XVIII.
Pataljoonamme oli juuri alkanut marssia Leipzigin edessä olevaa rinnettä alas yhtyäksensä divisionaan, kun näimme erään pääesikunnan upseerin täyttä laukkaa ratsastavan niityn yli meitä kohden. Parin minuutin kuluttua oli hän perillä, eversti Lorsin riensi häntä tapaamaan, he vaihtoivat sanasen, ja vieras upseeri palaa takaisin. Satoja airueita ratsasti samalla tavoin kedolla sanaa viemään.
"Ruoduttain oikeaan!" huusi eversti ja me marssimme Dubenin tien varrella olevaan metsään. Se oli pyökkimetsää, mutta oli siellä koivuja ja tammiakin. Kun pääsimme metsän reunaan, piti meidän kaataa uudet ruudit kivääreihimme ja pataljoona hajoitettiin tiraljööriketjuun; meidät asetettiin 25 askeleen päähän toisistamme ja niin astuimme eteenpäin silmät valppaina, sehän on tietty. Kersantti Pinto hoki ehtimiseen: "Peittäkää itsenne!"
Ei meitä tarvinnut varoitella; jokainen höristi korviaan ja riensi puunrunkojen taakse väijymään ennenkuin astui eteenpäin. Kaikkeen sitä rauhallisten ihmisten täytyykin joutua!
Niin olimme kulkeneet 10 minuuttia ja aloimme jo pitää itseämme turvattuina; silloin pamahti laukaus … sitten toinen, kolme, kuusi, joka taholta, ja samassa hetkessä näin vasemmalla puolella olevan toverini kaatuvan, vaikka koetti pitää kiini puusta. Siitä havahduin. Vilkaisin toiselle puolelleni ja mitä näenkään 50 — 60 askeleen päässä? Vanhan preussiläisen sotamiehen, joka pyssy poskella juuri ummistaa toista silmäänsä tähdätäkseen minuun. Kumarrun salaman nopeasti ja samassa sekunnissa kuulen pamahduksen ja tunnen pyyhkäisyn päässäni. Lakkini kumussa oli minulla harja, kampa ja nenäliina; tuo heittiön luoti oli hävittänyt kaikki ne. Selkäpiitäni karmi.
"Sinullepa kävi hyvin!" huusi kersantti ja ryntäsi sivuitseni ja minä riensin perään, sillä en halunnut jäädä yksikseni sellaiselle paikalle.
Luutnantti Bretonville piti sapeliaan kainalossa ja huusi huutamistaan: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Kauempana oikealla ammuttiin yhä edelleen. Mutta me tulimme avonaiselle paikalle, jossa oli 5-6 tammenrunkoa kumossa ja keskellä korkeaa kaislikkoa kasvava, pieni lammikko, mutta ei ainoatakaan puuta, minkä taakse piiloutua. Siitä huolimatta ryntäsivät monet uljaasti eteenpäin, mutta kersantti sanoi:
"Seis! Preussiläiset ovat varmaan väijyksissä lähistössä; silmät auki!"
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennenkuin paukahduksia kuului ja tusina kuulia vinkui ilmassa; samalla näimme joukon preussiläisiä juoksevan kauemmaksi metsään minkä koivet kannattivat.
"Nyt ne menivät. Eteenpäin!" sanoi Pinto.
Mutta lakkiini sattunut luoti oli tehnyt minut tarkkanäköiseksi, niin että näin melkeinpä puun läpikin, ja kun kersantti aikoi mennä avopaikan ylitse, tartuin minä hänen käsivarteensa ja osoitin sormellani pyssynpiippuun, joka näkyi pensaikosta suon toiselta puolelta sadan askeleen päässä meistä.
Toverit, jotka olivat tulleet joukkoomme, näkivät sen myöskin; senvuoksi sanoi kersantti hiljaisella äänellä:
"Sinä, Bertha, jää tänne … pidä sitä silmällä. Me muut teemme kierroksen."
He läksivät oikealle ja vasemmalle, ja minä jäin paikalleni puuni taakse kivääri poskella niinkuin väijyvä metsämies. Preussiläinen nousi parin minuutin kuluttua, kun ei enää kuullut mitään; hän oli aivan nuori, pitkä ja solakka, vaaleaviiksinen mies, ja minä olisin voinut ampua hänet siinä paikassa, mutta ajatus, että minun pitäisi murhata tuo suojaton ihminen, värisytti koko ruumistani. Äkkiä huomasi hän minut ja hyppäsi sivulle; silloin minä laukasin ja huokasinpa kevyesti, kun näin hänen juoksevan pensaikossa niinkuin hirven.
