V.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi sanomalehdessä, että keisari oli Parisissa, ja että siellä piti kruunattaman hänen poikansa, Rooman kuningas ja keisarinna Marie Louise. Kunnan esimies, hänen kirjurinsa ja kunnallisneuvokset eivät muusta puhuneet kuin hallitsijasuvun oikeuksista, pidettiinpä siitä erityinen esitelmäkin raatihuoneen salissa. Koulun apulainen Burguet oli kirjoittanut esitelmän ja vapaaherra Parmentier luki sen julki. Mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta kuulijoihin, sillä jokainen ajatteli ja pelkäsi vain omaa sotamieheksiottoaan; olihan helppo ymmärtää, että nyt tarvittaisiin paljon sotamiehiä, ja sitä ihmiset pelkäsivät; minä puolestani laihduin, niin että se tuli päivä päivältä huomattavammaksi. Ei auttanut, että herra Gulden sanoi minulle: "Älä ole huolissasi, Juuse, ethän sinä kelpaa marssiin. Niin ontuva sotamies kuin sinä, jäät makaamaan tielle ensi kerran levättäessä." Siitä huolimatta olin kuitenkin joka päivä lakkaamatta levoton.

Venäjälle jääneitä ei enää ajatellut kukaan paitse heidän omaisensa.

Kun istuimme yksiksemme työmme ääressä, sanoi herra Gulden joskus minulle:

"Jos ne, jotka ovat herrojamme ja väittävät Jumalan lähettäneen heidät tänne maan päälle meidän onnemme valvojiksi, jos ne voisivat ennen sodan alkamista nähdä edessään ne vanhusparat ja onnettomat äidit, joilta he riistävät rinnasta sydämen tyydyttääkseen kunnianhimoansa, jos he saisivat nähdä niiden kyyneleet ja kuulla niiden valitukset sillä hetkellä, jolloin niille tullaan sanomaan: 'Teidän poikanne on kuollut … ette koskaan enää saa nähdä häntä, kuollut hevosten kavioiden alle tai saanut luodin rintaansa tai kuollut kaukaisessa sairaalassa, raajarikkona, kuumeen houreissa, saamatta lohdutusta, huutaen teitä, niinkuin lapsosena ollessaan!'… jos he voisivat kuvitella näiden äitien kyyneleitä, luulen minä, ett'ei yksikään heistä tahtoisi raakamaisesti jatkaa sotaa. Mutta he eivät ajattele mitään; he luulevat, ett'eivät muut rakasta lapsiaan yhtä paljo kuin he, ja he pitävät ihmisiä eläiminä! Mutta he erehtyvät. Heidän suurin neronsa ja kaikki heidän korkeat ajatuksensa kunniasta ovat tyhjyyttä, sillä on olemassa vain yksi asia, jonka puolesta kansan tulee lähteä sotaan — lähteä kaikkien, miesten, naisten, lasten ja vanhusten — ja se asia on, kun meidän vapauttamme uhataan niinkuin vuonna 92 tapahtui; silloin täytyy voittaa tai kuolla yhdessä; joka piileksii, se on pelkuri raukka; hän tahtoo, että muitten pitäisi tapella hänenkin edestään. Voitto ei ole muutamain harvain myötäkäyminen, se tulee kaikkien siunaukseksi, poika ja isä puolustavat perhettänsä; jos he kaatuvat, on se onnettomuus, mutta he ovat silloin kuolleet oikean asian hyväksi. Se on oikeutettua sotaa se, Juuse, eikä kukaan saa sitä valittaa; kaikki muunlaiset sodat ovat häpeällisiä, ja se kunnia, minkä ne tuottavat, ei ole kunniaksi ihmisille, vaan villipedoille!"

Näin puhui hyvä herra Gulden, ja minä ajattelin aivan samoin.

Mutta äkkiä, tammikuun 8 päivänä, naulattiin raatihuoneen seinään suuri julistus, josta nähtiin, että keisari senaatin päätöksellä, kuten siihen aikaan sanottiin, oli määrännyt otettavaksi 150,000 sotamiestä v:n 1813 asevelvollisista, edelleen 100 komppaniaa v:n 1812 ensi kutsunnasta, jotka jo luulivat olevansa vapaita, lisäksi vielä 100,000 sotamiestä vuosilta 1809-1812 j.n.e., kunnes kaikki aukot saataisiin täytetyiksi, niin että siten saataisiin kookoon vielä suurempi armeija kuin se oli, joka marssi Venäjälle.

