IX.
Seuraavana aamuna heräsin tuossa kahdeksan tienoissa. Kapusiininkadun kulmassa puhallettiin vaskitorvella aamusoittoa. Kaikki lähtivät liikkeelle. Kuulin hevosten, vaunujen ja ihmisten kulkevan ohitse. Jalkoihini sattui vielä hiukan, mutta se ei ollut mitään edellisten päiväin tuskaan verrattuna. Vedettyäni jalkaani puhtaat sukat, tuntui minusta, kuin olisin tullut uudeksi ihmiseksi ja ajattelin: "Jos näin jatkuu, Juuse, tulee sinusta vielä reipas mies: alku vaan tuntuu hankalalta."
Näin mieluisissa mietteissä pukeuduin.
Leipurin vaimo oli asettanut kenkäni muurin viereen kuivamaan täytettyään ne ensin lämpimällä tuhkalla, etteivät kutistuisi. Ne olivat rasvatut ja kiiltävät.'
Sidoin repun selkääni ja menin alas. En ennättänyt kiitellä noita hyviä ihmisiä, jotka olivat kohdelleet minua niin ystävällisesti, mutta päätin täyttää tuon velvollisuuden huudon jälkeen.
Torilla kadun päässä seisoi jo useita italialaisiamme kaivon vieressä odotellen ja kylmästä väristen. Fürst, Sepeteus ja Klipfel saapuivat vähän myöhemmin.
Torin toisessa laidassa ei näkynyt muuta kuin kanuunia laveteillaan. Badenilaiset husaarit taluttivat hevosia juotettaviksi; näin myös useita rakuunoita.
Vastapäätä meitä oli ratsuväkikasarmi, korkea kuin Pfalzburgin kirkko, ja torin kaikilla kolmella sivulla kohosi huippupäätyisiä rakennuksia kuvanveistoksineen kuten Sabernissa, vaikka rakennukset täällä olivat kokojoukon korkeampia. En milloinkaan ennen ollut nähnyt mitään tämänkaltaista, ja seisoessani siinä nenä pystyssä ympärilleni tähystellen alkoivat rummut päristä. Jokainen meni riviin paikalleen. Nyt tuli kapteeni Vidal nuttu hartioillaan. Meitä vastapäätä olevasta holviportista vieri vaunuja esiin ja meille huudettiin ensin italian kielellä ja sitte ranskaksi, että aseita jaettaisiin, ja että kunkin tuli vuorollaan astua rivistä, kun hänen nimensä huudettiin.
Vaunut pysähtyivät kymmenen askeleen etäisyyteen ja esiinhuuto alkoi. Jokainen astui vuorollaan rivistä vastaanottamaan patruunataskun, miekan ja pyssyn. Ne kiinnitettiin puseroon, nuttuun tai päällystakkiin. Hattuinemme, lakkinemme ja aseinemme näytimme oikealta ryövärijoukolta. Sain niin suuren ja raskaan pyssyn, että töin tuskin jaksoin kantaa sitä ja kun patruunatasku riippui pohkeisiin saakka, neuvoi kersantti Pinto minulle, miten hihnat sopii lyhentää. Hän oli oikein kunnon mies.
Kaikki nuo monet olkavyöt, jotka risteilivät rinnalla, tuntuivat minusta hankalalta ja minä huomasin että nyt vasta hankaluudet alkaisivat.
Kun aseet olivat jaetut, ajettiin ampumavaravaunut esiin ja kullekin jaettiin viisikymmentä patruunaa, eikä se ennustanut hyvää. Sensijaan, että olisivat antaneet meidän marssia vasempaan mennäksemme majapaikkoihimme, kuten olin ajatellut, paljasti kapteini Vidal miekkansa komentaen:
"Ruoduttain oikeaan … mars!"
Ja rummut alkoivat rämistä.
Olin kovasti mielipahoissani siitä, etten saanut edes kiittää isäntäväkeäni kaikesta hyvästä, mitä olivat osoittaneet minulle ja ajattelin: "He pitävät sinua kiittämättömänä heittiönä!" Mutta minun oli seuraaminen.
Marssimme pitkää, kaitaista katua, mutta yhtäkkiä korkeitten jäähuippujen edustalla näimme Rhein virran, joka oli jään peitossa niin pitkältä kuin silmä kantoi. Se oli suuremmoinen ja häikäisevä näky.
Koko sotajoukko marssi alas Rheinille, jonka yli menimme. Jäällä oli muitakin kuin me; noin viisi, kuusi sataa askelta meidän edellämme näkyi joukko ruudinsaattomiehiä matkalla Frankfurtiin. Jää ei ollut liukasta, vaan huuraista ja rosoista.
Tultuamme toiselle rannalle, kuljimme tietä, joka luikersi kahden matalan kukkulan lomitse.
