VII.
Siitä päivästä alkaen oli minun aivan mahdoton pitää ajatuksiani koossa. Aluksi koetin yrittää työn kimppuun, mutta pianpa herra Gulden sanoi minulle:
"Jätä työsi, Juuse, ja ole se lyhyt aika, mikä sinulla on jäljellä, meidän seurassamme; käy tervehtimässä Katria ja Kreetta-tätiä. Luulen yhä edelleenkin, että sinut hyljätään, mutta eihän sitä edeltäpäin tiedä. He tarvitsevat niin paljo väkeä, että saattaa kulua kauankin ennenkuin sinut vapautetaan."
Kävelin siis joka päivä Quatre-Ventsiin ja vietin päiväni Katrin seurassa. Olimme hyvin surullisia, mutta kuitenkin onnellisia, kun saimme olla yhdessä; rakastimme toisiamme jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen. Katri koetti joskus laulellakin, kuten entisinä, iloisina aikoina, mutta äkkiä puhkesi hän itkuun. Silloin me itkimme yhdessä, ja Kreetta-täti rupesi sadattelemaan sotaa, joka tekee kaikki ihmiset onnettomiksi. Hän sanoi, että tarkastusherrat pitäisi hirttää, ja että kaikki ne roistot olivat tehneet liiton ihmisten onnettomuudeksi. Hänen saarnansa lohduttivat meitä vähäsen, ja meidän mielestämme hän puhui oikein.
Palasin kaupunkiin illalla kello 8-9 aikaan, jolloin portit suljettiin, ja ohimennessäni näin, kuinka kaikki pienet kapakat olivat täynnä nuoria rekryyttejä ja vanhoja ikäkuluja sotamiehiä, jotka juopottelivat yhdessä. Rekryytit maksoivat aina juomingit, muut istuivat lakki kallellaan ja viiksiään sivellen kertoivat majesteetillisen näköisinä tappeluistaan, marsseistaan ja kaksintaisteluistaan.
Ei voinut ajatella inhottavampaa näytelmää kuin nuo savuiset luolat, joiden mustista orsista öljylamppu riippui ja joissa vanhat tappelusankarit ja nuoret pojat kilvan joivat, räyhäsivät ja paukuttivat pöytiä, ja kaiken tämän taustana vanha Annette Schnaps tai Marie Herinz, joka takkuinen tukkasykerö niskassa ja piitön pääkampa kallellaan seisoi kylkiään kynsien kuunnellen juttuja tai ottaen ryypyn sotaurhojen seurassa.
Oli surullista, että kunnialliset ja ahkerat talonpoikaispojat viettivät sellaista elämää; mutta ketään ei enää haluttanut työnteko, eikä elämä ollut monen pennin arvoinen. Kun oli kylliksi räyhätty, juotu ja suututeltu, nukahtivat miehet viimein nenä pöytää vasten, ja ukot tyhjensivät maljansa laulaen:
"Kunnia kun kutsuvi!"
Nähdessäni tuota, ylistin suruissani taivasta, joka oli antanut minulle hyviä ystäviä, mitkä ylläpitivät rohkeuttani ja estivät minua joutumasta tuollaisten käsiin.
Niin joutui tammikuun 25 päivä. Viime päivinä oli kaupunkiin tullut joukko italialaisia, rekryyttejä, piemontilaisia ja genualaisia, toiset suuria ja paksuja kuin savoijalaiset, korkea piippalakki kiharaisessa päässä, tummanviheriät pellavahousut jalassa, lyhyet tiilenpunaiset takit yllä, nahkavyöt vyötäisillä ja puisevat kengät jalassa. He istuivat vanhan hallin edustalla juustoa syöden. Toiset olivat jänteviä, laihoja, mustaverisiä miehiä, pitkissä takeissaan ja he värisivät vilusta, kun vaan näkivätkin lunta katoilla, ja katselivat ohikulkevia naisia suurilla, mustilla, surullisilla silmillään. Torilla heitä harjoitettiin joka päivä marssimaan; heidän piti täyttää Mainzissa olevan kuudennen linjarykmentin rivit ja nyt heitä lepuutettiin pari päivää jalkaväen kasarmeissa.
