XVI.
Mitä kaikkea saimmekaan tietää sinä päivänä! Sairaalassa ei viitsi kysellä mitään. Kun joka aamu näkee viisikymmentä haavoittunutta saapuvan ja illalla yhtämonta kannettavan paareilla pois, silloin ajattelee, että sellainen on maailman meno ja sanoo itsekseen: "Mitäpä merkitsee tämä sadan vuoden kuluttua?"
Mutta kun tulee muualle, nousee mieleen toisellaisia ajatuksia. Kun näin Hallen pääkadun, vanhan kaupungin, sen makasiinit, sen porttikäytävät täynnä tavaroita, sen vanhat katot, jotka törröttivät ulkonevina kuin vajat, sen matalat, kömpelöt vaunut, jotka olivat tavaroita täyteen sullotut, sanalla sanoen, koko tuon hyörivän kauppakaupunkilaiselämän, jouduin ymmälle. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja minä ajattelin:
"Tämähän on juuri sellainen kauppakaupunki, jollaiseksi sitä mielessään kuvittelee: täynnä ahertavia ihmisiä, jotka koettavat ansaita elantonsa ja koota rikkautta, jossa jokainen pyrkii kohoomaan, ei toisia vahingoittamalla, vaan työtä tekemällä. Yötä ja päivää he miettivät, millä keinoin voisivat vaurastuttaa perhettänsä, mikä ei suinkaan estä kaikkia ihmisiä saamasta keksinnöistä ja löydöistä etua ja hyötyä. Tämähän on rauhan onnea keskellä kauheata sotaa!"
Ja sydäntäni vihloi, kun näin haavoittuneiden raukkojen kulkevan käsi siteessä tai ontua nilkuttavan kainalosauvojensa nojassa.
Mietteisiini vaipuneena seurasin ystävääni Zimmeriä, joka muisti jokaisen kadunkulman ja sanoi minulle:
"Tuo on Pyhä Nikolainkirkko, tuo suuri rakennus on yliopisto ja tuo on kaupungintalo."
Hän muisti kaikki, sillä hän oli nähnyt Leipzigin vuonna 1817, ennen
Friedlandin tappelua ja hän sanoi:
"Täällä on aivan samallaista kuin Metz'issä, Strassburgissa tai missä Ranskan kaupungissa tahansa. Asukkaat ovat suopeita meille. Vuoden 1806 sotaretken jälkeen osotettiin meille mitä suurinta ystävällisyyttä. Porvarit kutsuivat meitä kotiinsa päivällisille, noin kolme neljä kerrallaan. Järjestettiinpä meille tanssiaisiakin ja meitä kutsuttiin Jenan sankareiksi. Saat nähdä, kuinka he pitävät meistä. Vaikkapa poikkeisimme kenenkä luo tahansa, otettaisiin meidät maan hyväntekijöinä vastaan; me olemme nimittäneet heidän suuriruhtinaansa Sachsenin kuninkaaksi ja me olemme myöskin antaneet hänelle kelpo kappaleen Puolan maata."
Yhtäkkiä pysähtyi Zimmer erään matalan oven eteen ja huudahti:
"Ei, mutta kas, tuossahan on 'Kultalammas'. Fasadi on toiselle kadulle päin, mutta me voimme mennä tästä sisään. Tule!"
Seurasin häntä jonkunmoiseen mutkikkaaseen käytävään. Sen kautta tulimme pian vanhaan pihaan, jota ympäröivät korkeat, rapatut ristikkorakennukset pienine, lahonneine parvekkeineen, jotka olivat ylhäällä katonrajassa ja ylinnä tangon päässä olevine tuuliviirineen. Luulipa melkein olevansa Strassburgin vanhimmissa osissa. Oikealla oli olutpanimo. Sieltä näkyi rautavanteisia olutammeita mustuneitten hirsien päällä, keitetyistä humaloista ja ohrista muodostuneita kasoja ja eräässä nurkassa aimo suuri vääntöpyörä, jota mahdottoman iso koira veti; sillä nostettiin olutta ylös kaikkiin kerroksiin.
