VIIDES LUKU
Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut syynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin nopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä syntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.
Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi herättänyt hänet unesta.
En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen kaikki ajatukseni.
Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin päivän hohtavan lävitse.
Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen. Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme kuollut.
Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.
Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin kesakkoa, joka on arka.
Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton. Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli luottavainen tuntiessaan minut lähellään.
Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.
Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä, onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn. Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin toisen jalkani maahan.
Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena. Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.
Olen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin mielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua johonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että pukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian kylmä.
Kävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen tietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain otsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää lukematta tietäisi, että se oli aamulehti.
Sitten menin pukeutumishuoneeseen, jota käytettiin myöskin romusäiliönä.
Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut sisäpuolelle.
Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut. Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja, jotka narisivat.
* * * * *
Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu, ikäänkuin esikoishedelmä.
Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään, vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.
Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä jälleen.
Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.
Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani, ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat, koska niitä oli äsken liotettu.
Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.
Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet, mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai viittä minuuttia vailla kymmenen.
Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä. Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.
* * * * *
Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen kasvojensa ruskeaan väriin.
Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli aamulla jäljellä.
Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa. Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.
Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.
»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole pukeutuessasi saapuvilla.»
»Jää sinä vain.»
Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se jo poistumassa.
Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse, ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.
Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi, kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.
Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi, ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta puuttuivat piikit.
»Minä tulin sinut yllättämään.»
Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi hänen sormiensa välitse.
»Minut yllättämäänkö?»
»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.
Minä en ollut kohtelias.»
Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.
»Mihin aikaan?»
»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»
Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää liikutetulta, hän sanoi:
»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla luoksesi.»
Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.
Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.
Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän terveyden merkki.
Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai riittäisi hänelle eliniäksi.
Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.
Äkkiä kolkutettiin ovelle.
Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.