KOLMAS LUKU
Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä olin vapaa päivälliseen asti.
Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.
Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä tavalla.
Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.
Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet kuin lapset piirtelevät.
Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.
Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.
Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille, yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa silmät ummessa, kun se on niin pimeä.
Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen, tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.
Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.
Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.
Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut liikkua sen läpi.
Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle. Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon piirtänyt törkeän sanan.
Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.
En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.
Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin, repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä, häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.
Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.
Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun. Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.
Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.
»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä tulisikaan.»
Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.
Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja likaisia liinavaatteita samalla kertaa.
Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet polvilla katselin ympärilleni.
Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä Garin suurilla kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.
Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä tietäisi, kuinka minun kävisi.
Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti mieltäni.
Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä, pitäisivät puoltani.
Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.
Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.
Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä: lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.
Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei pitänyt.
Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.
Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla, mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää. Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.
»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»
Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.
»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»
Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta, ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa minulle entisyyttäni.
»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»
Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina, kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla lihasliikkeillä.
Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut vastikään tekemänsä kysymyksen.
Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.
Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.
»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»
»Hänen nimensä on siis Jeanne?»
»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»
Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi jälleen sileäksi.
»Antaako hän sinulle rahaa?»
Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää millä tavalla tahansa.
Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä taivasta kohti.
»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»
Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle, jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista. Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran siltä, että hän oli oikeassa.
Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi tuohon viivaan asti.
Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni pitkin.
Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi alalleen.
»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»
Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat ärtymykseni.
Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli, että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.
Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui siinä takaperin, poltellen savuketta.
Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen luona.
Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle virkkamatta:
»Luota tulevaisuuteen!»
Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti, joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa, jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.
»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»
Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää hopeista koteloani.
Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi kaikki.
Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.
Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on paksumpi.
Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:
»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»
Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta, jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.
Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa. Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.
Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta, jonne hän kallisti päätänsä.
Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento, joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää. »Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa ajatuksillemme vaihtelua.»
Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä vilpittömyyttä ja levottomuutta.
Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti valmis minua seuraa maan.