VI.
Sinä päivänä piti ensin maalaisten nostaa arpa ja heidän jälkeensä kaupungin nuorten miesten.
Nousin varhain aamulla ylös, ja katselin kadulle kyynärpäät pöydällä, nähdäkseni miten ihmisiä kulki ohitse: nuoria, puseropukuisia miehiä, vanhoja, kudottuun lakkiin ja lyhyeen nuttuun pukeutuneita ukkorähjiä, koukkuselkäisiä ja surullisen näköisiä akkoja hurstihameissa ja keppi tai sateenvarjo kainalossa. Jokainen perhe kulki omassa joukossaan. Aliprefekti ja hänen sihteerinsä, jotka edellisenä päivänä olivat majoittuneet Punaisen härän ravintolaan, seisoivat myöskin ikkunassaan katselemassa.
Kahdeksan aikaan ryhtyi herra Gulden työhönsä syötyään aamiaista; minä en ollut ruokaa maistanutkaan, vaan seisoin vielä akkunassa, kun kunnan esimies ja hänen apulaisensa tulivat aliprefektiä noutamaan.
Arvannosto alkoi kello yhdeksän tienoissa, ja pian kuului kadulta Pfiffer-Kallen klarinetin ja pitkän Antin viulun ääni. He soittivat "Ruotsin marssia", säveleitä, joiden kaikuessa tuhannet poikaparat ovat lähteneet ijäksi päiväksi vanhasta Elsassistaan. Asevelvolliset hyppivät ja tanssivat, kulkivat käsikädessä, kiljuivat, että taivas oli haljeta, polkivat maata ja huitoivat hatuillaan; he olivat olevinaan riemuissaan, vaikka kuolema kouristi heidän sydämiään; mutta sellainen oli nyt maan tapa. Pitkä Antti, joka seisoi selkä ojossa keltaisenkalpeana kuin näivettynyt nauris ja hänen pieni, pallonpyöreä, pulleaposkinen toverinsa näyttivät ruumiinkantajilta, jotka kantavat ihmisiä kirkkomaalle, mutta keskenään puhelevat puuta heinää.
Tuo soitto ja melu vaikuttivat minuun lamauttavasti.
Olin juuri pukeutunut hännystakkiini ja ottanut silkkihattuni lähteäkseni ulos, kun sisään astui Kreetta-täti ja Katri sanoen:
"Hyvää päivää, herra Gulden! Me tulemme tänne sotamiehenottoon."
Minä huomasin heti, että Katri oli kovasti itkenyt; hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Hän lensi kaulaani ja hänen äitinsä seisoi ja polki jalkaa minun edessäni. Herra Gulden sanoi heille:
"Pian kaiketi tulee meidän poikaimme vuoro?"
"Niin", sanoi Katri matalalla äänellä, "Harbergilaiset ovat jo päässeet."
"Niin, Juuse, nyt täytyy sinunkin mennä", jatkoi hän. "Mutta älä ole milläsikään … älä huoli siitä mitenkä sinulle käy, sillä nämä arvannostot ovat vaan ilveilyä näön vuoksi. Ei ole pitkään aikaan kukaan saanut vapaata arpaa, tai jos joku on saanutkin, on hänet viety paria vuotta myöhemmin; kaikki numerot ovat huonoja! Kun tarkastuskomitea kokoontuu, saamme nähdä, mitä voimme tehdä. Ihmisiä koetetaan rauhoittaa sillä, että annetaan heidän nostaa arpaa jo tänään … mutta ei kukaan pääse vapaaksi."
"Samantekevä", sanoi Kreetta-täti, "kyllä Juuse vielä pääsee vapaaksikin."
"Pääseepä kylläkin", vastasi herra Gulden hymyillen.
Lähdin Kreetta-tädin ja Katrin kanssa isolle torille, missä oli suuri väentungos. Kaikissa puodeissa oli kymmenittäin asevelvollisia ostamassa nauhoja; kyllä näkyi, että he oikeastaan itkivät, vaikkakin lauloivat ja hoilasivat kuin hullut. Toiset istuivat kapakoissa ja halailivat itkien toisiansa, mutta kaikki laulaa lallattivat sittenkin. Pari kolme lähiseudun soittokuntaa seisoi torilla soittamassa, kukin rämpyttäen omaa marssiansa räikeässä epäsoinnussa.
