XI.
Maaliskuun kahdeksannen ja yhdeksännentoista päivän tienoissa oli lumi alkanut sulaa. Kun Aschaffenburgissa pidettiin suurta paraatia avaralla kentällä, josta näkee silmänkantamiin Main virran toiselle puolelle, satoi muistaakseni rajusti yhtämittaa kello kymmenestä aamulla aina kello kolmeen iltapäivällä. Vasemmalla oli linna, jonka akkunoissa asukkaat kaikessa mukavuudessaan katselivat meitä veden virtanaan valuessa kenkiimme. Oikealla kohisi koski. Näimme sen kuin sumuharson läpi. —
Kehotukseksi huudettiin meille vähäväliä: "Kivääri olalle! Kivääri käsivarrelle!"
Marsalkka tuli hitaasti ratsastaen pataljoonan hallitusupseeriston ympäröimänä. Sepeteusta lohdutti tieto, että nyt tulisimme näkemään urhoollisimman urhoollisista. Mutta minä ajattelin: Jospa saisin katsella häntä uunini nurkasta, olisi se monta vertaa hauskempi.
Vihdoin hän asettui eteemme ja selvästi muistan hänet vieläkin, näen suuren, kolmikulmaisen lakin, joka oli sateesta läpimärkä, sinisen koru-ompeleisen hännystakin ja pitkävartiset saappaat. Hän oli kaunis, punakka mies, pystynenä ja vilkkaat silmät ja näytti hirveän voimakkaalta. Ylpeyttä hänessä ei ollut rahtuistakaan, sillä kun hän ratsasti komppanian ohi ja kapteeni teki kunniaa, kääntyi hän korkean ratsunsa selässä huudahtaen:
"Kas, Florentin!"
Silloin kohentausihe kapteeni tietämättä, mitä vastata. Olivat tainneet yhdessä palvella halpoina sotamiehinä tasavallan aikana. Viimein kapteeni vastasi: "Sebastian Florentin olen, herra marsalkka!"
"Olipa todella hauska tavata sinua, Florentin", marsalkka sanoi ja viitaten itään, Venäjää kohti, jatkoi hän: "Luulin sinun jääneen tuonne."
Koko komppania oli ihastunut ja Sepeteus virkkoi minulle:
"Siinä vasta mies! Uhraisinpa vaikka henkeni hänen tähtensä."
Minusta ei ollut mitään ihmeteltävää siinä, että marsalkka tervehti vanhaa toveriaan, enkä siis ymmärtänyt, miksi Sepeteus tahtoi uhrata henkensä hänen tähtensä.
Siinä kaikki, mitä muistan Aschaffenburgista.
Illalla lähdettiin Schweinheimiin, rikkaaseen viini-, hamppu- ja viljaseutuun, jossa kaikki ihmiset silmäilivät meitä nurpein katsein.
Kolme tai neljä miestä asetettiin asumaan aina samaan taloon ja me saimme joko härän, porsaan tai lampaan lihaa joka päivä. Leipä oli hyvää samoin kuin viinikin. Mutta useat meistä olivat pitävinään kaikkea huonona; he nimittäin otaksuivat, että heitä senvuoksi luultaisiin hienoiksi herroiksi, mutta he erehtyivät, sillä kuulin paikkakunnan asukkaiden sanovan saksaksi:
"Kotimaassaan ovat nuo oikeita kerjäläisiä. Jos kurkistaisi heidän kellareihinsa Ranskassa, niin tuskinpa niistä löytäisi perunaakaan."
Eivätkä he milloinkaan erehtyneet ja siitä tein sen johtopäätöksen, että ne, jotka ovat vaateliaita ja tyytymättömiä toisten luona, kärsivät puutetta kotonaan.
