XVII.
Marssimme Lützeniin vievää maantietä myöten kivääri hihnalla sidottuna selkään, nuttu ylös käännettynä, selkä kumarassa repun painosta ja korvat lupassa, kuten arvata saattoi. Vettä satoi virtanaan, sitä valui päähineistä maahan, tuuli ravisteli poppeleita, joiden keltaiset lehdet lentelivät ympärillämme talvea ennustaen. Tätä menoa kesti tuntimääriä.
Tuon tuostakin sivuutimme kyliä vajoineen, lantakasoineen ja aidoitettuine puutarhoineen. Naiset seisoivat hikisissä akkunoissaan kurkistamassa kun menimme ohitse. Koira haukahti ja muudan mies, joka seisoi ovensa edustalla halkoja hakkaamassa kääntyi katsomaan jälkeemme ja me marssimme yhä edelleen ylt'yleensä loassa. Kylän toisessa päässä näimme taas maantien jatkuvan loppumattomiin, harmaiden pilvien laahustavan autioiden ketojen yläpuolella ja nälkäisten variksien surunvoittoisesti rääkyen verkalleen lentävän tiehensä.
Ei mikään ole niin synkeää kuin tuollainen maisema, etenkin kun ajattelee, että talvi on tulossa, ja että piakkoin on maattava taivasalla, lumi vuoteenaan. Ei kukaan muu hiiskunut sanaakaan paitsi furiri Poitevin. Hän oli vanha sotapukari, keltainen ja ryppyinen. Hänen poskensa olivat kuopallaan, nenä punoitti ja viikset olivat kyynärän mittaiset; hän näytti oikean juomarin perikuvalta. Hän puhui ronskeaa kasarmikieltä, höystyttäen puhettaan rumilla kompasanoilla ja kun rankkasade yltyi huudahti hän omituisesti nauraen: "Kas niin, Poitevin, tästä opit viheltämään!" Juopottelija vanhus oli huomannut, että minulla oli taskussani muutamia rahakolikoita; hän pysyttelihe lähelläni ja sanoi: "Kuulkaahan, nuori mies, jos reppu teitä rasittaa, niin antakaa se minulle". Mutta minä kiitin kunniasta.
Vaikken viihtynytkään sellaisen miehen parissa, joka alinomaa vainuili kapakoita, milloin vain saavuimme johonkin kylään ja joka sanoi: "Pieni ryyppy tekisi hyvää tässä ilmassa" … en voinut olla tarjoomatta hänelle silloin tällöin pientä naukkua ja sentähden oli hän alati kintereilläni.
Lähestyimme Wurtzeniä ja vettä tuli kuin kaatamalla; silloin huudahti furiri jo varmaan kahdennenkymmenennen kerran:
"Hehei, Poitevin, tällaista on elämä — — — tästä opit viheltämään!"
"Mitä ihmettä tuolla sananparrella tarkoitatte, furiiri?" kysyin minä. "Ihmettelenpä, kuinka sade voi opettaa teitä viheltämään?"
"Ei se mikään sananparsi ole, poikaseni, se on vain lause, jota joskus huvikseni muistelen."
Hetkisen kuluttua hän virkkoi:
"Nähkääs, seikka on semmoinen, että vuonna 1806, jolloin olin Rouen'issa opiskelemassa, keskeytin erään kappaleen näyttelemisen viheltämällä. Siinä oli viheltämässä suuri joukko muitakin nuoria miehiä. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat ja tömistivät, lopuksi ruvettiin tappelemaan ja poliisi pisti meitä putkaan tusinoittain. Kun keisarille sitte kerrottiin tästä, sanoi hän: 'Koska he niin mielellään tappelevat, voi heidät liittää sotaväkeen. Silloin pääsevät he lempityöhönsä!' Ja niin meidän sitte tietysti kävi. Eikä kukaan uskaltanut vastustella, eivät edes vanhemmatkaan."
"Olitte siis asevelvollinen?" kyselin minä.
"En ollut, sillä isäni oli ostanut minulle sijaisen. Keisari laski vain leikkiä — — sellaista leikkiä, jota ei hevillä unohda. Noin parisen kolmekymmentä on meistä kuollut kurjuuteen. Toisista taas on tullut juopottelijoita sen sijaan, että olisivat arvokkaasti palvelleet isänmaatansa lääkärinä, tuomarina tai asianajajana. Sitähän voi kutsua sukkelaksi leikinlaskuksi."
