X.
Frankfurtissa opin tuntemaan sotilaselämää. Tähän asti olin ollut vaan rekryytti, nyt tulin sotamieheksi. En puhu harjoituksista; kun on vähänkin hyvää tahtoa, oppii ne helposti kuukaudessa. Mutta minä opin sotakurin, toisin sanoen, että korpraali on erehtymätön puhutellessaan sotamiestä, samoin kersantti puhutellessaan korpraalia, luutnantti kersantin suhteen j.n.e. aina marsalkkaan asti — ja niin on, vaikka väittäisivät, että kaksi kertaa kaksi on viisi tai että kuu loistaa keskellä kirkasta päivää.
Vaikea on sitä ymmärtää, mutta jokaisen majapaikan seinässä on plakaatti, joka tässä kohden on suurena apuna ja se luetaan julki silloin tällöin, jotta sotamiesten käsitys selvenisi. Se sisältää kaikki, mitä sotamiehen mieleen voi juolahtaa, kuten palata kotikylään, kieltäytyä sotapalveluksesta, olla röyhkeä esimiehilleen j.n.e. ja loppuponsi kuului: kuoleman rangaistus tai ainakin viisi vuotta kaleeriorjuutta.
Frankfurtiin saapumisemme jälkeisenä päivänä kirjoitin herra Guldenille, Katrille ja Kreetta-tädille ja ymmärtänette, että olin liikutettu. Kirjoittaessani tuntui minusta kuin olisin vielä ollut heidän luonaan; kerroin heille matkan vaivoista, ystävällisyydestä, jolla minua kohdeltiin Mainzissa ja miten olin saanut ponnistaa viimeiset voimani pysyäkseni mukana. Sanoin heille, että, Jumalan kiitos, vielä olin hyvissä voimissa, että olin reippaampi kuin lähtiessäni ja että suutelin heitä tuhannesti.
Istuin kirjoittamassa majapaikassani toverein keskellä ja kaikki pfalzburgilaiset lähettivät tervehdyksiä omaisilleen. Oi, se oli ihana hetki.
Sitte kirjoitin Mainziin, hyville ihmisille Kapusiininkadun varrella, jotka minut olivat pelastaneet melkein epätoivosta. Sanoin, että minun täytyi marssia heti esiinhuudon jälkeen, että olin toivonut tapaavani heidät kiittääkseni heitä ja että heidän tulisi antaa anteeksi, sillä minun täytyi seurata pataljoonaa tänne Frankfurtiin.
Iltapäivällä saimme sotilaspukumme. Tusinoittain juutalaisia tuli holveihin ja jokainen möi siviilipukunsa heille. Ainoastaan paitani, sukkani ja kenkäni jätin myömättä. Italialaisten oli sangen vaikea saada kauppiaita ymmärtämään, sillä he tahtoivat kaikki ilmaiseksi, mutta genualaiset vetivät kyllä vertoja viekkaudessa juutalaisille ja heidän kaupanhierontansa kesti illan pimeään. Tarjosimme korpraaleillemme monta lasillista pysyäksemme hyvissä väleissä heidän kanssaan, sillä aamuin illoin johtivat he harjoituksia lumisella pihamaalla. Kaupustelija-eukko Kristiina istui yhä nurkassaan lämmityspannu jalkain alla. Hän oli erittäin kohtelias kaikille "hienoille, nuorille herroille", siten hän puhutteli niitä, jotka eivät kukkaroitaan säästäneet. Ja moni luopui viimeisestä kolikostaan, jotta olisi ollut "hieno, nuori herra", Sitte he olivat vain halpa-arvoisia talonpoikia, mutta sellainen on maailman meno — — — turhamaisuus turmelee koko ihmiskunnan, rekryyteistä kenraaleihin saakka.
Joka päivä saapui nostoväkeä Ranskasta ja vaunuttain haavoittuneita Puolasta. Sitä näkyä "Pyhän-Hengen-sairaalan" edustalla, joen vastaisella rannalla! Siellä oli loppumaton ihmisjono. Kaikki nuo onnettomat olivat jollain tavalla vioittuneet, toisilta oli paleltunut nenä tai korvat, toisilta käsivarsi tai jalka. Varovaisesti laskettiin heidät lumeen, etteivät olisi hajonneet kappaleiksi. Ei milloinkaan ole nähty niin kurjasti puetuita ihmisiä, naisten hameissa, karvattomissa nahkalakeissa, repaleisissa kasakan nutuissa, jalat käärittyinä nenäliinoihin tai vanhoihin paitoihin. He takertuivat kiinni niihin, jotka auttoivat heitä vaunuista, tuijottivat kuin villipedot, silmät syvälle painuneina ja parta hoidotta kasvaneena. Mustalaiset, jotka etsivät yösijansa metsän suojassa, olisivat säälineet heitä, ja nämä olivat kuitenkin onnellisimmat, sillä he olivat säästyneet verilöylystä, kun sitä vastoin tuhannet heidän tovereistaan olivat kuolleet lumeen ja taistelutantereelle.