Eräästä Tillynkadun puoleisesta salista kuului lasien ja tinatuoppien kalinaa ja tämän salin akkunain alla aukeni syvä kellari, jossa tynnyrintekijän moukariniskut jyskyivät. Hyvän marrasoluen tuoksu tuntui ilmassa, ja Zimmer ihastuksissaan puheli ympärilleen katsellen:
"Niin, täällähän me olimme, pitkä Ferré, paksu Roussillon ja minä. Hitto vieköön, Juuse kulta, olipa hauskaa nähdä vielä kerran tämäkin paikka! Siitä on nyt kuusi vuotta. Roussillon parka jäi ikipäiviksi Smolenskiin viime vuonna ja pitkä Ferré on kait kotikylässään lähellä Torelia, sillä hän menetti vasemman jalkansa Wagramissa. Kuinka tarkoin muistuu mieleen kaikki, kun tässä katselee ympärilleen!"
Hän työnsi erään oven auki ja me astuimme korkeaan saliin, joka oli täynnä tupakansavua. Kestipä kotvan aikaa, ennenkun tuon harmaan sumun seasta voin erottaa pitkän rivin pöytiä, joiden ääressä istui vieraita, useimmilla lyhyt nuttu yllä ja pieni lakki päässä, toiset taas saksilaisissa univormuissa. He olivat ylioppilaita, perheitten nuoria poikia, jotka tulevat Leipzigiin opiskelemaan lakitiedettä, lääketiedettä ja kaikkea, mitä voi oppia oluen juonnin ja iloisen elämän ohella, jota he omalla kielellään kutsuvat Fuchskommers'iksi. He tappelevat usein jonkunmoisilla miekoilla, jotka ovat päästä pyöristetyt ja ainoastaan vähän matkaa terotetut, joten he voivat saada pieniä viiruja kasvoihinsa, kuten Zimmer kertoo, mutta hengenvaarasta ei ole puhettakaan. Tästä päättäen ovat ylioppilaat järkeviä miehiä; he tietävät varsin hyvin, että elämä on kallisarvoinen ja että on parempi elellä muutamia naarmuja naamassaan kuin menettää henkensä.
Zimmer naureskeli kertoessaan minulle tätä. Kunnian ihailu sokaisi hänet ja hän sanoi, että yhtä hyvin voisi ladata kanuunoita keitetyillä omenoilla kuin tapella tällaisilla tylsäpäisillä aseilla.
Astuimme saliin ja näimme ylioppilaista vanhimman — pitkän, laihan hontelon, jonka silmät olivat kuopallaan, nenä punotti ja vaalean kellervään partaan näytti leimansa lyöneen olut, jota siihen vuosien vieriessä oli valunut — näimme hänen seisovan pöydällä lukemassa kuuluvalla äänellä sanomalehteä. Toisessa kädessä oli hänellä pitkä porsliininen piippu.
Kaikki hänen toverinsa, joiden vaaleat kiharaiset hiukset valuivat nutunkaulukselle, kuuntelivat olutmaljat koholla. Juuri huoneeseen astuessamme kuulimme heidän kuorossa huutavan toisilleen:
"Vaterland! Vaterland!"
He kilistelivät saksilaisten sotamiesten kanssa ja tuo pitkä hontelo kumartui myös ottamaan olutmaljaansa; ja oluenpanija, paksu, harmaahapsinen villapää, latuskanenäinen, pyöreäsilmäinen mies, jonka posket pullottivat kuin kurpitsat, huutaa kähisi:
"Gesundheit! Gesundheit!"
Tuskin olimme astuneet neljä askelta tupakansavussa, kun jo huoneessa vallitsi hiljaisuus.
"Heipä hei, toverit", huusi Zimmer, "älkää meistä huoliko, vaan jatkakaa toki hiidessä lukuanne! Mekin tahdomme mielellämme kuulla hiukan uutisia."
Mutta nuoret herrat eivät näyttäneet olevan halukkaita noudattamaan kehotustamme ja iäkäs ylioppilas astui pöydältä lattialle, pani sanomalehden kääröön ja työnsi sen taskuunsa.
"Se on lopussa", sanoi hän, "se on lopussa."
"Niin, se loppui jo", säestivät toisetkin ja katselivat toisiinsa merkitsevästi.
Noin pari kolme saksilaista sotamiestä lähti heti ulos huoneesta muka raitista ilmaa hengittämään ja jäivät sille tielleen.