Hän ratkesi nauramaan ja vilkuili minuun. Hänen kertomuksensa teki minut miettiväiseksi, ja minä tarjosin mies-rukalle vielä pari kolme kertaa ryypyn ennenkuin saavuimme Gauernitziin.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä, kun lähestyimme Risa nimistä kylää, huomasimme vasemmalla puolellamme myllyn ja pienen puusillan. Menimme oikotietä ja olimme ainoastaan noin parin sadan askeleen päässä myllystä, kun kuulimme äänekästä kirkunaa. Kaksi naista, toinen hyvin vanha, toinen vähän nuorempi, tuli juosten erään puutarhan poikki retuuttaen muassaan muutamia lapsia. He suuntasivat kulkunsa suoraan tienvieressä olevalle pienelle, metsäiselle mäennyppylälle. Melkein samassa näimme muutamia meikäläisiä sotamiehiä tulevan ulos myllystä säkit selässä, toisia nousi kellarista kantaen viinitynnyreitä, jotka he kiiruusti kuormittivat sulkuluukun lähettyvillä oleville rattaille, toiset taas taluttivat hevosia ja lehmiä tallista. Oven edustalla seisoi ukko rahjus huitoen käsillään vimmatusti viiden kuuden veijarin hääriessä myllärin ympärillä, joka oli kovin kalpea ja säikähdyksestä ymmällään.
Kaiken tämän: myllyn, sulkuluukun, rikotut akkunaruudut, pakenevat naiset, meikäläiset sotamiehet liputtomat lakit päässä ja heidän roistomaiset naamansa, ukon, joka heitä sadattelee, ja lehmät, jotka päätään nykien koettavat päästä taluttajistaan, saaden takaapäin toisilta roistoilta painetin pistoja — — — kaiken tämän näen vielä selvästi edessäni.
"Nuo ovat ryöstäjiä", sanoi furiri Poitevin. "Ja siitä päättäen ei armeija ole tästä kovin kaukana."
"Tuohan on inhoittavaa!" huudahdin minä. "He ovat rosvoja!"
"Niin ovat", vastasi Poitevin, "ja tuo tapahtuu vastoin sotakuria. Jos keisari tämän tietäisi, ammuttaisiin heidät kuin koirat kuoliaaksi."
Menimme pienen sillan yli ja kun rattaitten perällä oli avattu viinitynnyri, tunkeilivat sotamiehet ääreen yhdellä kipponen kädessä ja se sai kulkea miehestä mieheen. Kun furiri näki sen, raivostui hän ja huusi käskevällä äänellä:
"Millä oikeudella olette ryhtyneet tähän rosvoukseen?"
Useat käänsivät päätään ja kun he näkivät, että meitä oli vain kolme — toiset olivat marssineet edelleen pysähtymättä — vastasi yksi heistä:
"Sinäkös se oletkin, vanha velikulta, tahdotkos sinäkin olla osallisena saaliinjaossa — no niin, onhan se luonnollista. Mutt'ei sinun siksi tarvitse näyttää noin julmalta. Kas tässä, juohan kulaus."
Mies tarjosi hänelle kipposta; furiri otti sen, vilkuili minuun ja joi.
"No, nuori mies", sanoi hän sitte, "huolitteko tekin? Se on hyvää viiniä."
"En, kiitos", vastasin minä.
Ympärillämme huudettiin:
"Nyt on sitte lähdettävä — —"
Mutta toiset sanoivat:
"Älkää toki, odottakaa, tässä täytyy vielä tarkastaa paikkoja."
"Kuulkaahan nyt, toverit", varoitteli furiri "muistakaa olla ihmisiksi."
"Kyllä, kyllä, ukkoseni", vastasi jonkunmoinen joukon johtaja kolmikulmainen hattu päässä ja hän vilkutti viekkaasti silmäänsä, "olkaa huoleti — — — me kyllä kynimme kanan puhtaaksi. Teemme kaikki siivosti ja säädyllisesti."
Furiri ei vastannut, hän kait häpesi minua.
"Minkäs sille tekee?", puheli furiri jouduttaen kulkuansa saadakseen toverit kiinni. "Tämä on tavallista sodassa. Eihän sitä voi nälkäänkään kuolla!"
Luulen, että hän olisi jäänyt myllylle, ellei olisi pelännyt pääsevänsä putkaan. Olin allapäin, pahoilla mielin ja ajattelin:
Tuollaisia ovat juopottelijat! Heillä voi olla valoisampia hetkiä, mutta heti kun näkevät viinimaljan, unohtavat he kaikki.
Kello kymmenen tienoissa illalla huomasimme vartiotulia pimeällä mäellä Gauernitzin kylän oikealla puolella ja vanhan linnan, jonka muutamista akkunoista tulet tuikkivat. Kauvempana kedolla näkyi useita nuotiovalkeita.
Yö oli kirkas. Rankkasateen jälkeen oli taivas selkeä. Kun lähestyimme vartiotulia huudettiin meille:
"Wer da?"
"Ranska!" vastasi furiri.
