KUUDES LUKU
Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin, ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.
Hän epäröi kahistella.
Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä ilmi.
Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.
Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.
Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni mustetolppoa.
Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä ulos.
Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.
Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan. Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä, pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta tehdä minulle kepposta.
»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»
Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen luonaan käynyt ketään.
»Tietysti sinä avaat.»
Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli, että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.
Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.
Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon vaiheilla.
Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli tottunut pujahtelemaan.
Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet, niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä, laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.
Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti, jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina napinrei'istä esille.
»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.
Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun nähteni.
Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle, joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.
Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen laskenut kädestään.
Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö, jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.
Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet näkyivät liittyneen yhteen.
Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä huoneessa.
Kaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme nolostuisi.
Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän. Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen yksinäisyytensä ajatukset.
Äkkiä Lucien tiuskaisi hänelle:
»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että olen herrasmiehen seurassa.»
Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.
»Minä olen saanut kyllikseni… Mene.»
Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan. Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä, missä se on herkin.
En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa, ikäänkuin piiloon.
»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»
Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset, ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.
Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.
»Puolustatko sinä häntä?»
Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.
»En suinkaan, Lucien.»
Hän jatkoi kuitenkin:
»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka häntä on kasvatettava.»
Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden askeleen päästä korvaani:
»Jätä hänet rauhaan.»
* * * * *
Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.
Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu, jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle kulkevia rakoja.
Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle. Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei salia illalla valaistu sähkövalolla.
Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten vain silloin tällöin.
Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta. Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.
Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen, mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:
»Minä tulen pian takaisin.»
Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa. Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.
Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.
Ovi oli sulkeutunut itsestään.
Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.
Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät. Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan, vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.
Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä kysyä. Hän sopersi:
»Se lyö minua… se ei anna minulle anteeksi…»
Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi selvästi erottaa kadun.
Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan, liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.
Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.
Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle, ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.
Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei Lucien palaisi, säälin Margueritea.
Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.
Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen, hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä, jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.
Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien päässä.
Mutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin erehtyneeni.
»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.
Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä hetkellä muuttaa.
Ovella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.
Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän kadun valkohohtoisella pinnalla.
Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.
Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.
»Jos niin tahdotte.»
Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas. Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian korkeat pilvet eivät verhonneet.
Ylhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.
Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni, toinen jalkani.
Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen lailla maahan.
Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.
Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.
Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin rippeet tahrasivat kylttiä.
Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.
»Menettekö jo kotiin?»
Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain hänet hämille.
»Minun täytyy mennä sisälle.»
Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.
Mutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.
Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti, sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.
Hetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:
»Saisinko teitä seurata?»
Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni, näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.
Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta, herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin ikkunoihin.