YHDEKSÄS LUKU
Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti minussa pelkoa.
Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot, jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.
Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.
Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt, koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään liivintaskuun.
Tänä iltana hän ei hievahtanutkaan.
En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.
Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.
Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.
Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.
Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista, avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei ollut syönyt päivällistä.
Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa. Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi minut kuitenkin pian uudestaan.
Kirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.
Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut uudestaan.
Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani, vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se kohosi kurkkuun ja niskaan asti.
Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!
Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.
Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan huolimattomalta.
Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.
Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä. Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.
Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.
Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni, jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.
Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet. Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän minusta väsyneeltä.
Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.
Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi näennäinen syy tulla ja mennä.
Vihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.
Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.
Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni, pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.
Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta, nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.
Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.
Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.
Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus, joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki. Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä. Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.
Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää, etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.
Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin sähkön palamaan.
Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden, astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.
»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»
Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.
Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin sammuttanut valon eteisestä.
Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena, Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa niitä mukaani.
Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä minusta, selkä ikkunaan käännettynä.
Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen ponnistus olisi lisänä puhumisessa.
»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»
Siihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.
»Vastaa minulle.»
Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen, voimatta pitää sitä liikkumatta.
Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni. Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin, ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei ollut vahattu.
Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet, hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa. Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi olimme toisiamme miellyttäneet.
Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.
»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun. Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan… Se ei ole oikein… Sinä et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki tietää.»
Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta, jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on mahdoton arvata.
»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta sinulle ansiosi mukaan… Kuuletko sinä, Armand?»
Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä, pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.
Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.
Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.
Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani sääreni ristiin.
Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.
Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni puolustuksetkin.
Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut pelastaa.
Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni jälleen nauttia elämästä.
Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä tunnetta, että olin uhri.
Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin, jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä viitsisi minua sääliä.
Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät merkin lihaan.
Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet. Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni. Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät, että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka, nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle selvemmin.
Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.
Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen, vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.
Istuuduin jälleen.
Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin makuuhuoneeseen.