
»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»
Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.
Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua, lyödä, herjata minua jälleen?
Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen. Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.
Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty. Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää samanlaiselta.
Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan viereisellä kadulla.
Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:
»Näkemiin, Lucien.»
* * * * *
Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.
Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.
Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.
Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä. Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.