YHDESTOISTA LUKU
Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.
Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin tottunut.
Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit, saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.
Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.
Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa, toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.
En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.
Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.
Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.
Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.
Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.
Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea käsivartenikin on tanakampi.
Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?
Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen uneni aikana ehtinyt muuttua.
Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen kulmista riippui lattiaan asti.
Äkkiä Jeanne nousi.
Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan, seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.
»Armand!»
Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:
»Parempi on, että eroamme.»
Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä tunsin olevan kaukana.
Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.
»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi. Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»
Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen kovuuden.
»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»
Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin ennen.
Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä peräytynyt.
»Jeanne!»
»Mikä sinun on?»
En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.
Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan valoa oli tunkeutunut saliin.
Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan, näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.
Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut hänen ruumistaan.
Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.
Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.
Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme jäisi jäljelle vain muisto.
»Jeanne, anna minulle anteeksi!»
Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani, ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi osa minusta.
»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui, täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi, minä luotin sinuun.»
Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.
Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.
Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua jäämään!
Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä, kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni takaisin.
Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni. Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.
»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»
Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.
»No, Armand, ole järkevä.»
Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.
Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.
Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.
Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000 riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita; joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä, kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä onnistuneet, sivukuvina.
Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat, jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.
Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän, käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi, että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.
Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei häntä enää liikuttanut.
Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni, päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt, jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta puolta.
Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.
Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa korkeammalla riippuvat vaatteet.
Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi itsepäisesti surullisena.
En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä pitäisi karttaa valoa.
Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi minun olevan.
»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»
Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.
»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»
Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.
Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus, mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.
Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi. Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät. Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat vieraita.
Lähdin liikkeelle takaperoa.
Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.
Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä. Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.
Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti miettiväiseltä. Hän oli tyyni.
Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin puhumaan, mutisin:
»Hyvästi, Jeanne!»