KAHDESTOISTA LUKU
Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.
Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.
Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.
Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä, erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa riemuitsemisen merkiksi.
Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.
Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.
Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti, sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.
Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.
Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla, joita en halua läheltä katsella.
Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili. Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.
Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja, lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.
Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi. Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.
Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin hetkiseksi.
Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut.
Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.
Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini epävarmuuden.
Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas. Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.
Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.
Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun, jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi jäljiltäni.
Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin onnettomana.
Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut, ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.
Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan, jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan, jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.
Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta, jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli laajennettu.
Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen alakuloisuuteen.
Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä, kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.
Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta. Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.
Edessäni kohosi suora katu.
Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät. En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.
Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa olisivat yhtä suuret.