Lihava isäntä sanoi meille:
"Ette varmaankaan tiedä, että suuri sali on Tillyn kadun puolella?"
"Kyllä me sen tiedämme", vastasi Zimmer, "mutta minä viihdyn paremmin tässä pienessä. Minulla oli nimittäin ennen vanhaan tapana istua täällä kahden vanhan toverini kanssa juomassa muutama lasi Jenan ja Auerstädtin muistoksi. Tämä sali herättää mieluisia muistoja mieleeni."
"No niin, kuinka vain tahdotte", myönteli oluenpanija, "haluatteko marrasolutta?"
"Kyllä, pari maljaa ja sanomalehden."
"Tuodaan heti."
Hän kaasi meille pari lasia olutta, ja Zimmer, joka ei mitään ymmärtänyt, koetti päästä puheisiin ylioppilaiden kanssa, mutta he pyysivät anteeksi ja menivät tiehensä toinen toisensa jälkeen. Tunsin ilmassa, että kaikki nämä ihmiset vihasivat meitä ja vihasivat sitäkin katkerammin, kun eivät uskaltaneet osottaa sitä meille heti.
Sanomalehdessä, joka oli ranskalainen, puhuttiin vaan aselevosta kahden uuden, Bautzenin ja Wentschenin luona saadun voiton jälkeen. Saimme tietää, että aselepo oli alkanut kesäkuun 6:na päivänä, ja että Pragissa jo valmisteltiin rauhansopimusta.
Se ilahutti tietysti minua; toivoin, että ainakin haavoittuneet lähetettäisiin kotiin. Mutta Zimmer, joka aina oli tottunut ajattelemaan ääneen, täytti koko salin jutelmillaan. Hän keskeytti lukuni joka rivillä ja sanoi:
"Aselepo? Mitä me aselevolla teemme? Voitettuamme preussiläiset ja venäläiset Lützenissä, Bautzenissa ja Wentschenissä pitäisi meidän tehdä heistä loppu. Olisivatkohan he suoneet meille aselepoa, jos he olisivat voittaneet meidät? Mutta siinä näet, Juuse, millainen keisari on, hän on liian hyvä — hän on aivan liian hyvä! Se hänen ainoa vikansa onkin. Samoin teki hän Austerlitzin luona ja sentähden täytyi meidän aloittaa leikki uudelleen. Hän on aivan liiaksi kiltti, sanon minä. Ellei hän olisi niin ylen hyväntahtoinen, olisi koko Europpa pian hallussamme."
Hän silmäili ympärilleen oikealle ja vasemmalle vedotakseen toisiin. Mutta he vilkuivat ilkeästi meihin, eikä kukaan ollut halukas vastaamaan.
Vihdoin nousi Zimmer.
"Lähtekäämme täältä, Juuse", sanoi hän. "En ymmärrä politiikkaa, mutta senverran ymmärrän, ettei meidän olisi pitänyt myöntää noille roistoille aselepoa; koska he kerran rypevät loassaan, olisi meidän pitänyt jaloillamme sotkea heitä aikalailla."
Kun olimme maksaneet, poistuimme sieltä ja Zimmer puheli.
"En tiedä, mikä noita ihmisiä tänään riivasi. Olimme heille jollakin lailla häiriöksi."
"Paljon mahdollista", vastasin minä, "he eivät mielestäni näyttäneet niin hyväntahtoisilta, kuin sinä olit heitä minulle kuvaillut."
"Eivät näyttäneetkään", myönsi hän. "Nykyajan nuoriso ei vedä vertoja niille ylioppilaille, joita minä tunsin ennen vanhaan. Voipa sanoa, että he melkein kaiken aikansa elivät kapakassa. He joivat kaksi- jopa kolmekymmentä olutlasia päivässä, enkä minä voinut kilpailla moisten pukarien kanssa. Heidän joukossaan oli noin viisi kuusi sellaista, joita kutsuttiin herroiksi, heillä oli jo harmaa parta ja he olivat oikein kunnianarvoisen näköisiä. Lauloimme Fanfan-la-Tulipeetä ja Roi Dagoberticia yhdessä, eivätkä ne nyt ole suorastaan valtiollisia lauluja. Nämä sitävastoin eivät koskaan vedä vertoja noille vanhoille ylioppilaille."