Sydämeni sykki rajusti, kun ajattelin, että muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä vanhat toverini, jos he vielä olivat elossa.
Joukko vartioväestöä lähestyi jo jonkunmoisesta vajasta aivan kylän reunasta ottamaan meistä selvää. He tulivat luoksemme. Vahtipäällikkö, vanha, harmaahapsinen luutnantti käsivarsi siteessä päällystakin alla, kysyi meiltä, mistä tulimme, minne menimme ja olimmeko tavanneet kasakka-osastoja matkan varrella. Furiri vastasi puolestamme kaikkiin kysymyksiin. Upseeri ilmoitti meille silloin, että Souhamin divisioona oli jo aamulla lähtenyt Gauernitzista; hän käski meitä seuraamaan itseään, että hän saisi silmäillä papereitamme. Niin hiljaa kuin suinkin hiivimme tulien ohi, joiden ääressä noin parisenkymmentä sotamiestä nukkui, kuivuneen lian peitossa; ei yksikään liikahtanut paikaltaan.
Tulimme vajaan. Siinä oli vanha tiili-uuni, yläpuolella pylväiden varassa suppilon muotoinen katto kuuden, seitsemän jalan korkeudella maasta. Siellä oli suuret halkovarastot. Sisällä tuntui oikein lämpöiseltä. Uuniin oli viritetty valkea ja poltetun saven haju tulvehti ulos. Huone oli täynnä sotamiehiä, jotka seinään nojaten nukkuivat seisoaltaan takkavalkean loisteessa. Kiväärit olivat pystyssä pylväiden nojassa. Olen vieläkin näkevinäni kaiken tämän edessäni, tunnen suloisen lämpimän virtaavan jäseniini, näen toverini höyryävine vaatteineen odottavan, että upseeri saisi heidän marssimiskäskykirjeensä lukeneeksi punertavan loimun valossa. Ainoastaan muuan vanha, kuiva, ruskeaksi ahavoitunut sotamies oli hereillä; hän istui jalat ristissä allaan ja paikkaili kenkärajaansa naskalilla ja havaslangalla.
Upseeri antoi minulle marssimiskäskykirjeeni ja sanoi:
"Saavutatte pataljoonanne huomenna, noin kahden liuen päässä täältä lähellä Torgauta."
Vanha soturi katseli minua, laski kätensä maahan, ja osoitti minulle, että siellä vielä oli tilaa ja minä istuuduin hänen viereensä. Aukaisin reppuni ja vedin jalkaani puhtaat sukat ja Leipzigistä saamani kengät. Se tuntui suloiselta.
Vanhus kyseli:
"Mihinkä rykmenttiin sinun on mentävä?"
"Seitsemänteen, joka on Torgaussa."
"Mistä tulet?"
"Leipzigin sairaalasta."
"Kylläpä näkyykin", vastasi hän, "olet lihava kuin rovasti. Ovat syöttäneet sinulle kananpoikasia, jotavastoin me olemme saaneet imeä sormiamme".
Katselin nukkuvia naapureitani. Hän oli oikeassa. Nämä rekryyttiraukat olivat vain luuta ja nahkaa, he olivat keltaisia ja ryppyisiä kuin sotavanhukset; oli käsittämätöntä, että he vielä pysyivät pystyssä.
Vanhus puheli edelleen hetkisen kuluttua:
"Oletko ollut haavoittunut?"
"Olen, Lützenissä haavoituin."
"Neljä kuukautta sairaalassa", sanoi hän. "Mikä onni! Minä tulen Espanjasta, minä. Olin luulotellut tapaavani keisarilliset samallaisina kuin olivat vuonna 1807 — — — lampaita — — — oikeita pieniä lampaita. Mutta, mitä vielä, sanon minä, he ovat julmempia kuin rosvot. Ja yhä julmemmiksi he tulevat!"
Hän puheli tätä puoliääneen ottamatta huomioon minua ja veteli havaslankansa päitä aivan kuin suutari konsanaan huulet tiukasti yhteen puristettuina. Silloin tällöin koetteli hän kenkää tunnustellakseen, hankasiko sauma hänen jalkaansa. Vihdoin pisti hän naskalin reppuun, pani kengän jalkaansa ja oikaisihe olkikuvolle maata.
Olin niin väsynyt, etten mitenkään tahtonut saada unen päästä kiinni, mutta nukahdin kuitenkin tunnin kuluttua raskaaseen uneen.
Seuraavana päivänä läksin taas matkaan furiri Poitevinin ja kolmen muun sotamiehen keralla, jotka olivat Souhamin divisioonasta. Ensin kuljimme mutkaisen Elbe virran vartta noudattavaa tietä. Sataa tihuutti hiljalleen; tuuli, joka työntyi pitkin jokea pärskytti vaahtoa aina maantielle saakka.