Klipfel, Sepeteus ja minä menimme katsomaan noita onnettomia ja he kuvailivat meille kaiken sen kurjuuden, johon joutuivat paluumatkalla Moskovan palosta ja minä ymmärsin nyt, ettei kahdeskymmenesyhdeksäs päiväilmoitus ollut vähääkään liioitellut.
Nämä kertomukset kiihoittivat vihaamme venäläisiä vastaan. Useat sanoivat: "Kunhan sota vaan alkaisi, saisivat he nähdä toista … se ei ole vielä päättynyt … se ei ole päättynyt!" Heidän vihansa tarttui minuunkin ja toisinaan ajattelin: "Oletko järjiltäsi, Juuse? Venäläisethän puolustavat maatansa, perheitänsä ja kaikkea, mikä ihmiselle on kalleinta maailmassa. Elleivät he sitä olisi tehneet, olisi heitä syystä täytynyt halveksia".
Niihin aikoihin tapahtui jotain merkillistä.
Vuodetoverini Sepeteus oli haudankaivajan poika
Pfalzburgista ja toisinaan kutsuimme häntä haudankaivajaksi. Vaikka me häntä siten puhuttelimme, ei hän sitä pahaksensa pannut. Mutta eräänä iltana, kun hän harjoitusten jälkeen meni pihan poikki, huusi muuan husaari hänelle:
"Haudankaivaja, tulehan tänne avukseni kantamaan kanssani olkikupoja!"
Sepeteus kääntyi vastaten: "Haudankaivaja en ole. Kantakaa itse kuponne. Luuletteko minua juhdaksi?"
Silloin huusi toinen kovalla äänellä:
"Rekryytti, jollet tule nyt heti, ei sinun hyvin käy".
Sepeteus ei ollut juuri tyyniluontoisimpia. Hän meni husaarin luo ja kysyi:
"Mitä sanotte?"
"Käsken sinua kantamaan nämä oljet pois ja nyt heti, kuuletko, rekryytti?"
Miehellä oli viikset ja suuri punainen poskiparta. Sepeteus tarttui partaan, mutta tämä sivalsi häntä aimolailla korville. Sepeteuksen kouraan jäi tukko parranhaivenia ja kun riita oli houkutellut paikalle paljon uteliaita, pudisti husaari hänelle nyrkkiään sanoen:
"Annahan aamun koittaa."
"Silloin saamme nähdä", sanoi Sepeteus. "Minulla on myös jotain sanottavaa teille, ukkoseni."
Heti tuli hän kertomaan tapahtumasta minulle ja kun tiesin, ettei hän eläissään ollut käsitellyt muuta asetta kuin kuokkaa, säikähdin hänen puolestaan.
"Kuulehan, Sepeteus", sanoin, "kun et voi paetakaan, on parasta, että menet pyytämään anteeksi … sillä kaikki vanhat soturit ovat tuimia miekkailijoita. Sen taidon ovat he oppineet Egyptissä, Espanjassa ja missä lienevät. Noudata neuvoani. Tahdotko, niin lainaan sinulle rahaa, että voit tarjota hänelle ryypyn, sillä se keino tepsii."
Mutta hän rypisti otsaansa, eikä tahtonut taipua.
"Mieluummin hirtän itseni, kuin menen anteeksi anomaan. Annan palttua koko maailman husaareille. Jos hän osaakin miekkailla, on minullakin pitkät käsivarret ja miekkani sivallukset osuvat yhtä hyvin hänen luiseen runkoonsa kuin hänen pistoksensa minun lihaksiini."
Korvapuustit olivat vielä tuoreessa muistissa.
Joukkoomme liittyi miekkailu-opettaja, korpraali Fleury ja useita tovereita; kaikki myönsivät Sepeteuksen olevan oikeassa ja miekkailuopettaja sanoi, että korvapuusteja ei muulla voi sovittaa kuin verellä ja että kaksintaistelu oli nuorille rekryyteille tuottava kunniaa.
Sepeteus vastasi, etteivät pfalzburgilaiset ennenkään olleet suoneniskuja säikkyneet. Hän olisi valmis. Silloin lähti miekkailuopettaja Heikki kapteenin puheille. Hän oli komein mies mitä ajatella saattaa, pitkä, solakka, hartiakas, suoranenäinen ja keisari oli omakätisesti Eylaun tappelussa antanut hänelle kunniamerkin. Kapteenin mielestä oli korvapuusti kyllä riittävä syy kaksintaisteluun. Sitäpaitsi sanoi hän, että se olisi oleva hyvänä esimerkkinä toisille rekryyteille ja että, jos Sepeteus jättäisi taistelematta, olisi hän arvoton jäämään seitsemännen linjarykmentin kolmanteen pataljoonaan.