Minä puolestani olin kovasti tyytyväinen kaikkeen ja toivoin herkuttelun kestävän koko sodan ajan. Kahden Saint Dié'sta tulleen rekryytin kanssa olin joutunut kylän majataloon, josta melkein kaikki hevoset oli otettu meidän ratsuväellemme. Siitä isäntä ei ollut liioin hyvillään, mutta hän ei sanonut sanaakaan, istui vain aamusta iltaan uunin nurkassa poltellen piippuaan. Hänen vaimonsa oli pitkä ja roteva ja hänen molemmat tyttärensä olivat oikeita kaunottaria. He pelkäsivät meitä ja kätkeytyivät näkyvistämme, kun tulimme kotiin harjoituksista tai vartioimisvuoroltamme.
Neljännen päivän iltana, juuri kun olimme lopettaneet syöntimme, tuli majataloon seitsemän aikaan vanha, harmaahapsinen ja arvokkaan näköinen herra. Tervehdittyään meitä sanoi hän saksaksi isännälle:
"He ovat varmaan uusia rekryyttejä?"
"Ovat, herra Senger", sanoi toinen, "heistä emme koskaan pääse. Jos voisin myrkyttää heidät kaikki, tapahtuisi se tuossa tuokiossa."
Tyynesti käännyin heidän puoleensa sanoen:
"Minäkin ymmärrän saksaa — älkää toki noin puhuko."
Kuultuaan sanani, säikähti majatalon isäntä niin, että pudotti piippunsa.
"Olette hyvin varomaton puheissanne, herra Kalkreuth" sanoi vanhus. "Ajatelkaapa, miten teidän olisi voinut käydä, jos joku toinen kuin tuo nuorukainen olisi sattunut kuulemaan."
"Se on vaan sellainen puhetapa", vastasi paksu mies, "Kun meiltä otetaan kaikki, kun meitä ryöstetään vuosikausia, ei lopuksi tiedä, mitä sanoo, antaa vaan kielen käydä."
Vanhus, joka oli Schweinheimin pastori, tuli luokseni, tervehti ja sanoi:
"Herrani, menettelynne todistaa, että olette kunnon mies, uskokaa, ettei herra Kalkreuth tahdo ketään vahingoittaa, ei edes vihamiehiämmekään."
"Sen kyllä uskon", vastasin, "muuten en hänen makeita makkaroitaan söisikään niin hyvällä halulla."
Kuultuaan sanani, ratkesi isäntä nauramaan, taputteli lihavilla käsillään vatsaansa ja sanoi:
"Enpä olisi uskonut ranskalaisen voivan viekoittaa minua nauramaan."
Oli molempain toverieni vartioimisvuoro; heidän mentyään jäin yksin. Silloinpa isäntä nouti pullon vanhaa viiniä, istahti pöydän ääreen ja käski minua kilistämään kanssansa, johon mielihyvin suostuin. Ja siitä päivästä alkaen aina lähtöömme asti osoittivat talon asukkaat minulle suurta luottamusta. Joka ilta istuimme haastellen takkavalkean ääressä; pastori ja nuoret tytötkin tulivat kuuntelemaan. He olivat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Toinen heistä oli noin kahdeksantoista toinen kaksikymmen-vuotias. Minusta he muistuttivat Katria ja se liikutti minua.
He tiesivät, että minulla oli morsian kotona, en voinut sitä heiltä salata ja se herätti heidän myötätuntoaan.
Majatalon isäntä oli katkera ranskalaisille.