Olimme marssineet noin tunnin verran, kun furiiri sanoi: "Korvat auki!"
Hän oli pysähtynyt ja haisteli ilmaa kuin jahtikoira, joka vainuaa jotain. Kuuntelimme kaikki, mutta emme kuulleet mitään, sillä aallot pauhaten hyrskyivät rantaa vastaan ja tuuli suhisi puissa. Mutta Poitevinin kuulo oli tarkistuneempi kuin meidän.
"Tuolla ammutaan", hän sanoi viitaten oikealla kädellä olevaan metsään. "Vihollinen on ehkä lähelläkin; meidän täytyy järjestää niin, ettemme juokse suoraan sen kitaan. Viisainta on mennä metsään ja samota aivan ääneti sen poikki. Metsän toisessa laidassa saanemme sitte nähdä, mitä on tekeillä. Jos siellä on preussiläisiä tai venäläisiä, palaamme takaisin heidän huomaamattaan. Jos siellä on ranskalaisia, jatkamme matkaamme."
Kaikki olivat sitä mieltä, että furiri oli oikeassa, ja minä ihailin hiljaisesti vanhan juopottelijan viisautta. Menimme metsän pimentolaan, Poitevin edellä ja me perässä, kiväärit ladattuina. Kuljimme niin hiljaa kuin suinkin ja aina sadan askeleen päässä seisahduimme kuuntelemaan. Laukaukset kuuluivat yhä lähempää ja metsä kaikui vastaan. Furiri virkkoi:
"Ne ovat hajajoukkoja, jotka vakoilevat erästä ratsuväkijoukkoa, sillä toiset eivät laukaise vastaan."
Se olikin totta. Kymmenen minuutin kuluttua näimme puiden lomitse pataljoonan ranskalaista jalkaväkeä, joka keitti ruokaansa. Kaukana harmaalla kentällä oli muutamia kasakkaplutonoita matkalla kylästä toiseen. Muutamat metsän laidassa vartioivat miehet ampuivat niitä, vaikkakin ne näyttivät olevan ampumarajan ulkopuolella.
"Niin, nyt olette omienne parissa, nuori mies", sanoi Poitevin ystävällisesti hymyillen.
Hänellä mahtoi olla mainion tarkat silmät, koska hän saattoi erottaa rykmentin numeron niin pitkän matkan päästä. Vaikka kuinka olisin tähystellyt, en nähnyt muuta, kuin muutamia risaisia raukkoja, jotka olivat niin nääntyneitä ja nälkiintyneitä, että nenä oli käynyt teräväksi ja korvat törröttivät suurina, kun posket olivat niin kuopallaan. Heidän nuttunsa olivat niin väljät, että selässä ja kainalossa oli suuria laskoksia. Noin kurjia haamuja olisi neljäkin yhteen nuttuun mahtunut. En voi puhuakaan heidän likaisuudestaan, se oli kerrassaan iljettävää.
Sinä päivänä sain tietää, miksi saksalaiset näyttivät olevan niin mielissään aina Dresdenissä saamastamme voitosta saakka.
Suuntasimme kulkumme kahden pienen teltan luo, joiden ympäristöllä kolme, neljä hevosta käyskenteli laitumella syömässä niukkaa ruohoa. Siellä näin eversti Lorainin, joka kolmannen pataljoonan keralla oli seisonut Elben vasemmalla rannalla. Hän oli pitkä, laiha, ruskeaviiksinen mies ja näytti jotensakin tuimalta. Hän rypisti kulmakarvojaan, kun hän näki meidän tulevan, ja kun näytin hänelle marssimiskäskykirjettäni, sanoi hän vaan:
"Menkää ja liittykää komppaniaanne."
Lähdin siinä luulossa, että kyllä hyvin tuntisin ainakin muutamia entisistä tovereistani, mutta Lützenin tappelun jälkeen oli komppania sulanut komppaniaan, rykmentti rykmenttiin, divisioona divisioonaan, niin että kun tulin mäen juurelle, jossa krinatyörit olivat, en tuntenut heistä ainoatakaan. Kun miehet näkivät minun lähestyvän, vilkasivat he minuun noin salavihkaa ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Pitäisköhän tuonkin saada osansa keitosta? Odotahan, ystäväni, onko sulla repussasi mitään pataan pantavaa."
En kehdannut kysyä, missä komppaniani oli. Muuan kyhmyinen sotavanhus, jonka nenä oli pitkä ja käyrä kuin kotkan nokka, jonka kulunut univormu riippui kuin säkki leveillä hartioilla, katsahti nyt ylös ja näki minut ja sanoi aivan levollisella äänellä:
"Ei, mutta kas, oletko se sinä Juuse? Luulin sinun jo maanneen maassa neljä kuukautta."