Kun lasimestari Fouge eräänä aamuna tuli kertomaan meille siitä julistuksesta, olin minä vähällä pyörtyä, sillä ajattelin: "Nyt viedään kivet ja kannotkin; minä olen hukassa."

Herra Gulden kaatoi vettä kasvoihini, käteni riippuivat voimattomina, olin kuin kuollut.

Minä muuten en ollut ainoa, johon raatihuoneen julistus teki sellaisen vaikutuksen; sinä vuonna välttivät monet nuoret miehet sotapalveluksen: muutamat löivät hampaansa poikki, etteivät voineet purra patruuneja; toiset ampuivat pistoolilla peukalonsa poikki, niin etteivät voineet käsitellä kiväärejä; toiset karkasivat metsiin. Heitä sanottiin karkureiksi, eikä saatu niin paljo poliiseja, että heidät olisi voitu ottaa kiinni.

Siihen aikaan rupesivat perheenäiditkin rohkeasti vastustamaan esivaltaa ja yllyttivät poikiansa tottelemattomuuteen poliisia vastaan. He auttoivat heitä kaikin tavoin, herjasivat keisaria, ja papit olivat heidän puolellaan; sanalla sanoen: mitta alkoi olla täysi!

Samana päivänä, kun julistus naulattiin, kävin Quatre-Ventsissä, mutta sinne en nyt lähtenyt sydän onnea täynnä, vaan maailman kurjimpana ihmisenä. Saatoin tuskin kävellä, enkä tiennyt, miten heille ilmoittaisin onnettomuudestamme, mutta perille päästyäni näin heti, että he jo tiesivät kaikki, sillä Katri itki katkerasti, ja Kreetta-täti oli kalpea vihasta.

Ensin tervehdimme toisiamme ääneti. Kreetta-täti pyyhkäisi harmaita hiuksiansa otsaltaan ja sanoi: "Sinä et saa mennä! Mitä heidän sotansa meitä liikuttaa? Kirkkoherrakin on sanonut, että se jo menee liian pitkälle ja että nyt pitäisi tehdä rauha. Sinä jäät kotiin! Älä itke, Katri, Juuse jää kotiin, sen minä sanon."

Täti oli keltaisen vihreä vihasta ja piteli patojansa sangen pahasti.

"Minä olen jo aikoja sitten suuttunut tähän teurastamiseen", hän sanoi. "Eikö se riitä, että orpanamme, Kasper ja Johel raukat tapettiin Espanjassa keisarin vuoksi, nyt pitäisi hänen saada vielä nuoretkin, hän ei tyydy siihen, että hukutti kolmesataatuhatta miestä Venäjällä. Sen sijaan, että hän ajattelisi rauhaa, niinkuin järkevä ihminen tekee, hän vain haluaa panna viimeisetkin menemään. Mutta saadaanpas nähdä!"

"Jumalan tähden, Kreetta-täti, olkaa ääneti, puhukaa hiljempää!" sanoin minä vilkaisten ikkunaan. "Jos joku sattuisi puheitamme kuulemaan, olisimme kaikki hukassa."

"Sitä varten minä puhunkin, että saisivat kuulla", sanoi täti, "sinun Napoleoniasi en minä enää pelkää. Hän kyllä rupeisi suutamme tukkimaan, että saisi tehdä mitä tahtoo … mutta tästä on tuleva loppu! Tässä meidän pienessä kylässämmekin pitää neljän nuoren vaimon menettää miehensä, ja kymmenen poikasen täytyy luopua kaikesta, isästään ja äidistään, vastoin kaikkea oikeutta, vastoin Herraa Jumalaa ja uskontoa. Eikö se ole inhottavaa?"