Katri kulki minun käsipuolessani ja Kreetta-täti tuli perässä.
Keskellä päävahdin edustaa näin jo kaukaa kärkkyjä Pinaclen; hän oli levitellyt tavaransa pienelle pöydälle ja sen vieressä oli pitkä tanko, jossa riippui asevelvollisille myytäviä värinauhoja.
Minä koetin kiiruhtaa hänen ohitsensa, mutta hänpä huusi minulle:
"Seis, rempulajalka, seis! Tulehan tänne! Minulla on varattuna kaunis nauha sinua varten. Sinun pitää saada oikein komea nauha, voittajain nauha!"
Hän heilutti ylhäällä pitkää mustaa nauhaa, ja minä kalpenin vasten tahtoanikin. Mutta juuri kun astuimme ylös määrin talon portaita, tuli sieltä ulos eräs asevelvollinen, se oli Ranskan portilla asuva seppä Klipfel; hän oli vastikään saanut numeron 8 ja hän huusi jo portailta:
"Tänne se musta nauha, Pinacle, se musta nauha! Tänne ja pian, maks mitä maks!"
Hänen kasvonsa olivat synkät, mutta hän nauroi. Hänen pieni
Janne-veljensä kulki itkien hänen perässään ja huusi:
"Älä, Jaakko, älä ota sitä mustaa nauhaa!" Mutta Pinacle oli jo sitomassa mustaa nauhaa Jaakon hattuun. Sen kestäessä Jaakko saneli:
"Juuri niin sen pitää olla. Me olemme kaikki kuoleman omia, meidän pitää panna suruvaatteet päällemme itsemme tähden."
Ja hurjalla äänellä hän huusi: "Eläköön keisari!"
Minusta oli hauskempi nähdä musta nauha hänen hatussaan kuin omassani, ja minä pujahdin kiiruimman kautta väkijoukkoon Pinaclesta päästäkseni.
Meidän oli hyvin vaikea päästä määrin talon holvihuoneisiin ja nousta ylös vanhoja tammiportaita, joissa vilisi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Suuressa yläsalissa astuskeli poliisikonstaapeli Kelz edestakaisin ja koetti pitää järjestystä, niin hyvin kuin taisi. Ja sen viereisessä neuvostosalissa, jossa seisoo oikeuden kuvapatsas side silmillään, kuultiin numeroita huudettavan. Tämän tästäkin tuli sieltä ulos asevelvollinen, naamaltaan tulipunaisena ja numero lakissa ja pää alhaalla hyökäten väkijoukon läpi niinkuin raivopäinen härkä, joka haluaisi puskea sarvensa seinään. Toiset sitä vastoin menivät menojaan kalpeina kuin ruumiit.
Määrin talon akkunat olivat auki, ulkoa kuului noiden viiden kuuden soittokunnan soitto yht'aikaa; se oli kauheaa.
— Pidin Katria kädestä, ja vähitellen tunkeuduimme ahdingon läpi saliin, jossa aliprefekti, määrit ja heidän sihteerinsä lattiakorokkeeltaan huusivat numeroita kuuluvalla äänellä niinkuin tuomioita, sillä kaikki numerot olivat todellakin tuomioita.
Odotimme siinä kauan aikaa.
Suonissani ei ollut pisaraakaan verta, kun vihdoin minunkin nimeäni huudettiin.
Astuin esille näkemättä, kuulematta mitään, pistin käteni arpa-astiaan ja nostin numeron.
Aliprefekti huusi: "numero 17".
Menin matkaani sanomatta sanaakaan, Katri ja luinen äitinsä jäljessäni. Jouduimme alas torille, ja saatuani hiukkasen raitista ilmaa rintaani, muistin, että olin saanut numeron 17.
Kreetta-täti näytti kuin puusta pudonneelta.
"Olinhan minä pannut jotain sinun taskuusi", sanoi hän, "mutta se
Pinacle heittiö on varmaan noitunut sinut."