Heidän kapteeninsa, jonka nimi oli Vidal, asui meidän asuntomme yläpuolella olevassa kamarissa. Hän oli karkeatekoinen ja ankaran näköinen, mutta yhtä kaikki hyvä ja ystävällinen mies. Hän tuli meille korjuuttamaan kellonsa lyömälaitosta, ja kun hän sai kuulla minun olevan rekryytin ja pelkäävän, etten koskaan palaisi kotiin, rohkaisi hän minua sanoen: "kaikkeen sitä tottuu; viiden kuuden kuukauden perästä tapellaan ja marssitaan aivan samalla tavoin kuin syödään, kun on nälkä, ja monet tottuvat niin ampumaan kivääreillä ja kanuunoilla, että he ovat oikein onnettomia, kun ei heillä ole sitä nautintoa."
Mutta hänen puhetapansa ei minua ensinkään miellyttänyt, sitä vähemmin kun hänen toisessa poskessaan näkyi viisi kuusi suurta ruudinlaikkoa, jotka olivat menneet syvälle ihon alle ja hänen puheensa mukaan olivat tulleet kivääristä, jolla muudan venäläinen oli ampunut häntä vasten silmiä. Sellainen sota-ammatti rupesi minua yhä enemmän inhottamaan, ja kun jo useita päiviä oli mennyt, eikä mitään ollut kuulunut, aloin minä luulla, että minut oli unohdettu niinkuin pitkä Jaakkokin, jonka merkillisestä onnenpotkusta kaikki vieläkin puhuvat. Joka kerta kun kävin Kreetta-tädin talossa, sanoi täti: "Saapa nähdä, eivätkö he jätä sinua rauhaan", mutta tammikuun 25 p:n aamuna, juuri kun olin lähdössä Quatre-Ventsiin, kääntyi herra Gulden työpöydästään minun puoleeni ja sanoi kyynelsilmin:
"Kuules, Juuse, annoin sinun maata rauhassa, mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle, että eilen illalla kävi poliisikonstaapeli tuomassa meille sinun marssikäskysi. Teidän täytyy lähteä italialaisten matkaan, sinun ja viiden muun kaupunkimme pojan: nuoren Klipfelin, nuoren Loerigin, Janne Fürstin ja Kasperi Zébédén; teidät viedään Mainziin."
Kun sen kuulin, tunsin jalkani horjuvan, ja istahdin saamatta sanaakaan suustani. Herra Gulden otti taskustaan marssikäskyn ja alkoi sitä lukea. Kaikki mitä siitä muistan oli, että Juuse Bertha, syntynyt Dabossa Pfalzburgin kunnassa ja Saarburgin piirikunnassa, oli määrätty kuudenteen linjarykmenttiin, ja että hänen tuli astua rykmenttiinsä Mainzissa viimeistään tammikuun 29 päivänä.
Se paperi oli minulle yhtä hirmuinen isku, kuin jos en olisi tiennyt siitä edeltäpäin mitään; minä töllistin siihen kuin uuteen ihmeeseen ja suutuin.
Herra Gulden lausui lyhyen vaitiolon jälkeen: "Italialaiset lähtevät tänään kello yhdentoista aikaan."
Silloin minä heräsin kuin pahasta unesta ja sanoin:
"Enkö enää koskaan saa nähdä Katria?"
"Kyllä, Juuse", vastasi hän vapisevalla äänellä, "olen lähettänyt sanan Kreetta-muorille ja Katrille, niin että saat heittää heille hyvästit."
Nähdessäni, kuinka pahoillaan herra Gulden oli, tuli mieleni yhä enemmän kuohuksiin, niin että minun oli oikein vaikea pidätellä kyyneleitäni.
Hetken päästä hän jatkoi:
"Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä olen pitänyt huolen kaikesta. Kun palaat, Juuse, olet aina tapaava minut entiselläni, jos Herra elonpäiviä suo. Rupean jo vanhenemaan ja suurin iloni olisi ollut saada pitää sinut luonani omana poikanani, sillä sinulla on aina ollut hyvä sydän ja rehellinen mieli; olisin luovuttanut liikkeeni sinulle, siitä kyllä olisimme sopineet, ja Katri ja sinä olisitte olleet minun lapsiani. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin eihän se auta. Tätä nyt kestää vain vähän aikaa; sinut kyllä hyljätään, siitä olen varma, he kyllä pian huomaavat, ettet sinä voi pitkältä marssia."
Hänen näin puhuessaan, istuin minä pää alhaalla ja itkin hiljaa.
Viimein nousi hän ja otti kaapista nahkaisen selkärensselin, jonka hän laski pöydälle. Minä katselin häntä alakuloisesti, enkä voinut ajatella muuta kuin sitä onnettomuutta, että nyt täytyi lähteä.