Mutta minä olen usein jälkeenpäin mietiskellyt, mitä näimme mainittuna päivänä ja olenpa vakuutettu siitä, että nämä ylioppilaat kuuluivat Hyveliittoon (Tugendbund).
Kun Zimmer ja minä tulimme takaisin sairaalaan syötyämme maukkaan päivällisen ja juotuamme kumpikin pullon hyvää, valkoista viiniä "Viinirypäle"-nimisessä ravintolassa Tillynkadun varrella, saimme tietää, että meidät vielä samana iltana muutettaisiin Rosenthalin kasarmiin. Se oli jonkunlainen väliaikainen olopaikka Lützenissä haavoittuneille, kun he alkoivat parantua. Siellä elettiin kuten ainakin karnisonipaikalla, aamu- ja iltahuudot toimitettiin ja sillävälin sai kukin olla vapaudessaan. Joka kolmas päivä kävi ylilääkäri kierroksellaan ja kun sitte oli tultu täysin terveeksi, komennettiin kukin lähtöön ja käskettiin yhtymään osastoonsa.
Jokainen voi mielessään kuvitella tilaamme sellaisessa kaupungissa, kuin Leipzig on. Meitä oli noin tuhannen viisisataa köyhää raukkaa, yllä harmaat lyyjynappiset kaavut, päässä muodottomat kukkaisastioitten näköiset päähineet, jalassa alituisesta marssimisesta lopen kuluneet kenkärajat, olimme kalpeita, nääntyneitä, useimmat ilman kruunun kolikkoa. Emme juuri hääviltä näyttäneet näiden ylioppilaiden, näiden rehellisten poroporvareitten, näiden nuorten, naurunhaluisten naisten rinnalla, jotka kunniastamme huolimatta näyttivät pitävän meitä kerjäläisinä.
Kaikki toverini kauniit kuvaukset tekivät tilani sitäkin synkemmäksi.
Oli kyllä totta, että meitä entiseen aikaan oli hyvin kohdeltu, mutta ranskalaiset soturit eivät aina olleet käyttäytyneet arvollisesti niitä kohtaan, jotka olivat olleet heille kuin veljiä, ja nyt suljettiin heiltä ovet. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin käyskennellä aamusta iltaan katselemassa toreja ja kirkkoja ja silmäillä akkunoista ruokatavarakauppoihin, jotka siinä kaupungissa ovat erittäin hyvin varustettuja kauppaliikkeitä.
Koetimme kuluttaa aikaamme niin hauskasti kuin mahdollista. Vanhemmat pelasivat Mustaa Pekkaa ja nuoremmat löivät "viittä lehteä". Leikimme myös "kissaa ja hiirtä" kasarmin ulkopuolella. Palikka kiinnitetään lujasti maahan ja siihen on sidottu kaksi nuoraa; hiiri pitää toisesta nuorasta kiinni ja kissa toisesta. Kummallakin on side silmillä. Kissalla kapula kädessä ja se koettaa saada hiirtä kiinni, joka korvat hörössä väistelee kissaa. Niin kiertelevät ja kaartelevat he varpaillaan ja huvittavat katselijoita sukkelilla tempuillaan.
Zimmer kertoi, että saksalaiset ennen vanhaan tulivat oikein joukolla katselemaan tätä leikkiä ja että heidän naurunsa kuului neljännes peninkulman päähän, kun kissan kalikka osui hiireen. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Ihmiset menivät ohitse päätään kääntämättä ja turhaa oli yrittää herättää heidän huomiotaan.
Niiden kuuden viikon aikana, jotka viivyimme Rosenthalin kasarmissa, kuljeskelimme Zimmer ja minä usein kaupungin ympäristöllä saadaksemme ajan kulumaan. Menimme Ranstadt nimisen esikaupungin kautta Lützenin tietä aina Lindenauiin saakka. Kaikkialla näimme siltoja, lampia ja pieniä, metsäisiä saaria. Söimme sianlihaomelettia "Karppi" nimisessä ravintolassa ja joimme päälle pullon valkoista viiniä. Nyt ei enää uskottu mitään velaksi kuten Jenan tappelun jälkeen. Luulenpa, että isäntämme olisi kiskonut meiltä kernaasti kaksin- tai kolmenkertaiset hinnat saksalaisen isänmaansa kunniaksi, ellei toverini olisi tiennyt hintoja yhtä tarkoin kuin kuka saksilainen tahansa.