Samassa veti hän takataskustani esille köydenpätkän. Suuret hikikarpalot kierivät otsaltani, Katri oli aivan kalpea, ja niin saavuimme herra Guldenin luokse.
"Minkä numeron sait, Juuse?" kysyi hän heti.
"Seitsemännentoista", vastasi täti ja istahti kädet syliin vaipuen.
Hetkisen aikaa näytti herra Gulden hämmästyneeltä, mutta sitten hän sanoi:
"Niin, miksei sitä siinä kuin muutkin; kaikkienhan täytyy lähteä, sillä aukothan pitää saada täytetyiksi. Siitä ei Juusen tarvitse hätäillä. Minäpä lähden tästä puhumaan määrille ja komentantille. En aio heille valehdella, sillä tietäähän koko kaupunki, että Juuse ontuu, mutta se on saattanut kiireessä unohtua. Senpävuoksi lähdenkin puhumaan heille. Älkää olko millännekään, olkaa vain rohkeita."
Nämä herra Guldenin ystävälliset sanat rauhoittivat Kreetta-tätiä ja Katria, jotka palasivat Quatre-Ventsiin hyvässä toivossa; mutta minun laitani oli aivan toisin: siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut minuutinkaan rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
Keisarilla oli se hyvä tapa, ettei hän antanut rekryyttien kuljeksia kotonaan ja hautoa mieltään odotusaikana. Heti arvannoston jälkeen tuli tarkastus ja muutaman päivän kuluttua lähtökäsky. Hän ei menetellyt niinkuin jotkut hammaslääkärit, jotka ensin näyttävät pihtiään ja veitsiään ja sitten katsovat suuta niinkauan, että vatsaa rupee vääntämään, ennenkuin tekevät päätöksensä; keisari sitävastoin ryhtyi reippaasti asiaan.
Kolmantena päivänä arvannoston jälkeen oli tarkastus kaupungintalolla. Sinne kokoontuivat kaikki tämän seudun määrit ja joitakuita muitakin arvokkaita henkilöitä, joiden tuli antaa tarpeellisia tietoja.
Päivää ennen oli herra Gulden ottanut ylleen suuren ruskean päällystakkinsa ja hienon peruukkinsa lähteäkseen kelloja vetämään määrin ja komentantin luo. Hän palasi tyytyväisen näköisenä ja sanoi:
"Asiat käyvät hyvin. Herra määri ja herra komentantti tietävät, että sinä olet ontuva; näkyyhän se hiton hyvin. He vastasivat heti minulle: Tietysti, herra Gulden, se nuori mies ontuu, mitäpäs hänestä puhumme? Älkää olko levoton; emmehän me tarvitse ontuvia, vaan sotamiehiä".
Nämä olivat palsamia minun ruumiilleni ja sinä yönä nukuin niin sikeästi kuin hyväntapainen lapsi. Mutta seuraavana päivänä yllätti minut taas pelko; tulin ajatelleeksi, kuinka monen miehen oli sittenkin täytynyt lähteä, vaikka olivatkin täynnä ruumiinvirheitä ja kuinka moni muu oli kaikenlaisilla vehkeillä koettanut pettää tarkastusherroja, esim. syömällä vahingollisia aineita tehdäkseen itsensä kalpeiksi tai kuristamalla sääriään saadakseen suonenrepeymiä tai tekeytymällä kuuroiksi, sokeiksi ja höperöiksi. Sitä ajatellessani minua pelotti, etten olisi kyllin ontuva, ja minä päätin näyttää niin kurjalta raukalta kuin suinkin. Olin kuullut sanottavan, että vatsan saa kipeäksi kun juopi etikkaa, ja puhumatta mitään herra Guldenille join epätoivoissani kaiken etikan pöytähäkkäristä. Sitte puin vaatteet päälleni siinä uskossa, että nyt olin sen näköinen kuin haudasta kaivettu ruumis, sillä etikka oli kovin väkevää ja se poltti vatsaa aikalailla. Mutta kun tulin herra Guldenin huoneeseen ja hän näki minut, sanoi hän heti:
"Mikä sinua vaivaa, Juuse? Niinhän sinä olet punainen kuin kukko!"