"Tässä on reppusi", sanoi hän, "siihen olen pannut kaikki, mitä tarvitset: kaksi paitaa, kaksi villanuttua ja yhtä ja toista. Mainzissa saat lisäksi kaksi paitaa, ja sitäpaitsi olen teettänyt sinulle parin saappaita, sillä armeijaurakkamiesten jalkineet ovat perin kehnoja, ne ovat melkein aina hevosen nahkaa ja kuumentavat jalkaa hirmuisesti. Sinunhan on jo ilmankin vaikea kulkea, eikä sovi tehdä sitä vaikeammaksi, kuin tarvis vaatii. No … niin, se siitä."
Hän laski taas rensselin pöydälle ja istui paikalleen.
Ulkoa kuului italialaisten lähtöhäärinää. Yläpuolellamme asuva kapteeni Vidal jakeli käskyjänsä. Hänen hevosensa oli santarmien kasarmissa, ja hän lähetti nyt miehensä katsomaan, oliko hevonen siivottu ja saanut kauroja.
Kaikki tuo melu ja hälinä teki minuun kummallisen vaikutuksen, enkä minä vieläkään voinut käsittää, että minun oli todella lähdettävä. Minun vielä kummissani istuessani aukeni ovi, ja Katri juoksi itkien syliini, ja Kreetta-täti huusi:
"Sanoinhan jo, että sinun pitäisi mennä Sveitsiin, ja että ne heittiöt lopulta veisivät sinut. Sanoinhan sen, mutta sinä et uskonut."
"Kreetta-muori", vastasi herra Gulden heti, "se, että lähtee velvollisuuttaan täyttämään, ei ole niin suuri onnettomuus kuin se, että joutuu kaikkein kunniallisten ihmisten halveksittavaksi. Nuo ruikutukset ja nuhtelut eivät pyhitä mitään, parempi olisi, että lohduttaisitte ja rohkaisisitte Juusea."
"No", sanoi täti, "enhän minä häntä moitikaan; mutta on se yhtä kaikki kauheaa, että pitää tällaistakin näkemän."
Katri pysyi minun lähelläni, hän oli istunut viereeni ja me suutelimme toisiamme.
"Tulethan takaisin", hän sanoi ja likistyi minua vastaan.
"Tulen, tulen", kuiskasin, "ja — sinä muistelet minua aina, etkä rakastu toiseen."
Silloin sanoi hän nyyhkyttäen: "En, en milloinkaan rakasta ketään muuta kuin sinua."
Tämä kohtaus oli kestänyt noin neljännestunnin, kun ovi avattiin ja huoneeseen astui kapteeni Vidal, olalla kokoonkääritty nuttu kuin metsätorvi.
"No", sanoi hän, "missä nuori miehenne nyt on?"
"Täällä", vastasi herra Gulden. "Vai niin", sanoi kapteeni, "he tietysti surevat yhdessä — sehän on luonnollista — muistan kyllä sen — kaikilta meiltä jää joku rakastettu kotiin."
Sitte korotti hän äänensä: "Kas niin, nuori mies, rohkeutta nyt!
Emmehän, hemmetissä, enää ole lapsia."
Hän vilkaisi Katriin ja virkkoi herra Guldenille:
"Niin, niin, kyllä ymmärrän, ettei hänen ole hauska lähteä."
Rummut pärisivät katujen kulmissa ja kapteeni Vidal puheli edelleen:
"Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia siihen, kun marssimme, mutta esiinhuudosta ei saa myöhästyä."
Lähtiessään puristi hän herra Guldenin kättä; hänen hevosensa kuului hirnuvan portilla.
Ilma oli harmaata ja minut valtasi surumielisyys, enkä mitenkään voinut erota Katrista.
Äkkiä kuuluivat rumpujen päristykset uudelleen; kaikki rummut olivat kokoontuneet torille. Herra Gulden otti repun pöydältä ja sanoi vakavasti:
"Juuse, on jo aika sanoa jäähyväiset."
Kalman kalpeana nousin ja hän sitoi repun selkääni. Katri istui itkien kasvot esiliinassa. Huulet puristuksessa seisoi Kreetta-muori ja katseli minua.
Yhä pärisivät rummut, yht'äkkiä vaikenivat ne.
"Tuossa tuokiossa alkaa esiinhuuto", sanoi herra Gulden ja syleili minua, mutta heltyi samassa, purskahti itkuun, kutsui minua rakkaaksi lapsekseen ja kuiskasi:
"Rohkeutta."
Kreetta-muori istuutui. Kumartuessani hänen ylitsensä, otti hän pääni molempain käsiensä väliin, suuteli minua ja sanoi:
"Aina lapsesta asti olen pitänyt sinusta, Juuse, — aina olen sinusta pitänyt. Paljasta iloa olet sinä minulle tuottanut ja nyt täytyy sinun lähteä. Herra Jumala, mikä onnettomuus!"