Illalla, kun aurinko vaipui Elsterin ja Pleissen kaisliston taa, palasimme kaupunkiin kuunnellen lammikoissa elävien miljardien sammakoiden surunvoittoista kurnutusta.
Toisinaan seisoimme hiljaa ja nojasimme käsivarret ristissä jonkun sillan kaidepuuhun ja katselimme Leipzigin vanhoja valleja, sen kirkkoja, sen huonoja hökkeleitä ja sen linnaa Pleissenburgia, näitä kaikkia ilta-auringon kimmeltävässä rusohohteessa. Katselimme myös Elsterin ja Pleissejoen tuhansia haaroja, jotka luikersivat tiheänä verkkona lukuisain pikku saarien lomitse, ja vesi välkkyili kuin kulta. Se oli meistä ihana näky.
Mutta, jos olisimme voineet aavistaa, että kerran menisimme näiden samojen siltojen yli vihollisten kanuunain paukkuessa jouduttuamme häviölle hirveimmässä ja verisimmässä tappelussa ja että kokonaiset rykmentit hukkuisivat tuohon veteen, joka nyt ilahutti silmiämme, luulen, että tämä näky olisi tehnyt meidät sangen murheellisiksi.
Toisinaan seurasimme Pleissen rantoja aina Mark-Kleebergiin saakka. Sinne oli koko pitkä matka ja vainioilla oli kaikkialla runsaasti eloa, jota suurella kiireellä korjattiin. Korkeitten elokuormien päällä istuvat ihmiset eivät näyttäneet meitä huomaavan. Zimmer siitä aina suuttui, mutta minä hillitsin häntä ja sanoin, että nuo hulttiot odottivat vaan kelvollista aihetta hyökätäkseen kimppuumme, ja että meitä muutenkin oli käsketty käyttäytymään siivosti paikkakuntalaisia kohtaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "mutta voi heitä, jos sota kerran suuntaa kulkunsa näille seuduille. Me olemme tehneet heille ylen paljon hyvää — — — — ja nyt kohtelevat he meitä näin!"
Mutta mikä vielä selvemmin osoitti, kuinka ilkimielistä kansa oli meitä kohtaan, oli tapahtuma, joka yllätti meidät heti seuraavana päivänä, kun aselepo oli päättynyt. Mainittuna päivänä kello yhdentoista tienoissa aioimme mennä uimaan Elsteriin. Kun jo olimme riisuutuneet, näki Zimmer erään talonpojan, joka tulla tallusteli Konnewitzin tietä pitkin.
"Kuulehan, toveri", huusi Zimmer, "ei suinkaan tästä ole vaarallista mennä uimaan?"
"Ei ollenkaan, menkää huoleti vaan", vastasi talonpoika, "se on mainio uimapaikka."
Zimmer hyppäsi jokeen pahaa aavistamatta ja vaipui viidentoista jalan syvyyteen. Hän oli oivallinen uimari, mutta hänen vasen käsivartensa oli vielä heikko. Voimakas virta vei hänet muassaan ennenkuin hän ennätti tarttua piilipuiden oksiin, jotka riippuivat alhaalla lähellä vedenpintaa. Jos hän ei etäämpänä olisi sattunut jonkunmoiseen kahlauspaikkaan, jossa hän sai tukevan jalansijan, olisi hän vajonnut mutaan, eikä olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt ylös.
Talonpoika oli jäänyt tielle katsomaan, kuinka Zimmerin kävisi. Kiukku kiehui suonissani ja minä heristin miehelle nyrkkiäni pukiessani ylleni niin joutuin kuin suinkin, mutta talonpoika nauroi vaan ja harppasi tiehensä pitkin askelin.
Zimmer oli oikein vimmastunut, hän olisi tahtonut mennä Konnewitziin saadakseen tuon konnan käsiinsä; mutta se oli, ikävä kyllä, mahdotonta. Mitenkä olisi voinut löytää miestä, joka piileskelee kylässä, missä on noin kolme-, neljäsataa taloa? Ja mitäpä me olisimme hänelle mahtaneet, vaikka olisimme hänet löytäneetkin?