Minä koetin keskeyttää häntä, mutta hän jatkoi:

"Älä rupea minua vastustamaan, Juuse! Sillä miehellä ei ole sydäntä ja hänelle käy vielä huonosti. Jumala on jo ojentanut kätensä tänä talvena; kun Jumala näki, että peljättiin ihmistä enemmän kuin häntä, ja etteivät äiditkään, kuten Herodeksen aikana, uskaltaneet kieltää häneltä edes omaa lihaansa, kun hän tahtoi saada sitä verilöylyihinsä, antoi Jumala tulla pakkasen ja hukutti armeijan. Kaikki ne, joiden täytyy lähteä, ovat jo edeltäpäin kuolleet: Herra on nyt kyllästynyt! Sentähden täytyy sinun jäädä tänne, minä en päästä sinua lähtemään, sinä saat piiloutua metsään niinkuin Janne Kraft, Louis Béme ja kaikki parhaat pojat. Teidän pitää mennä vuorten yli Sveitsiin. Katri ja minä tulemme mukana, kunnes tämä hävitys loppuu."

Siihen Kreetta-täti vapaaehtoisesti lopetti. Hän ei antanut meille tavallista arkipäivällistä, vaan valmisti vielä parempaa ruokaa kuin edellisenä sunnuntaina ja sanoi käskevällä äänellä:

"Syökää, älkääkä olko levottomia; tästä tulee muutos."

Palasin iltapäivällä neljän aikana Pfalzburgiin hiukan tyynempänä kuin kotoa lähtiessäni. Mutta kulkiessani Munitionnarien katua, kuulin koulutalon kulmassa Harmentierin rummun päristyksen ja näin hänen ympärillään suuren väkijoukon. Kiiruhdin kuulemaan kuulutusta ja tulin juuri parhaaseen aikaan.

Kuulutuksessa sanottiin, että tammikuun 3 päivänä tehdyn senaatin päätöksen mukaan oli määrätty arvannosto sotaväen ottoa varten tapahtuvaksi tammikuun 15 päivänä.

Nyt oli 8 päivä, siis oli seitsemän päivää jäljellä. Päätäni rupesi pyörryttämään.

Väkijoukko hajaantui oikealle ja vasemmalle syvässä hiljaisuudessa.
Minä menin kotiin hyvin surullisena ja sanoin herra Guldenille:

"Torstaina on arvannosto."

"Vai niin", sanoi hän, "he eivät hukkaa aikaa; kiire tuntuu olevan."

Voipa hyvin ymmärtää kuinka alakuloinen olin sen päivän ja seuraavat päivät. En voinut pysyä alallani; lakkaamatta minusta tuntui kuin olisin pakoon lähtemäisilläni. Hengessäni näin, kuinka juoksin metsässä kintereilläni santarmit, jotka huusivat: "Seis! Seis!" Sitten kuvailin itsekseni Katrin, Kreetta-tädin ja herra Guldenin surua. Väliin olin jo marssivinani rivissä monien yhtä onnettomain toverien kanssa ja olin kuulevinani, kuinka meille huudettiin: "Eteenpäin! Valmiit ampumaan!" ja kuinka luodit lakaisevat meitä pois rivittäin. Kuulin kanuunain jyrisevän ja luotien vinkuvan, sanalla sanoen, olin kurjassa tilassa.

"Ole rauhallinen, Juuse", sanoi herra Gulden, "äläkä vaivaa itseäsi tuolla tavoin. Ajattele sitä, että koko kutsunnassa ei ole ehkä kymmentäkään, jotka voivat pyytää vapautusta niin hyvällä syyllä kuin sinä. Olisihan sotilaslääkäri aivan sokea, jos sinut ottaisi. Muuten ajattelin käydä komentantin puheilla. Maltahan nyt hiukan!"

Nämä ystävälliset sanat eivät kuitenkaan voineet minua rauhoittaa.

Koko viikon elin kauheassa tuskassa, ja kun arvannostopäivä tuli, olin niin kalpea ja kurjan näköinen, että asevelvollisten äidit melkeinpä kadehtivat minua poikainsa puolesta. "Tuollapa pojalla on hyvät toiveet", sanoivat he, "hän näyttää kuin kaatuisi hän, jos häneen puhaltaisi. Onhan niitä vielä onnellisellakin hetkellä syntyneitä ihmisiä!"