Kun Kreetta-täti oli päästänyt minut, katselin Katria, joka istui paikallaan jäykkänä. Menin hänen luokseen ja suutelin häntä kaulalle. Hän ei hievahtanutkaan. Kiiruhdin hänen luotaan, sillä tunsin, etten kestäisi kauvempaa. Silloin kirkasi hän sydäntä särkevällä äänellä:
"Juuse, Juuse!"
Pyörsin hänen luokseen, heittäydyimme syleilyyn ja niin seisoimme hetkisen nyyhkyttäen. Katri aivan horjui, talutin hänet lepotuoliin ja taakseni katsahtamatta riensin pois.
Tuokio vain ja minä seisoin torilla italialaisten keskellä ja ympärillä seisoivat sankat ihmisparvet, jotka itkivät ja valittivat hyvästellen omaisiaan. En nähnyt mitään, enkä kuullut mitään.
Kun rummut taas alkoivat päristä, katsahdin ympärilleni ja huomasin seisovani Klipfelin ja Fürstin välissä. Heidän vanhempansa seisoivat edessämme torilla ja itkivät, kuin olisivat olleet hautajaisissa. Oikealla kädellä, raatihuoneen edustalla istui kapteeni Vidal pienen harmaan tammansa selässä ja puheli kahden jalkaväkeen kuuluvan upseerin kanssa. Kersantit toimittivat esiinhuutoa ja me vastasimme.
Huudettiin Sepeteusta, Fürstia, Klipfeliä, Berthaa, ja me vastasimme kuten toisetkin. Senjälkeen kapteeni komensi: "Eteenpäin mars!" ja me läksimme parittain liikkeelle Ranskan porttia kohti.
Kulmassa, jossa leipuri Spitz asui, huusi vanha eukko ylhäältä akkunasta tukahdetulla äänellä:
"Kasper! Kasper!"
Se oli Sepeteuksen isoäiti; hänen leukansa väpätti. Sanaa sanomatta Sepeteus kohotti kättänsä. Hän oli murheen murtama ja kulki pää riipuksissa.
Itsekin vapisin jo etukäteen ajatellessani, että minun täytyisi mennä talomme ohi. Tultuani sinne, notkuivat polveni ja kuulin jonkun huutavan akkunassa, mutta silloin käänsin päätäni "Punaiseen härkään" päin ja ylinnä kuului rumpujen pärinä.
Lapset juoksivat perästä huutaen:
"Nyt he lähtevät — kas, tuolla on Klipfel ja tuolla Juuse!"
Ranskan portilla seisoivat vartijat ja näkivät, kun me kiväärit olalla marssimme heidän ohitseen. Kuljimme ulkovarustusten ohi, sitte vaikenivat rummut ja me poikkesimme oikeaan. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen tarpomista rapakossa, sillä lumi oli jo alkanut sulaa.
Olimme marssineet Geberhofin talonpoikaistalon ohitse ja laskeusimme juuri töyryä alas suurelle sillalle, kun kuulin, että joku puhutteli minua. Se oli kapteeni, joka hevosensa selästä huusi minulle:
"Oikein, nuori mies, olen teihin tyytyväinen!"
Tuota kuullessani en voinut enää olla itkemättä, eikä pitkä Fürstkaan. Toiset eivät virkkaneet mitään, mutta olivat kalman kalpeita. Suuren sillan luona otti Sepeteus piippunsa esiin ja rupesi polttamaan. Italialaiset edellämme haastelivat ja nauroivat keskenään. Kolmessa viikossa he jo olivat ehtineet tottua tähän elämään.
Noustuamme mäelle, joka oli neljännespeninkulman etäisyydellä Mettingin kaupungista, ja juuri kun aioimme marssia rinnettä alas, nykäsi Klipfel minua olkapäästä ja taakseen viitaten hän sanoi:
"Katsohan tuonne, kauas!"
Silmilläni seuraten hänen katseensa suuntaa näin Pfalzburgin etäällä laakson pajukassa. Näin sen kasarmit, ruutikellarit ja kellotapulin, josta kuusi viikkoa sitte vanhan Brainsteinin keralla olin katsellut Katrin kotitaloa. Harmaana ne häämöttivät tummien metsien keskellä. Halusta olisin viivähtänyt siinä hetkisen, mutta komppania marssi yhä edelleen ja minun oli seuraaminen. Pian saavuimme Mettingiin.