Menimme vihdoin uudelleen uimaan semmoiseen paikkaan, jossa jalka hyvin ulottui pohjaan, ja kylmä vesi lauhdutti vihaamme.
Paluumatkalla Leipzigiin ei Zimmer puhunut muusta kuin kostosta.
"Koko paikkakunta on meitä vastaan", sanoi hän, "porvarit näyttävät meille nyreää naamaa, naiset kääntävät meille selkänsä, talonpojat tahtoisivat hukuttaa meidät, eivätkä ravintoloitsijat usko meille mitään velaksi, meille, jotka olemme kukistaneet heidät pari kolme kertaa! Ja tämä kaikki johtuu vain meidän liiallisesta hyvyydestämme: meidän olisi pitänyt näyttää heille, että me olemme heidän herrojaan! Me olemme antaneet saksalaisille kuninkaita ja prinssejä, olemmepa vielä nimittäneet herttuoita, kreivejä ja parooneja sekä antaneet heille kyliensä mukaisia nimiä, me olemme hankkineet heille kunnianosotuksia, ja tämä on kiitos kaikesta!
"Sensijaan, että meitä käsketään käyttäytymään siivosti kansaa kohtaan, pitäisi meille suotaman täysi vapaus heihin nähden ja silloin muuttuisivat kaikki nuo roistot kokonaan toisiksi, he olisivat yhtä ystävällisiä kuin vuonna 1806. Pakko on kaikki kaikessa. Väkisin tehdään meistä rekryyttejä, sillä ellei meitä pakotettaisi, jäisimme kaikki kotiin. Rekryyteistä tehdään väkisin sotamiehiä siten, että heille opetetaan sotakuria. Ja väkisin pannaan sotamiehet tappeluissa voittamaan. Ja silloin antavat ihmiset sotamiehelle kaikkea, mitä hän haluaa. Ja se on pakon ansio. He pystyttävät kunniaportteja meille ja kutsuvat meitä sankareiksi sentähden, että he pelkäävät. Niin se juuri on!"
"Mutta keisari on liiaksi hyväntahtoinen. Ellei hän olisi liiaksi hyvä, en tänäänkään olisi ollut hukkumaisillani. Jo minun univormuni näkeminen olisi pannut tuon talonpojan pelkäämään ja estänyt häntä valehtelemasta."
Näin puheli Zimmer ja minä muistan sen vieläkin varsin hyvin; se oli elokuun 12 päivänä vuonna 1813.
Kun tulimme takaisin Leipzigiin, näimme ilon säteilevän kaikkien kasvoista. He eivät sitä ilmaisseet sanoillaan ja puheillaan, mutta kun porvarit tapasivat toisensa kaduilla, pysähtyivät he ja puristelivat toistensa käsiä; naiset käyskentelivät kaduilla ja kävivät toisiaan tervehtimässä, jonkunlainen sisäinen tyydytys loisti yksin piikojen, renkien vieläpä köyhimpienkin työntekijäin kasvoista.
Zimmer sanoi:
"Näyttääpä melkein siltä kuin saksalaiset olisivat iloissaan."
"Siltä näyttää ja ilonsa on kait kauniin ilman ja elonkorjuun aiheuttama."
Ilma oli todellakin ihana. Mutta kun tulimme Rosenthalin kasarmille, näimme upseeriemme seisovan suurella portilla puhellen keskenään innokkaasti. Vartiat kuuntelivat keskustelua ja ohikulkijat lähentelivät myös saadakseen keskustelusta osansa hekin. Saimme tietää, että neuvottelut Pragissa olivat keskeytyneet, ja että itävaltalaisetkin olivat julistaneet sodan meitä vastaan, joten vihollisten joukko lisääntyi 200000 miehellä.
Olen sittemmin tullut tietämään, että meitä silloin oli 300000 miestä 520000 vihollista vastassa, ja että vihollistemme joukossa oli kaksi entistä ranskalaista kenraalia, nimittäin Moreau ja Bernadotte. Sen on kuka tahansa myöhemmin saattanut lukea kirjoista, mutta me emme sitä silloin vielä tietäneet ja me olimme varmat voitostamme, sillä emmehän olleet silloin vielä kertaakaan hävinneet tappelussa. Yrmeistä katseista emme olleet millämmekään. Porvareista ja talonpojista ei välitetä sodan aikana; heiltä ei vaadita muuta kuin rahaa ja ruokatavaroita, joita he aina jakelevat, hyvin tietäen, että pienimmästäkin vastustuksesta viedään heiltä heidän ainoa penninsäkin.