Tunsin taas vanhan Sepeteus ystäväni. Minut nähdessään hän varmaan tuli liikutetuksi, sillä hän puristi kättäni nousematta seisomaan ja huudahti:
"Klipfel! Juuse on täällä!"
Toinen sotamies, joka istui seuraavan padan ääressä käänsi päätään ja sanoi:
"Kas, sinäkö se olet Juuse. Vai niin, ettet sinä olekaan kuollut!"
Ne olivat ainoat tervetuliaishuudahdukset minulle. Kurjuus oli tehnyt heidät niin itsekkäiksi, etteivät ajatelleet enää muuta kuin omaa nahkaansa. Sepeteus oli kuitenkin pohjaltaan hyväsydäminen. Hän kehoitti minua istuutumaan patansa ääreen, katsahti toisiin tuolla tutunomaisella, kunnioitusta herättävällä tavallaan ja tarjosi minulle lusikkansa, jonka hän oli pistänyt nuttunsa napinläpeen. Mutta minä kiitin vaan, sillä olinpa ollut siksi ajattelevainen, että olin käväissyt ruokatavarakauppiaan luona Risassa ja pistänyt siellä reppuuni tusinan prinssimakkaroita ja suuren leivän sekä paloviinapullon. Aukaisin siis reppuni, otin makkarat esiin ja annoin kaksi Sepeteukselle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Aioin tarjota myös tovereille, mutta arvaten aikeeni, laski hän kätensä käsivarrelleni merkitseväisen näköisenä ja sanoi:
"Se, mikä kelpaa syödä, kelpaa myös säästää!" Hän vetäytyi nyt pois toveripiiristä, ja me söimme ja ryyppäsimme; toiset vilkuilivat meihin, mutta eivät puhuneet mitään. Klipfel, joka tunsi sipulin hajun nenäänsä, käänsi päätään ja huudahti:
"Juuse hoi, tulehan syömään padastamme. Ovathan toverit toki tovereita!"
"Hyvä vaan", vastasi Sepeteus, "mutta minulle ovat prinssimakkarat parhaimmat toverit; ne ovat aina saapuvilla, kun niitä parhaiten tarvitsee." Sitte sulki hän itse reppuni ja sanoi: "Säästä nämä, Juuse! Näin hyvää ateriaa en ole syönyt kokonaiseen kuukauteen. Ole huoleti, ei kukaan näitä sinulta riistä."
Puolen tunnin kuluttua rummutettiin lähtöön, hajajoukot palasivat ja kersantti Pinto, joka oli heidän joukossaan, tunsi minut.
"Vai niin", sanoi hän, "olette siis pelastanut nahkanne; se ilahuttaa minua. Mutta te tulette onnettomana hetkenä. Sota käy huonosti, kovin huonosti", sanoi hän ravistaen päätään.
Everstit ja pataljoonainpäälliköt nousivat hevostensa selkään, ja sitte lähdettiin. Kasakat etenivät etenemistään, ja me saimme kantaa kiväärejämme, miten halusimme. Sepeteus asteli rinnallani ja kertoi minulle, mitä oli tapahtunut sitte Lützenin tappelun: ensiksi suurista voitoista Bautzenin ja Wurtzenin luona, peräytyvän vihollisen reippaasta takaa-ajamisesta ja ilosta, joka valtasi mielet kun päästiin Berliniin. Sitte aselevosta, jolloin oltiin kauppaloihin majoitettuina ja vihdoin Espanjasta saapuneista sotavanhuksista. Ne olivat peloittavia miehiä, rosvoamiseen tottuneita, jotka nyt opettivat nuoria elämään väestön kustannuksella.
Onnettomuudeksi olivat aselevon jälkeen kaikki liittyneet yhteen meitä vastustamaan. Kansa inhosi meitä, meidän takanamme revittiin sillat rikki, meidän pienimmätkin liikkeemme ilmoitettiin preussiläisille, venäläisille ja toisillekin, ja joka kerta kun onnettomuus meitä kohtasi, tehtiin — sensijaan, että meitä olisi autettu — meille kaikkea mahdollista kiusaa, mitä ajatella saattaa, jotta olisimme joutuneet vielä pahempaan pinteeseen. Kaiken kukkuraksi alkoi pitkällinen sadeaika. Sinä päivänä, jona Dresdenissä tapeltiin, satoi niin rajusti, että keisarin hattu riippui kahden puolen olkapäille. Mutta kun voittaa, voi sellaiselle nauraa, silloin pysyy sateesta huolimatta lämpöisenä ja silloin saa aina jonkun vaatekappaleen käsiinsä, jonka voi vaihtaa märän sijasta ylleen. Pahinta on, jos tappelussa häviää: saa peräytyä loassa kintereillään husaarit, rakuunat ja monet muut, eikä tiedä, nähdessään vartiotulen kaukana pimeydessä, pitäisikö kulkea edelleen tai seista paikoillaan rankkasateessa.