Seuraavana yönä en ummistanut silmiäni. Kuulin vuodetoverini kuorsaavan ja ajattelin "Sepeteus raukka, tulevana yönä et enää kuorsaa!" Minua hirvitti maata sellaisen ihmisen vieressä. Vasta aamuhämärässä nukahdin. Yht'äkkiä tunsin, että oli hyvin kylmä, avaan silmäni ja mitä näen? Vanhan, punatukkaisen husaarin, joka oli vetänyt peitteen yltämme sanoen:
"Ylös siitä, laiskuri, nyt tulet tietämään, mihin minä kelpaan!"
Vallan rauhallisesti Sepeteus nousi vastaten:
"Nukuin, ukkorähjä, nukuin." Kuullessaan nimitettävän itseänsä "ukko-rähjäksi", olisi hän käynyt toveriini käsiksi, mutta kaksi pitkää roikaletta, joiden piti tulla husaarin varamiehiksi, estivät häntä ja sitäpaitsi olivat kaikki pfalzburgilaisetkin läsnä.
"Joutuin nyt, meidän täytyy kiirehtiä", huudahti ukko.
Mutta Sepeteus pukeutui kiireettä. Kotvasen kuluttua sanoi hän:
"Pojat, onko meidän lupa mennä kasarmin rajain ulkopuolelle?"
"Kuritushuoneen takana on tilaa tapella", vastasi muuan husaareista.
Kuritushuoneeksi käytetyn pienen rakennuksen takana oli nokkosia kasvava paikka. Se oli muurien ympäröimä ja me näimme sinne varsin hyvin akkunoistamme, sillä se oli joen puolella juuri meidän edessämme.
Sepeteus puki sotilasnutun ylleen ja kääntyen minuun päin hän virkkoi: "Juuse ja sinä, Klipfel, valitsen teidät varamiehikseni".
Mutta minä pudistin päätäni. "No, Fürst, tulehan sinä sitten!" Kaikki menivät portaita alas.
Sepeteus oli mielestäni mennyttä miestä, se koski minuun kipeästi ja silloin ajattelin: "Nyt eivät yksin venäläiset ja preussiläiset hävitä meitä sukupuuttoon, omat miehemmekin avustavat heitä".
Joka mies oli rientänyt akkunaan, minä yksin istuin sängyssäni. Kalpenin kuullessani viiden minuutin kuluttua miekankalsketta; veri ehtyi suonissani.
Ei aikaakaan, kun Klipfel huudahti: "Haavoittunut!"
En tiedä itsekään, miten tulin akkunaan, kurkistin toisten yli ja näin husaarin makaavan nojallaan muuria vastaan ja Sepeteuksen kömpivän pystyyn miekka verestä punaisena. Taistellessaan oli hän lyyhistynyt polvilleen juuri kun ukko oli hyökännyt, ja miekka oli solunut Sepeteuksen olan ohi, ja samassa hetkessä Sepeteus sysäsi miekkansa vanhan soturin vatsaan. Ellei hän onnekseen olisi kompastunut, olisi ukko pistänyt häntä suoraan sydämeen.
Tuon kaiken näin silmänräpäyksessä.
Husaari vaipui muurin viereen, hänen varamiehensä tukivat häntä kainaloista ja Sepeteus seisoi kalman kalpeana katsellen kalpaansa Klipfelin ojentaessa hänelle sotilasnuttua.
Samassa pärisivät rummut ja meidän oli rientäminen aamuhuutoon. Tämä tapahtui kahdeksantenatoista päivänä helmikuuta. Samana päivänä annettiin meille käsky olla lähtövalmiina ja me marssimme Frankfurtista Seligenstadtiin, jossa viivyimme maaliskuun kahdeksanteen päivään. Kaikki rekryytit osasivat nyt komentoharjoitukset ja muodostaa vartioketjun. Seligenstadtista lähdimme maaliskuun yhdeksäntenä päivänä Schweinheimiin ja maaliskuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä 1813 liityimme armeijaan Aschaffenburgissa, jossa marsalkki Ney katsasti joukkoja.
Komppanian päällikön nimi oli Florentin, luutnantti oli nimeltään
Bretonville, prikaatikenraali Ladaucette ja divisioonakenraali
Souham. Tällaiset asiat tulee jokaisen sotilaan ennen kaikkea tietää.