Seuraavana päivänä oli kenraalitarkastus ja 1200 jotakuinkin toipunutta haavoittunutta Lützenin tappelusta määrättiin lähtemään joukkoonsa. He lähtivät komppanioittain aseineen ja tavaroineen. Toiset suuntasivat kulkunsa Astenburgiin pitkin Elsterin jokivartta, toiset taas Wurtzeniin enemmän vasemmalle. Zimmerinkin piti päästä mukaan omasta pyynnöstään. Saatoin häntä kappaleen matkaa portilta ja niin sanoimme toisillemme liikutettuina jäähyväiset. Minä jäin kasarmiin, sillä käsivarteni oli vielä liian heikko.
Meitä oli ainoastaan 5 — 600, siihen luettuna joukko miekkailu- ja tanssimestareita, sillä heitä riittää kyllä hyvin jokapaikkaan. Minulla ei ollut erityistä halua päästä heidän tuttavakseen, enkä voinut muulla itseäni lohduttaa kuin muistelemalla Katria ja toisinaan entisiä tovereitani Klipfeliä ja Zébédétä, joista en milloinkaan kuullut sanaakaan.
Se oli synkkää elämää, ihmiset katsoivat meihin nyrpeästi. He eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä he tiesivät, että Ranskan armeija oli neljän päivän marssimismatkan päässä sieltä, ja että Blücher ja Schwarzenberg olivat paljon kauempana. Muuten he kyllä olisivat repineet silmät päästämme!
Eräänä iltana oli sellainen huhu liikkeellä, että olimme voittaneet suuressa tappelussa Dresdenin luona. Kauhu valtasi kaikkien mielet ja kaupunkilaiset pysyttelivät kotonaan jok'ikinen. Minä menin lukemaan sanomalehtiä "Viinirypäleen" ravintolaan Tillyn kadun varrella. Ranskalaisia sanomalehtiä oli pöydällä. Ei kukaan ollut niitä avannut.
Mutta seuraavalla viikolla syyskuun alussa näin ihmisten ilmeissä saman muutoksen kuin sinä päivänä, jona itävaltalaiset olivat julistaneet meitä vastaan sodan. Ajattelin, että meillä oli mahtanut olla vastoinkäymisiä ja kuulin myöhemmin, että se olikin totta. Pariisin lehdet eivät kertoneet siitä mitään.
Elokuun loppupuolelta alkaen oli ollut sateista. Vettä tuli virtanaan. En poistunut enää kasarmista. Usein istuessani sänkyni laidalla ja katsellessani akkunastani Elsteriä, joka oikein kiehui rankkasateessa ja nähdessäni puiden pienillä saarilla kumartelevan ja huojuvan myrskytuulessa ajattelin: "Voi soturi parat! Toveri raukkani! Mitähän te nytkin teette? Missä lienette? Ehkäpä maantiellä tai keskellä taistelutannerta!"
Ja vaikkakin minun oli ikävä, olin kuitenkin mielestäni vähemmän surkuteltava kuin he. Mutta eräänä päivänä tuli vanha lääkärimme Tardieu kierrokselleen ja sanoi minulle:
"Käsivartenne on nyt terve. Nostakaa tätä — kas niin, se on hyvä."
Seuraavana päivänä rummutuksen jälkeen annettiin minun mennä erääseen huoneeseen, jossa oli sota-asuun kuuluvia vaatekappaleita, reppuja, patroonataskuja ja jalkineita lukematon joukko. Minulle annettiin kivääri, kaksi kartuusia patrooneja ja määräys marssia seitsemänteen rykmenttiin Gauernitziin Elben varrelle. Tämä tapahtui lokakuun ensimmäisenä päivänä. Meitä lähti noin kahdestatoista viiteentoista mieheen matkalle. Johtamassa oli eräs furiri 27:stä rykmentistä nimeltä oli Poitevin.
Matkan varrella erosi meistä milloin yksi milloin toinen mennäkseen joukkoonsa. Mutta Poitevin, neljä jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä ja minä kuljimme yhdessä aina Gauernitzin kylään saakka.