Sepeteus kertoi minulle kaikki tarkoin. Hän sanoi, että kenraali Vandamme, jonka piti estää itävaltalaisia peräytymästä, liiallisessa kiihkossaan Dresdenin voiton jälkeen oli tunkeutunut jonkunmoiseen suppilomaiseen pengermäähän Kulmin puolella, ja että ne, jotka me vasta olimme voittaneet, olivat hyökänneet hänen päälleen oikealta ja vasemmalta, edestä ja takaa; hänet oli otettu vangiksi ja hänen kanssaan monta muuta kenraalia, ja hänen armeijaosastonsa oli hävitetty. Kahta päivää ennen, elokuun 26 päivänä, oli meidän divisionallemme käynyt jotenkin samoin sekä myöskin 5:nelle, 6:nelle ja 11:nnelle osastoille Löwenbergin kukkuloilla. Meidän piti nujertaa preussiläiset sillä taholla, mutta kun marsalkka Macdonald erehtyi johdossa, oli vihollinen yllättänyt meidät eräällä salatiellä, kun kanuunamme olivat liejuun vajonneet, ratsuväkemme oli epäjärjestyksessä, eikä jalkaväkemme voinut ampua rankkasateen tähden; oli puolustauduttu pistimillä, ja kolmannen pataljoonan oli täytynyt peräytyä preussiläisten tieltä aina Kaltzbach virtaan saakka. Siellä oli eräs krenatyöri kolhaissut Sepeteusta kiväärin kolvilla kahdesti otsaan. Virta oli vienyt sekä hänet että kapteeni Arnoldin mukanaan, sillä Sepeteus oli kietaissut käsivartensa kapteenin vyötäisille ja molemmat olisivat hukkuneet, ellei kapteeni onneksi pilkkopimeässä olisi saanut toisella rannalla olevasta puunoksasta kiinni ja vetänyt siten itseään ja Sepeteusta maalle. Vaikka verta vuoti nenästä ja korvista, oli Sepeteus sinä yönä nälästä ja väsymyksestä ja kiväärin kolhauksista puolikuolleena kävellyt aina Goldberg nimiseen kylään saakka. Eräs puuseppä oli armahtanut häntä ja oli antanut hänelle leipää, sipulia ja vettä. Seuraavana päivänä oli koko divisioni toisten osastojen seuraamana marssinut hajajoukoissa kenttien yli, kukin joukko omin neuvoin ilman johtoa, sillä kenraalit, marsalkat ja kaikki korkeat upseerit olivat paenneet peljäten joutuvansa vangeiksi. Sepeteus vakuutti minulle, että viisikymmentä husaaria olisi voinut saavuttaa heidät, mutta Blücher ei onneksi ollut päässyt tulvillaan olevan joen yli, niin että he vihdoin olivat voineet taas kokoontua yhteen Woldassa, jossa kaikkien osastojen rummut olivat päristäneet rykmentin marssia kylän kaikilla kulmilla. Siten oli jokainen löytänyt osastonsa.
Onnellisinta koko tässä peräytymisessä oli se, että yliupseerit yhtyivät meihin vähän etäämpänä, Bruntzlaun tienoilla ihmeissään siitä, että heillä vielä oli muutamia pataljoonia komennettavanaan.
Näitä kaikkia kertoi minulle toverini, ja hän huomautti myös, ettei meidän auttaisi luottaa liittolaisiimme, jotka millä hetkellä tahansa saattaisivat kääntyä meitä vastaan. Hän ilmoitti myös, että marsalkka Oudinat ja marsalkka Neykin olivat kaatuneet, toinen Gross-Beerenissä ja toinen Dennewitzissä. Tilamme oli mitä surkuteltavin, sillä peräytymisretkillämme kuolivat rekryytit tauteihin, väsymykseen ja kurjuuteen. Vanhat soturit Espanjasta ja Saksasta koiranilmaan tottuneina olivat ainoat, jotka kestivät nämä vaivat ja vastukset.
"Niin, lyhyesti sanottuna", puheli Sepeteus, "kaikki ovat meitä vastaan: kansa, alituinen sade ja omat kenraalimme, jotka ovat kyllästyneet kaikkeen tähän; Toiset heistä ovat herttuoita ja prinssejä ja istuisivat paljoa kernaammin mukavissa nojatuoleissaan kuin kuljeskelisivat tässä loassa. Toiset taas, kuten Vandamme esimerkiksi, tahtoisivat jouduttaa marsalkaksi tulemistaan tekemällä uhkarohkeita kaappauksia. Meidän, köyhien raukkojen, joilla ei ole muita tulevaisuuden toiveita kuin tulla raajarikoiksi koko elämämme ajaksi, meidän talonpoikien ja työläisten, jotka olemme taistelleet hävittääksemme vanhan aatelin, meidän täytyy uhrata elämämme luodaksemme uuden aatelisvallan!"