Niin marssimme edelleen viisi tuntia. Näimme kyliä sekä oikealla että vasemmalla ja naapurini Sepeteus virkkoi:
"Kun meidän nyt kerran täytyi kotoa maailmalle, niin samapa se, vaikka lähdimmekin sotaan. Saammehan nyt jokapäivä edes nähdä jotain uutta. Jos onni meitä suosii niin, että pääsemme vielä kerran kotiin, niin onhan meillä kertomista."
"Niin, mutta minä kyllä tyytyisin vähempiin tietoihin", sanoin, "eläisin mieluummin omaisteni luona, jotka istuvat kotona kaikessa rauhassa, sensijaan että nyt saan kahlata lumessa."
"Sinä et ollenkaan ajattele kunniaa, sinä", virkkoi hän; "se vasta on jotakin."
Ja minä vastasin:
"Kunnian niittävät toiset, emmekä me, Sepeteus, ja he elävät mukavasti, herkuttelevat ja nukkuvat makeasti. He tanssivat ja huvittelevat, kuten sanomalehdissä lukee, ja päälle päätteeksi saavat he kunnian, jonka me nälällä, vaivalla ja kärsimyksillä olemme ansainneet. Me vasta raukkoja olemme, joita on pakotettu lähtemään sotaan. Ja kun vihdoinkin palaamme, menetettyämme työhalun tai toisinaan jäsenemmekin, ei meille suurtakaan kunniaa osoiteta. Monet meidän entisistä tovereistamme, jotka eivät missään suhteessa olleet meitä etevämmät, vaan olivat meitä kyvyttömämpiä työnteossa, ovat noina seitsemänä vuonna ansainneet rahaa, avanneet kaupan, naineet toisten morsiamet, heillä on kauniita lapsia, ovat hyvinvoipia, kunnan uskottuja miehiä, eteviä henkilöitä. Ja kun me, jotka kotiin palaamme, etsittyämme kunniaa tappamalla ihmisiä, kuljemme heidän ohitsensa kultakaluuna hihassa, katsotaan meitä halveksien, ja jos vielä onnettomuudeksi punainen nenä on todistamassa, että olemme maistelleet paloviinaa kestääksemme sateet, lumimyrskyt ja pikamarssin, sillä aikaa kuin nuo toiset kotona joivat hyvää viiniä, sanotaan meistä: 'Juopporenttuja he ovat'. Ja me rekryytit, jotka emme mitään hartaammin halunneet kuin jäädä kotiin työtä tekemään, joudumme kerjuulle. Siinä kuulet ajatukseni, Sepeteus. Sellainen menettely ei minun mielestäni ole varsin oikeutettua ja mieluummin näkisin, että kunnian ystävät itse lähtisivät sotaan antaen meidän olla rauhassa."
Silloin hän sanoi:
"Olen aivan samaa mieltä, mutta kun nyt kerran olemme joutuneet pinteeseen, on parasta, että sanomme taistelevamme kunnian puolesta. Täytyy aina kerskua ammatistaan ja uskotella muita, että hyvin on asiat; muuten saisivat he aihetta ivata meitä."
Puhellessamme näitä ja paljon muutakin, tulimme vihdoin suuren joen luo, ja kersantti sanoi sen olevan Mainvirran, jonka rannalla oli kylä. Emme tulleet tietämään kylän nimeä, mutta siellä me levähdimme.
Menimme taloihin, joissa jokainen sai ostaa viinaa, viiniä ja lihaa.
Kenellä ei ollut rahaa, pureskeli kuivaa leipäänsä katsellen toisia.
Iltapäivällä viiden tienoissa tulimme Frankfurtiin. Mainittu kaupunki on vielä vanhempi kuin Mainz ja vilisee juutalaisia. Meidät vietiin Saxenhausen-nimiseen taloon, jonne kymmenes husaarirykmentti ja badenilaiset jääkärit olivat majoitetut. Muistan kuulleeni, että vanha rakennus muinoin oli ollut sairaala ja se oli minusta todennäköistä, sillä sisäpuolella oli suuri piha muurattuine holveineen. Alhaalla olivat hevoset ja toisessa kerroksessa sotamiehet.
Kuljimme paikalle lukemattomia kujia myöten, jotka olivat niin kapeat, ettei paljon taivasta näkynyt kattojen väliltä. Kapteeni Florentin ja luutnantit Clavel ja Bretonville odottivat meitä. Esiinhuudon jälkeen johtivat kersanttimme meidät pienissä joukoissa majoituspaikkaamme badenilaisten yläpuolelle. Tulimme suuriin saleihin, joiden pienten akkunain välille sängyt olivat asetetut.
Kersantti Pinto ripusti lyhtynsä keskellä huonetta olevaan pylvääseen. Kukin asetti pyssynsä nojalle ja sanaakaan sanomatta riisui yltään repun, puseron ja kengät. Sepeteus oli joutunut minun vuodetoverikseni. Luoja tietää, miten väsyneitä olimme. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nukuimme sikeästi.