Minä peiliin katsomaan ja näin, että koko naamani, vieläpä nenä ja korvalehdet olivat hehkuvan punaiset. Minä kauhistuin, mutta en vaalennut, vaan tulin yhä punaisemmaksi ja sanoin epätoivoissani:
"Nyt olen huutavassa hukassa! Nythän minä näytän aivan virheettömältä ihmiseltä ja terveeltä kuin hevonen; etikka on mennyt päähän."
"Mikä etikka?" kysyi herra Gulden. "Se pöytähäkkärin etikka, jonka join tullakseni kalpeaksi, niinkuin urkujensoittajan neiti Sclappin sanotaan tekevän. Herranen aika, kuinka tyhmä minä olen!"
"Mutta ontuva sinä olet joka tapauksessa", sanoi herra Gulden, "vaikka … eihän se ollut kauniisti tehty, että koetit pettää tarkastusherroja. Nyt on kello puoli kymmenen; Verner sanoi minulle eilen, että sinun vuorosi olisi kello kymmenen aikaan. Onpa aika jo lähteä."
Minun täytyi siis lähteä siinä tilassa; poskeni hehkuivat etikan voimasta. Kun tapasin tädin ja Katrin, jotka odottivat meitä määrin talon etehisessä, niin he tuskin tunsivat minua.
"Kylläpä sinä näytät iloiselta ja tyytyväiseltä!" sanoi Kreetta-täti.
Minä olisin siihen paikkaan pyörtynyt, ellei etikka olisi minua väkisinkin pitänyt pystyssä.
Hirmuisessa hälinässä kuljin portaita ylös voimatta liikuttaa kieltäni vastaukseksi, niin kauhistunut olin omasta typeryydestäni.
Siellä oli jo hyväksytty enemmän kuin viisikolmatta asevelvollista, ja yhtä monta istui seinäpenkillä lattiaan tuiottaen naamat pitkinä vuoroansa odotellen.
Vanha poliisikonstaapeli Kelz kulki lattialla edestakaisin, päässään suuri kolmikulmainen hattu; kun hän näki minut, pysähtyi hän ikäänkuin hämmästyen ja sanoi:
"No, siinä näkee kerrankin yhden, joka ei marssia pelkää; sen silmistä jo hohtaa halu kunniaan".
Hän laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
"Se on oikein, Juuse; minä ennustan, että sinä olet korpraali, ennenkuin tämä sota loppuu".
"Niin, mutta minähän olen ontuva!" tokaisin minä äreästi.
"Ontuva!" sanoi Kelz silmiään sirristäen ja nauraen. "Ontuva! Noin kukoistavalla naamalla pääsee aina maailmassa eteenpäin."
Tuskin oli hän nämät sanat lausunut, kun tarkastussalin ovi aukesi ja toinen poliisikonstaapeli, Verner, huusi oven raosta:
"Juuse Bertha!"
Astuin sisälle ontuen niin paljon kuin suinkin, ja Verner sulki oven. Määrit istuivat puoliympyrässä tavallisilla tuoleilla, aliprefekti ja Ofalzburgin määri istuivat nojatuoleissa keskellä huonetta ja sihteeri Freylis askaroi pöytänsä ääressä. Muudan Harbergin rekryytti oli paraikaa pukemassa vaatteita ylleen ja konstaapeli Descarmes autteli henskelien nostamista. Mustine, silmille riippuvine hiuksineen, paljaine kauloineen ja huokauksiin jo avaistuine suineen tämä rekryytti oli hirtettäväksi vietävän raukan näköinen. Kaksi lääkäriä, sairaalan lääkäri ja toinen univormuun puettu tohtori seisoivat keskellä huonetta puhellen keskenään. He kääntyivät minuun päin ja sanoivat:
"Riisukaa!"
Minä riisuin vaatteeni paitaan saakka, jonka Verner veti päältäni pois. Toiset katselivat minua.
Aliprefekti sanoi:
"Sepä on tavattoman terve ja vankka poika."
Ne sanat minua sapettivat, mutta minä vastasin hyvin hiljaisesti:
"Minä olen ontuva, herra prefekti."