Näin nyt, etteivät köyhimmät ja onnettomimmat aina olleet niitä tyhmimpiä, ja että kärsimykset terottavat ihmistä selvemmin näkemään surullisen totuuden. Mutta minä en virkkanut sanaakaan, rukoilin vaan Jumalaa antamaan minulle rohkeutta ja voimaa kestämään uhkaavia onnettomuuksia, joista saimme kiittää tehtyjä erehdyksiä ja vääryyksiä.
Olimme nyt kolmen armeijan välissä, jotka koettivat yhtyä musertaaksensa meidät yhdellä iskulla: pohjoista armeijaa komensi Bernadotte, Schlesiassa olevaa Blücher ja Böhmissä olevaa Schwarzenberg. Väliin luultiin, että me menisimme Elben yli hyökätäksemme preussiläisten ja ruotsalaisten kimppuun, väliin taas, että kääntyisimme itävaltalaisia vastaan vuoristoon, niinkuin viisikymmentä kertaa oli tehty Italiassa ja muualla. Mutta vihollinen oli vihdoin huomannut sen juonen, ja kun me lähestyimme sitä, vetäytyi se aina pois. Erittäin huolissamme olimme keisarin vuoksi, joka luonnollisesti ei voinut yhtaikaa olla Böhmissä ja Shlesiassa, ja sen vuoksi saimme tehdä inhottavia marsseja edestakaisin.
Sotamiehet eivät toivoneet mitään hartaammin kuin tappelua, sillä alituinen marssiminen, paljaalla maalla makaaminen, puolinaiset ruoka-annokset ja syöpäläisvaiva olivat saattaneet heidät kyllästymään elämäänsä. Jokainen ajatteli: "Kunhan tämä edes jollakin tavalla loppuisi … ei tätä ijankaikkisesti kestä!"
Itsekin olin muutaman päivän kuluttua kyllästynyt sellaiseen elämään, tunsin itseni aivan loppuun kuluneeksi ja laihduin päivä päivältä.
Joka ilta täytyi meidän olla vartiopalveluksessa, sillä muudan Thielmann niminen roisto yllytti talonpoikia meitä vastaan; hän seurasi meitä niinkuin varjo, vakoili meitä kaikkialla, vuorilla, teillä, laaksoissa; hänen armeijaansa kuuluivat kaikki ne, jotka vihasivat meitä, ja hänellä oli aina kylliksi väkeä.
Siihen aikaan yhtyivät Baijeri, Baden ja Württemberg vihollisiimme, joten nyt koko Europpa oli meidän kimpussamme.
Vihdoinkin saimme nähdä armeijan kokoontuvan ikäänkuin päätappeluun. Sensijaan, että olisimme tavanneet Platowin kasakoita ja Thielmannin seuralaisia kylien ympärillä, näimme nyt kaikkialla husaareja, jääkäreitä, espanjalaisia rakuunoita, tykistöä ja rakennussotilaita marssimassa. Satoi kuin saavista: Ne, jotka eivät jaksaneet raahautua eteenpäin, jäivät istumaan rapakkoon jonkun puun alle kohtaloansa odottamaan.
Lokakuun 11 p. leiriinnyimme Lauzigin kylän lähellä, 12 p. Grafenheinichenissä, 13 p. menimme Muldan ylitse, jossa näimme vanhan kaartin ja La Taur-Maubourgin divisionan hiljalleen menevän sillan yli. Keisarin sanottiin lähestyvän, mutta meidän täytyi marssia takaisinpäin Dombrovskin divisionan ja Souhamin armeijakunnan mukana.
Niinä välihetkinä, jolloin sade lakkasi ja himmeä syysaurinko hetkiseksi välähti pilvien raosta, näimme koko armeijan olevan marssitilassa, joka suunnalta kokoontui ratsuväkeä ja jalkaväkeä Leipzigiin päin. Muldan toisella puolella välkkyivät preussiläisten pistimet; venäläisiä ja itävaltalaisia ei vielä näkynyt, mutta he olivat varmasti tulossa hekin.
Lokak. 14 p. lähetettiin meidän pataljoonamme tiedusteluretkelle Achenin kaupunkiin, jonka vihollinen oli vallannut. Meidät otettiin vastaan kanuunanlaukauksilla ja meidän täytyi pysytellä koko yön ulkosalla ilman leirivalkeita, sillä vettä satoi lakkaamatta. Seuraavana päivänä saimme käskyn rientää pikamarssissa divisionaamme. Kaikki sanoivat, että nyt oli tappelu pian alkava.