Samassa pamahti 5-6 laukausta oikealta ja vasemmalta; kersantti Pinto, Sepeteus, Klipfel ja muut ryntäsivät esille ja sadan askeleen päässä näimme nuoren preussiläisen makaavan maassa suu veressä. Hän katsoi meihin peljästyneesti ja kohotti kättään ikäänkuin väistääkseen painetinpistoksia. Mutta kersantti sanoi iloisesti:
"Älä pelkää, sait jo tarpeeksesi!"
Kellään ei ollut halua antaa hänelle kuolemaniskua; mutta Klipfel otti kauniin piipun, joka näkyi preussiläisen taskusta, ja sanoi:
"Olen kauan ollut piipun tarpeessa, tuostahan sen saan!"
"Rekryytti Klipfel", sanoi Pinto ankarasti, "pane piippu paikalla takaisin! Kasakat vain ryöstävät haavoittuneita! Ranskalainen sotamies noudattaa kunnian käskyjä!"
Klipfel heitti piipun pois, ja me läksimme eteenpäin katsomatta ympärillemme. Tulimme jo metsän päähän, joka peitti suurimman osan kukkulaa; sen takana tuli pensaikkoa, jossa meidän karkoittamamme preussiläiset olivat väijyksissä. Heitä nousi sieltä täältä meitä ampumaan, mutta kiiruustipa he kääntyivät takaisin.
Olisimme voineet nyt pysähtyä, sillä meitä oli käsketty miehittämään metsä, joten pensaikko ei kuulunut meihin; puittemme suojassa olisimme olleet hyvässä turvassa preussiläisten luoteja vastaan. Kukkulan toiselta puolelta kuului kauheaa taistelua. Siellä pamahti kanuunanlaukaus toisensa jälkeen ja väliin jyrisivät yhtaikaa niinkuin ukkonen; siinä oli vielä yksi syy pysyä aloillaan. Mutta meidän upseerimme katsoivat, että pensaikko oli osa metsää, ja että meidän piti jatkaa preussiläisten hätyyttämistä. Siitä syystä jouduimme menettämään monta ihmishenkeä tällä paikalla.
Saimme siis käskyn jatkaa vihollisen ahdistamista, ja koska he ampuivat meitä ja ammuttuaan aina piiloutuivat, aloimme juosta suoraan heitä vastaan estääksemme heitä lataamasta kiväärejään uudelleen. Upseerimmekin juoksivat innoissaan. Luulimme pensaikon loppuvan kukkulan laella, missä aioimme ampua preussiläisiä tusinoittain. Mutta juuri kun pääsimme mäen päälle hengästyneinä, huusi vanha Pinto:
"Husaareja!"
Nostin päätäni ja näin husaarilakkeja pilkistävän kukkulan harjan takaa. Silmänräpäyksessä käännyin takaisin ja riensin mäenrinnettä alas jättiläisen harppauksilla, vaikka olin väsynyt ja kuormani oli painava. Edessäni näin kersantti Pinton, Sepeteuksen ja muitten juoksevan, minkä koivet kannattivat. Takaamme kuului laukkaavain husaarien töminää, upseerit komensivat saksaksi, hevoset huohottivat, sapelintupet kolisivat ratsumiesten saappaita vastaan ja maa tärisi.
Olin juossut suorinta tietä metsään ja luulin jo pääseväni suojaan, kun metsänrannassa äkkiä huomasin leveän savihaudan. Se oli parikymmentä jalkaa leveä ja kaksi sen mokomaa pitkä. Viime päiväin sateista olivat haudan partaat tulleet liukkaiksi, mutta kun kuulin hevosten puhalluksen selkäni takana ja tunsin hiukseni nousevan pystyyn, otin epätoivoissani harppauksen ja putosin hautaan, niin että patruunatasku ja takin liepeeni nousivat korviini saakka. Toinenkin rekryytti meidän komppaniastamme oli jo siellä ja koetti pyrkiä sieltä pois. Samassa hetkessä tuli sinne kaksi husaaria, joiden hevoset laskivat jyrkkää reunaa alas melkein istuillaan. Toinen husaari, jonka naama oli aivan punainen, kiroili kuin itse paholainen ja iski toveriparkaani sapelilla päähän; kun hän nosti sapelinsa antaakseen hänelle kuoliniskun, työnsin minä pistimeni kaikin voimineni hänen kylkeensä. Mutta samassa iski toinen husaari minua sapelilla hartiaan; hän aikoi juuri lävistää minut, kun onneksi luoti sattui hänen päähänsä. Silmäsin sinne päin, mistä luoti tuli, ja näin meikäläisen sotamiehen seisovan sääret savessa. Hän oli kuullut haudasta elämää ja oli tullut sitä lähemmin katsomaan.