Lääkärit tarkastivat minua, ja sairaalan lääkäri, jolle komentantti varmaan oli puhunut minusta, sanoi:
"Vasen jalka on lyhempi."
"Mitä vielä", vastasi toinen, "kyllä se kestää".
Sitte laski hän kätensä rinnalleni ja sanoi:
"Se on lujaa tekoa. Yskikääpä!"
Yskin niin heikosti kuin saatoin, mutta hänen mielestään oli yskässä hyvä sointu, ja hän sanoi: "Katsokaas hänen väriään! Siinä on tervettä verta!"
Silloin älysin, että nyt minut vietäisiin, ellen puhuisi, ja vastasin senvuoksi:
"Olen juonut etikkaa."
"Jaha", sanoi hän, "se todistaa vain, että teillä on hyvä vatsakin, koska pidätte etikasta".
"Mutta minä onnun!" sanoin aivan epätoivoissani.
"Älkää sitä surko", sanoi hän, "koipenne on kestävä, sen minä takaan".
"Se kaikki", huomautti määri, "ei muuta sitä tosiseikkaa, että tämä nuorukainen on ontunut lapsesta saakka, sen koko Pfalzburg tietää".
"Niin, se on totta", sanoi sairaalan lääkäri äkisti, "vasen jalka on lyhempi ja se on niitä tapauksia, jolloin laki vapauttaa sotapalveluksesta".
"Niin", jatkoi määri, "olenpa varma siitä, ettei hän kestäisi pitempää marssia; toisessa lepopaikassa hän jo jäisi jälkeen".
Ensimmäinen lääkäri ei puhunut enää mitään.
Luulin jo päässeeni vapaaksi; mutta silloin kysyi aliprefekti:
"Eikö nimenne ole Juuse Bertha?"
"On, herra aliprefekti."
"No, hyvät herrat", sanoi hän ottaen esille kirjeen taskukirjastaan, "kuulkaahan tätä."
Hän rupesi lukemaan kirjettä, jossa kerrottiin minun puolen vuotta sitten lyöneen vetoa, että kävelisin Saberniin ja sieltä takaisin nopeammin kuin Pinacle, että me olimme kulkeneet tuon matkan vähemmässä kuin kolmessa tunnissa ja että minä olin voittanut vedon.
Se oli kaikeksi onnettomuudeksi totta! Pinacle heittiö oli minua aina haukkunut rempulajalaksi ja kiukuissani olin lyönyt vetoa. Kaikki ihmiset tiesivät jutun, enkä minä voinut ruveta väittämään sitä valheeksi.
Seistessäni siinä perin typertyneenä, sanoi ensimäinen lääkäri:
"No, onhan asia selvä. Pukekaa yllenne!"
Hän kääntyi sihteerin puoleen ja sanoi:
"Kelpaa sotapalvelukseen."
Puin vaatteet ylleni hirveän kauhuissani.
Verner huusi jo esille uutta rekryyttiä. Minä en enää tiennyt mistään. Joku auttoi minua pukeutumaan. Tuskin olin tointunutkaan, kun jo olin portaissa, ja kun Katri kysyi, kuinka oli käynyt, rupesin hurjasti itkeä nyyhkyttämään; olisin pudonnut portaista alas, ellei Kreetta-täti olisi minua tukenut.
Kuljimme pihateitä ja menimme pienen torin poikki; minä itkin niinkuin pieni lapsi, ja Katri samoin. Hallin varjossa pysähdyimme ja suutelimme toisiamme.
Kreetta-täti sanoi:
"Niitä roistoja! Nyt ne vievät ontuvat — — — raajarikotkin! Ne vievät kaikki! Miks'eivät ota meitäkin?"
Kansaa alkoi kokoontua ja teurastaja Sepel, joka oli palottelemassa lihaa tukkinsa ääressä, sanoi:
"Olkaa Herran nimessä vaiti, Kreetta-muori! Joudutte pian arestiin."
"Vaikka joutuisinkin", ärisi hän, "hakatkoot minut vaikka kappaleiksi; minä sanon, että ihmiset ovat halpamaisia, kun sallivat sellaisia julmuuksia!"