Pastori sanoi, että ranskalaiset olivat turhamaista ja siveetöntä kansaa, että koko Saksa sentähden nousisi vastarintaan, että oltiin kyllästytty sotamiestemme huonoihin tapoihin ja kenraaleimme itaruuteen ja että oli perustettu "Hyve-liitto" pahan poistamiseksi. —
"Aluksi", hän sanoi, "puhuitte vapaudesta. Sitä kuuntelimme halulla ja mieluummin olisimme suoneet teidän armeijanne voittavan kuin Preussin kuninkaan ja Itävallan keisarin. Te soditte sotureitamme vastaan. Te taistelitte aatteiden puolesta, joita koko maailma piti oikeina ja suuremmoisina ja sentähden ette olleet kansain, vaan heidän herrainsa kanssa tekemisissä. Tänään on toisin. Koko Saksanmaa yltyy sotaan, nuoriso nousee aseisiin ja nyt puhumme me Ranskalle vapaudesta, hyveestä ja oikeudesta. Joka näiden edestä taistelee on aina voimakkain, sillä häntä vastustaa ainoastaan roskaväki kaikissa maissa, jotavastoin häntä puoltaa nuoriso, rohkeus, suuret aatteet, kaikki, mikä kohottaa sielua itsekkyyttä ylemmäksi ja se tekee kuolemankin suloiseksi. Näin ajattelitte tekin kerran. Nyt se on teille jo arvotonta. Vapauden tähden sortuivat sotapäällikkönne muinoin. Ladoissa, oljilla he makasivat kuin halvat sotamiehet. Peljättäviä miehiä he olivat! Nyt tulee heillä olla mukavat ja pehmeät vuoteet, he ovat ylhäisempiä kuin aatelisherramme, äveriäämpiä kuin pankkiirimme. Siten sota, joka ennen oli jotain kaunista — uhri isänmaalle — on muuttunut ammatiksi, joka tuottaa enemmän kuin kauppa. Vieläkin sota on hyvin hienoa, sillä sotilaspuvut ovat koreat, mutta onpa kuitenkin toista sotia ikuisten aatteiden puolesta ja toista sotia raha-arkkuunsa täytettä."
"Tänään on meidän vuoromme puhua vapaudesta ja isänmaasta, siksipä luulen, että tämä sota tuottaa teille turmiota. Kaikki ajattelevaiset ihmiset, tavallisista ylioppilaista jumaluusopin provessoreihin, marssivat teitä vastaan. Teidän joukkojanne johtavat maailman etevimmät sotapäälliköt, meitä ikuinen oikeus. Luulette saksilaisten, baijerilaisten, badenilaisten ja hesseniläisten teitä kannattavan, mutta erehdytte. Vanhan Saksan lapset ymmärtävät kyllä, että olisi mitä suurin rikos ja häpeä kääntää aseensa omia veljiään vastaan. Sitokoot hallitsijat liittoja, niistä huolimatta vastustavat kansat teitä. He puolustavat vertaan, isänmaataan, kaikkea, mitä Jumala on käskenyt rakastamaan ja josta luopuminen olisi suuri rikos. Kaikkialla hyökätään päällenne. Jos mahdollista, tappavat itävaltalaisetkin teitä huolimatta siitä, että keisarinne on nainut Marie Louisen. Jo herätään tajuamaan, etteivät kuninkaitten harrastukset ole ainoat maailmassa ja ettei suurinkaan nero voi luonnon järjestystä järkyttää."
Vakavalla äänellä puhui pastori tähän tapaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaan ajattelin: "Sanat ovat sanoja ja kiväärinlaukaukset kiväärinlaukauksia. Jos joudumme tappeluun ylioppilaiden ja jumaluusopin provessorien kanssa, ei meillä hätää. Ja mitä noihin toisiin tulee, on sotakuri estävä hesseniläisiä, baijerilaisia ja saksilaisia muuttamasta menettelyään, niinkuin se pakottaa meitä ranskalaisia taisteluun, vaikka useimmat meistä ovat siihen haluttomia. Eikö sotamies tottele korpraalia, korpraali kersanttia ja niin ylöspäin aina marsalkkaan saakka, joka noudattaa kuninkaan tahtoa? Kyllä kuulee, ettei mainittu pastori milloinkaan ole tehnyt sotapalvelusta, sillä muuten hän tietäisi, ettei aatteilla siellä ole mitään merkitystä, vaan että komento on kaikkena kaikessa. Mutta minä en vastusta häntä sanallakaan, sillä silloin ei majatalon isäntä tarjoisi minulle viiniä aterian jälkeen. Ajatelkoot mitä tahansa, minun hartain toivoni on, että joutuisimme kahakkaan jumaluusoppineiden kanssa."