Kersantti Pinto sanoi tuntevansa keisarin olevan lähellä. Minä puolestani en tuntenut mitään, mutta kun näin, että marssimme Leipzigiin päin, ajattelin: "Jos nyt tulee tappelu, toivoisinpa, ettei luoti kävisi minuun niinkuin Lützenissä, vaan että saisin vielä nähdä Katrin."
Seuraavana yönä lakkasi sade; tuhansia tähtiä kimalteli taivaalla, ja me marssimme yhä eteenpäin. Seuraavana aamuna kello 10 aikaan, juuri kun olimme pysähtyneet huokaamaan erääseen kylään, jonka nimeä en muista, kuulimme kaikki ikäänkuin kauheaa etäistä ukkosen jyrinää. Eversti jäi sitä kuuntelemaan hevosensa selkään ja kersantti Pinto sanoi:
"Tappelu on alkanut."
Melkein samassa hetkessä nosti eversti miekkansa pystyyn ja huusi:
"Eteenpäin!"
Rupesimme heti juoksemaan, niin että reput, patruunasäiliöt ja kiväärit leiskuivat ja rapa roiskui, mutta sitä ei nyt kukaan joutanut muistamaan. Puolen tunnin perästä näimme tuhannen askeleen päässä edessämme loppumattoman pitkän jonon ruutivaunuja, kanuunoita, jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Takanamme Dubenin tiellä oli vielä enemmän väkeä ja kaikki tulivat täyttä laukkaa. Peltojen yli tuli kokonaisia rykmenttejä täyttä juoksua.
Tiemme päässä näimme Leipzigissä Pyhän Nikolain ja Pyhän Tuomaan kirkkojen tornien kuvastavan taivaanrannalla. Kaupungin oikealta ja vasemmalta puolelta kohosi suunnattomia savupilviä, joista salamat välähtelivät. Jyry kasvoi kasvamistaan. Olimme vielä peninkulman päässä kaupungista, mutta meidän oli jo vaikea kuulla toistemme puhetta, ja me katselimme kalpeina toisiamme, ikäänkuin olisimme tahtoneet sanoa:
"Sepä vasta tappelua!"
Kersantti Pinto huusi:
"Täällä jyrisee pahemmin kuin Eylaussa!"
Hän ei nauranut, eikä Sepeteusta eikä muitakaan naurattanut, vaan riensimme yhä eteenpäin, ja upseerit huutelivat myötäänsä: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Niin tyhmiä saattavat ihmiset olla; meitä tosin innostutti isänmaanrakkaus, vaan vielä enemmän tappelunhalu.
Kello 11 aikaan näimme taistelutantereen Leipzigin edustalla. Näimme kaupungin kirkontornit, jotka olivat ihmisiä täynnä, ja vanhat vallit, joilla monta kertaa olin kävellyt Katria muistellen. Edessämme noin 1,200 — 1,500 metrin matkalla seisoi kaksi rykmenttiä punaisia keihäsratsumiehiä ja vähän matkan päässä heistä Parthan niityllä kaksi rykmenttiä hevosjääkärejä. Näiden rykmenttien välistä kulkivat Dubenista tulevat kuormastot. Etäämpänä, pienen kukkulan seudulla, seisoivat Ricardin, Dombrowskin, Souhamin y.m. divisionat selin kaupunkiin päin. Kanuunoita ja ampumavara-vaunuja oli parhaillaan lähdössä. Taaempana kukkulalla, erään sillä seudulla tavallisen tasakattoisen talonpoikaistalon ympärillä loistivat pääesikunnan univormut.
Se oli reserviarmeija, jota marsalkka Ney komensi. Hänen vasen sivustansa nojautui Hallen tiellä olevaan Marmontiin ja oikea sivusta suureen armeijaan, jota keisari itse komensi, niin että meidän joukkomme olivat suurena kehänä Leipzigin ympärillä. Viholliset, jotka lähestyivät joka haaralta, koettivat päästä toistensa yhteyteen ja muodostaa ympärillemme vielä suuremman kehän, jonka keskeen me jäisimme niinkuin satimeen.
Sillä välin tapahtui kolme kauheaa tappelua samanaikaisesti, yksi Wachaussa itävaltalaisia ja venäläisiä vastaan, toinen Moskernissa preussiläisiä vastaan ja kolmas Lindenaun sillalla Lützenin tiellä kenraali Giulayta vastaan. Niistä sain tiedon vasta myöhemmin, mutta kunkin tulee kertoa vain sen, minkä itse on nähnyt; sillä tavoin saa maailma tietää totuuden.