Mutta kun nyt poliisikonstaapeli rupesi lähestymään meitä, menimme me pois itkien. Poikkesimme Hemmerlenin kahvilan kulmasta ja menimme kotiini. Ihmisiä oli ikkunoissa ja nähdessään meidät sanoivat he:
"Tuossa on taasen yksi, jonka pitää lähteä."
Herra Gulden, joka tiesi, että Kreetta-tädin ja Katrin piti tulla meille päivälliselle tarkastuspäivänä, oli lähettänyt "Kultaisesta lampaasta" noutamaan täytetyn hanhen ja pari pulloa hyvää Elsassin viiniä. Hän oli ihan varma siitä, että minut heti paikalla hyljättäisiin. Kuinka suuresti hän hämmästyikään, kun näki meidät kolmisin palaavan sellaisessa epätoivossa.
"Mitä kuuluu?" sanoi hän asettaessaan kalottia paljaalle päälaelleen ja katsellen meihin silmät pyöreinä.
Minulla ei ollut voimaa vastata; heittäysin nojatuoliin kyynelteni virtana valuessa. Katri istahti viereeni, kietoi kätensä kaulaani ja me itkimme hillittömästi.
Kreetta-täti sanoi:
"Ne heittiöt ovat ottaneet hänet!"
"Se ei ole mahdollista!" huudahti herra Gulden tehden äkkisäikähtäneen liikkeen.
"Ei ole sellaista nähtykään", sanoi täti, "se todistaa, kuinka suuria rakkareita he ovat".
Hän kiihdytti itseänsä yhä enemmän vihaan ja huusi:
"Eikö enää tulekaan mitään vallankumousta? Saavatko nuo rosvot yhä vain olla meidän herrojamme?"
"No, no, Kreetta-muori, rauhoittukaa", sanoi herra Gulden. "Älkää Luojan tähden huutako tuolla tavoin. Juuse, kerro sinä meille levollisesti, kuinka kaikki kävi. Tässä on tapahtunut erehdys, muu ei ole mahdollista. Eivätkö pormestari ja sairaalan lääkäri sanoneet mitään?"
Minä kerroin nyyhkyttäen jutun kirjeestä ja Kreetta-täti, joka ei ollut siitä kuullut sanaakaan, heristeli nyrkkejään ja huusi:
"Aa, sitä roistoa! Suokoon Luoja, että hän kerran osuisi meille tulemaan! Silloin minä kirveellä halkaisen hänen kallonsa!"
Herra Gulden oli aivan masentunut. "Etkö sinä huutanut, että se oli valhetta?" sanoi hän. "Juttu on siis tosi?"
Kun minä olin vaiti pää riipuksissa, jatkoi hän kädet ristissä:
"Niitä nuoria, niitä nuoria, he eivät koskaan ajattele! Niin varomatonta, niin varomatonta!"
Hän käveli lattiaa edestakaisin, sitten istuutui hän silmälasiaan pyyhkimään ja Kreetta-täti sanoi:
"Niin, mutta häntä eivät he sittekään saa, kaikki heidän ilkeytensä on menevä turhaan. Tänä iltana pitää Juusen olla vuoristossa matkalla Sveitsiin."
Kun herra Gulden kuuli sen, tuli hän vakavaksi; hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi hetkisen vaitiolon jälkeen:
"Se on suuri onnettomuus, suuri onnettomuus, sillä Juuse on todella ontuva. Se kyllä saadaan pian huomata; hän ei voi marssia kahta päivää perätysten jäämättä jälkeen tai sairastumatta. Mutta te teette väärin, Kreetta-muori, kun puhutte tuolla tapaa ja annatte huonoja neuvoja."
"Huonoja neuvojako?" sanoi täti. "Vai niin, tekin siis olette niitä, jotka tahdotte tappaa ihmisiä?"