Äkkiä maaliskuun kahdennenkymmenennen seitsemännen päivän aamuna saimme lähtökäskyn. Pataljoonan piti majoittua ensin Lauterbachiin, seuraavana päivänä Neukircheniin, ja tästä lähtien yhä vaan marssimme. Jollemme tottuneet kantamaan sota-asuamme, ei ainakaan harjoituksen puute ollut siihen syynä, sillä me kuljimme mahdottomia matkoja. Minä olin jo aikoja sitte lakannut hikoamasta, vaikka laukussani oli viisikymmentä patroonaa, selässäni reppu ja kivääri olalla, enkä varmasti voi sanoa, onnuinko.
Emme olleet ainoat, jotka olimme liikkeessä. Joka taholla näki marssivia rykmenttejä, ratsuväkiosastoja, pitkiä kanuunajonoja ja luotikuormia. Kaikki suuntasivat kulkunsa Erfurtia kohti, kuten rajun rankkasateen jälkeen tuhannet pikku puroset joka suunnilta virtaavat jokeen.
Kersanttimme pakinoivat keskenään: "Jo lähestytään … pian ollaan kuumassa ottelussa!", ja me ajattelimme: "Sitä parempi. Noiden kurjien preussiläisten ja venäläisten tähden on meidät pakoitettu sotaan. Jos olisivat pysyneet alallaan, olisimme vielä Ranskassa."
Se ajatus meitä katkeroitti.
Muuten tapaa joka paikassa ihmisiä, joiden mielestä sota ja taistelu on ihaninta maailmassa. Klipfel ja Sepeteus eivät puhuneet muusta kuin preussiläisten nylkemisestä ja ollakseni yhtä rohkea kuin toisetkin, sanoin minäkin, että se vasta hupaista olisi.
Kahdeksantena päivänä huhtikuuta saapui pataljoona Erfurtin rikkaaseen ja lujasti linnoitettuun kaupunkiin. En milloinkaan unohda, että marssiessamme torilla kasarmin edustalla, ojensi aliupseeri, jonka hallussa posti oli, komppaniamme kersantille suuren pinkan kirjeitä, joista yksi oli minulle. Heti tunsin Katrin käsialan ja se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että polveni rupesivat vapisemaan.
Sepeteus otti kiväärini sanoen:
"Tulehan joutuin!"
Hän oli yhtä innostunut kuin minäkin kuulemaan Pfalzburgin uutisia.
Panin kirjeen taskuuni ja kaikki kotipuolen toverit, jotka halusivat tietää sen sisällön, seurasivat minua. Vasta kun olin tullut suureen makuusaliin, istuutunut sänkyni laidalle ja pannut kiväärini pois, otin kirjeen esiin. Kaikki toiset seisoivat etukumarassa takanani. Kyyneleitä valui poskipäitäni alas, sillä Katri sanoi rukoilevansa minun puolestani.
Sen kuultuaan toverit sanoivat: "Olemme vakuutetut siitä, että meidänkin puolestamme rukoillaan."
Joku ajatteli tietysti äitiään, toinen sisariaan, kolmas morsiantaan.
Loppuun oli herra Gulden kirjoittanut, että kaupungissa oli kaikki hyvin, kehotti minua rohkaisemaan mieltäni ja sanoi, että tämäkin surkeus kerran päättyisi. Ennen muita käski hän minua tervehtimään tovereita ja sanomaan heille, että heitä muistettiin ja että vanhemmat valittivat, kun eivät olleet kuulleet heistä sanaakaan.
Kirje oli meille kaikille suureksi lohdutukseksi.
Ja kun ajattelin, että nyt oli kahdeksas päivä huhtikuuta, ja että ottelut pian alkaisivat, pidin viestiä viimeisenä tervehdyksenä syntymämaasta ainakin toisille meistä. Useimmat eivät enää kuulisi vanhemmistaan, ystävistään ja niistä, jotka rakastivat heitä täällä maan päällä.