NELJÄS LUKU
Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.
Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui jonkunverran edelleni.
Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että näytti maasta singonneelta.
En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.
Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.
Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä. Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua liikuttamatta päätänsä.
Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein taakseen.
Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa, valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija, kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.
Lucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.
»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.
Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.
Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi kiertänyt alaspäin.
Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui kissa, pää muuta ruumista alempana.
Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni, yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.
Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän istumaan viereeni.
Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.
Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä heille pienintäkään kysymystä.
Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.
Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.
Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä. Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa, että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.
Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut, jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.
Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.
Sitten tartuin hänen käteensä.
»Lucien!»
Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi hän minua silmiin.
Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme toisemme samanlaisina huomenna.
Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.
Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.
Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin, jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.
Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.
Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.
Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:
»Minä en ole onnellinen.»
Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.
Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi hän minua, tukisi minua.
»Lucien… minä en ole onnellinen.»
Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä, lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».
»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin, kun vietimme päivämme yhdessä.»
Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.
Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili. Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin surullisen leiman.
Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta jälleen tulisi hänen toverinsa.
Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä, häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena, jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä hellyydestä.
Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä puuttui kokemusta.
Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.
Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi minulle ollut väsyttävä.
Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen vain teeskentelevän arkuuttansakin.
Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni. Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi häntä vielä enemmän ärsyttänyt.
Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi. Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua, koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut. Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi laisinkaan piitannut toisesta?
Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle, koska olin onnellinen, ja kadehti minua.
Kaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä, että olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja lähteä pois.
Mutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä, olkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri on riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.
Sitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää kuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle ja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain hiussuortuvaani.
Hänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään, leivänmurua, hiuksia.
»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua päivälliselle.»
Hän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä halveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Nyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt, ei hän olisi edes puolustautunut.
Me jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut räpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän matkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että niiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.
Odotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lukonkieli ei liikahtanut.
Vihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen kääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.
»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»
Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten, vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni helpommin laskemaan.
Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.
»No, liikutaanhan eteenpäin!»
Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.
Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien
liikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.
Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.
Pysähdyin.
»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»
Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.
»Näkemiin, Lucien.»
Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.
Jätin hänet kuitenkin siihen, ojentamattani hänelle kättäni. Hän katsoi jälkeeni, ikäänkuin en olisikaan lähtenyt jalkaisin.
Se tunne, että olin vapaa, ettei hän ollut enää vieressäni tuskallisen menneisyyteni todistajana, tuotti minulle lohtua. Kävelin nopeasti, vähän väliä vimmastuen, joutilaiden jäljestä, jotka pakottivat minut katsomaan eteeni, pysähtyen toisinaan näyteikkunoiden ääreen, jossa uudet hatut muistuttivat minulle syntymä- ja nimipäivääni.
Astuin kunnolliseen ravintolaan unohtaakseni äskeisen anniskelukapakan. Kuvastimet saivat sen näyttämään niin laajalta, että tuokion ajan ihmettelin saapumistani perälle asti.
Oli päivällisryypyn aika. Istahdin rantatuolille, jonka jalat olivat kaarretut ulospäin, jotta sulkemisen jälkeen toistensa päälle ladotut istuimet ottaisivat vähemmän tilaa. Tämänlaatuiset keksinnöt, samoin kuin mekanismilla varustettu partaveitsi tai pesukone, ovat aina herättäneet harrastustani, koska niitä yksinkertaisuudesta huolimatta kukaan ei ollut jo aikaisemmin hoksannut. Minäkin koetan tehdä jonkin keksinnön, jolle hakisin patentin, sillä minusta näyttää, että vain sillä keinolla voisin tulla rikkaaksi.
Katto oli koristettu lasisäteisillä kullatuilla tähdillä. Lasiset ja vaskiset ovet heijastivat liikkuessaan säännöllisiä valoja, jotka eivät häikäisseet. Ruuduissa oli lauseita, jotka kahvilan sisäpuolelle näkyivät toisin päin. En kyennyt selvittämään muita kuin yksitavuisia sanoja, kun taas Jeanne, joka usein neuloi nimikirjaimia, olisi lukenut kaikki sujuvasti.
Olin yksin pöytäni ääressä. Laskin sen pitennyslevyt alas, jottei kukaan istuutuisi lähelleni.
Vähän myöhemmin löi kello. Kun en ollut kuullut sen ensimmäisiä lyöntejä, etsin sitä silmilläni. Se oli seitsemän, kun sen äkkäsin.
Jeanne odotti minua.