"En", vastasi herra Gulden, "en pidä sodasta, kaikkein vähimmän sellaisesta sodasta, jossa sataintuhansien täytyy kaatua yhden ainoan miehen kunnian tähden. Mutta sellaiset sodat ovat nyt loppuneet, nyt ei oteta sotamiehiä kunnian ja kuningaskuntain saamiseksi, vaan maan puolustamiseksi, jonka tyrannius ja kunnianhimo ovat saattaneet vaaraan. Nyt kyllä rauhaa haluttaisiin. Onnettomuudeksi marssivat kuitenkin venäläiset meitä vastaan, preussiläiset ovat liittyneet heihin ja ystävämme itävaltalaiset odottavat vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen selän takaa päällemme. Ellemme me marssi heitä vastaan, hyökkäävät he päällemme, sillä nyt on meitä vastassa koko Europpa, niinkuin vuonna 93. Tämä on siis aivan toista kuin sotamme Espanjassa, Venäjällä ja Saksassa. Ja jos vaara vielä suurenee ja tasavallan aikuiset sotavanhukset tarvitaan sotaan, häpeisin minä, niin vanha kuin olenkin, istua Sveitsissä kelloja tekemässä sillä aikaa, kun toiset vuodattavat verensä isänmaan puolustamiseksi. Sen lisäksi pitää teidän muistaa yksi asia: karkureita halveksitaan kaikkialla. Joka on tehnyt sellaisen tempun, hän ei saa rauhaa missään, hänellä ei ole isää, ei äitiä, ei kotia eikä isänmaata. Sellainen on itse tuominnut itsensä kelvottomaksi täyttämään ensimäistä velvollisuuttaan, nimittäin rakastamaan ja auttamaan isänmaataan, vaikka se olisi vääryydenkin vallassa".
Sitte ukko Gulden vaikeni ja istahti pöydän ääreen vakavan näköisenä.
"Syökäämme nyt", hän sanoi hetken vaiettuaan, "kello lyö kahtatoista.
Istukaa, Kreetta-muori ja Katri".
He istuivat, ja me söimme. Minä ajattelin herra Guldenin sanoja, jotka tuntuivat minusta tosilta. Kreetta-täti puri huuliaan ja katsahti silloin tällöin minuun nähdäksensä, mitä minä ajattelin. Vihdoin sanoi hän:
"Mitäpä välitän sellaisesta isänmaasta, josta viedään sotaan perheen-isät, kun ensin on viety nuoret miehet. Jos minä olisin Juusen sijassa, lähtisin karkuun heti."
"Kuulkaahan Kreetta-täti", vastasin minä, "te tiedätte, etten mistään pidä enemmän kuin rauhasta ja levosta; mutta en tahdo kuitenkaan kodittomain tavoin paeta vieraisiin maihin. Mutta minä aion tehdä niinkuin Katri tahtoo: jos hän sanoo, että minun on mentävä Sveitsiin, niin minä menen."
Silloin sanoi Katri aivan hiljaa, pää painuksissa, ettei hänen kyyneleitänsä huomattaisi:
"En tahdo, että sinua sanottaisiin karkuriksi."
"Hyvä, siis teen niinkuin muutkin", sanoin minä. "Koska Pfalzburgin ja Dagsbergin pojat menevät sotaan, menen minäkin".
Herra Gulden ei tehnyt mitään muistutuksia sitä vastaan.
"Kullakin olkoon vapautensa", hän sanoi, "mutta minua ilahuttaa, että
Juuse ajattelee niinkuin minäkin."
Sitte olimme taas ääneti. Kello kahden ajoissa nousi Kreetta-täti ja otti korinsa. Hän tuntui olevan alakuloinen ja hän sanoi minulle:
"Et tahdo totella minua, Juuse, mutta samapa se, Jumalan avulla tämä kerran loppuu; tulethan sieltä takaisin, jos Jumala suo. Katri odottaa sinua."
Katri heittäysi kaulaani ja rupesi taasen itkemään, ja minä itkin vielä enemmän kuin hän, niin että herra Guldeniltakin tipahti kyyneleitä.
Viimein astuivat Katri ja hänen äitinsä portaita alas, ja sieltä huusi täti minulle:
"Koeta vielä tulla meidän luoksemme kerran tai pari, Juuse."
"Kyllä, kyllä", vastasin minä ja suljin oven.
Saatoin tuskin pysyä jaloillani; en koskaan ole ollut niin onneton, ja vielä tänäkin päivänä on sydämeni pakahtua, kun sitä ajattelen.