KYMMENES LUKU
Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi mitään häiriötä.
Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.
Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.
Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun, jos jokin ovi oli avoinna.
Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.
Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.
Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin, peläten, että niveleni napsahtaisivat.
Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.
Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua, jos ne ovat ulkona.
Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.
Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.
Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella, hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna. Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.
Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen hänen äitinsä ommellessa.
Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä ennustamatta.
Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi ääneti.
Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni vähäisintäkin kosketusta.
Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti kasvonsa. Varmaankin hän itki.
En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa olisi uudistunut.
En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin melusta.
Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja, ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä kirkkaampi.
Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.
Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin puhellessani kutsuin:
»Jeanne!»
Hän ei vastannut.
»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.
Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen, yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu. Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen muun ajatuksen.
Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut. Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:
»Jeanne!»
Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen, ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.
Nyt en enää voinut itseäni hillitä.
»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
Minä pyydän sinulta anteeksi.»
Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.
Jatkoin kuitenkin:
»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen kykenemätön tekemään pahaa.»
Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.
»Minä en kuuntele sinua, Armand.»
Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.
Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään olin osoittautunut.
Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni. Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.
En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.
Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin kompastuvani kiveä vasten.
Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.
* * * * *
Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.
Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.
Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä. Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.
Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä kaikki muistaen, työnsi minut pois.
* * * * *
Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin täsmälleen kello seitsemän.
Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.
Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.
Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä alakuloinen kuin keskellä yötä.
En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn, jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua vaipumaan jälleen uneen.
Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla, niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen antautumisensa todellisuuden rinnalla.
Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta. Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin. Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta. Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.
Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle peittyäkseen.
Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se häntä herättäisi.
Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita kurkkuaan.
Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät. Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.
Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:
»Jeanne!»
Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle vastaamatta.
»Oletko minulle vielä vihainen?»
Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti käsivartensa takaa.
»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat lopussa.»
Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin, että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista. Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.
Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan, jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni. Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan lattialle.
Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos käsivarteni ovat paljaat.
Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa, ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.
Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.