"Niin, toveri", sanoi hän nauraen, "taisin tulla hyvään aikaan!"
En jaksanut vastata hänelle, sillä vapisin kuin haavan lehti. Hän otti pois pistimensä ja ojensi kiväärinsä minulle auttaaksensa minut ylös haudasta. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Olette pelastanut henkeni. Mikä on nimenne?"
Hän sanoi nimensä olevan Jean Pierre Vincent. Olen usein ajatellut, että jos tapaisin sen miehen, tahtoisin hartaasti tehdä hänelle palveluksen; mutta kaksi päivää myöhemmin oli toinen Leipzigin taistelu, sitte tuli peräytymismatka Hanauhin, enkä ole sittemmin nähnyt häntä.
Kersantti Pinto ja Sepeteus tulivat hetkisen kuluttua luokseni.
Sepeteus sanoi:
"Sinulla ja minulla on taas ollut onni matkassamme; me olemme nyt ainoat pfalzburgilaiset pataljoonassa. Klipfelin tappoivat husaarit äsken".
"Näitkö sen?" kysyin minä kalveten.
"Näin, hän sai kolmattakymmentä sapeliniskua; hän huusi: 'Sepeteus, Sepeteus!' Kauhea on kuulla lapsuudenystävän huutavan sillätavoin, kun ei voi tulla avuksi. Niitä oli niin paljo, ne saartoivat hänet kokonaan".
Se tapaus teki meidät alakuloisiksi, ja ajattelimme jälleen kotiseutua. Ajattelin Klipfelin mummoa, kun hän saisi kuulla sen uutisen, ja muistelin myöskin Katria.
Husaarien hyökkäyksestä pimeän tuloon saakka pysyi pataljoona samassa paikassa vaihtaen laukauksia preussiläisten kanssa. Me estimme heitä pääsemästä metsään, mutta hekin estivät meitä ryntäämästä kukkulaa vastaan. Seuraavana päivänä saimme tietää syyn. Tämä kukkula vallitsi koko Parthajokea ja kuulemamme kauhea kanuunanammunta tuli Dombrowskin divisionasta, joka hyökkäsi preussiläisten vasenta sivustaa vastaan auttaakseen Mockernissa toimivaa kenraali Marmontia, joka 20,000 ranskalaisen kanssa esti Blücherin 80,000 preussiläistä etenemästä; Wachaussa taisteli 115,000 ranskalaista 200,000 itävaltalaista ja venäläistä vastaan. Yli 1,500 kanuunaa jyrisi. Meidän pieni porinamme Witterichin kukkulalla oli kuin mehiläisen surinaa ukkoseen verrattuna. Tämän tästäkin lakkasimme ampumasta kuunnellaksemme. Pauke tuntui minusta hirmustuttavalta, melkeinpä ylenluonnolliselta; ilma oli täynnä ruudinsavua ja maa tärisi; vanhat soturit, kuten Pinto, sanoivat, etteivät koskaan olleet kuulleet sen vertaista.
Kello kuuden aikana saapui pääesikunnan upseeri everstimme luokse, ja heti paikalla saimme peräytymiskäskyn. Pataljoonamme oli sen päivän leikissä menettänyt 60 miestä.
Metsästä päästessämme oli pimeä, ja Parthan rannalla saimme odotella vuoroamme kolmatta tuntia ampumavaravaunujen, kaikellaisten saattueiden, peräytyväin armeijakuntain ja sairasvaunujen välissä. Taivas oli musta, kanuunat vielä silloin tällöin murahtivat, mutta nuo kolme tappelua olivat päättyneet. Kuulimme tosin sanottavan, että meikäläiset olivat voittaneet Wachaussa, Leipzigin toisella puolella, mutta ne, jotka palasivat Mockernista, olivat synkkiä, eivätkä huutaneet "eläköön keisari" niinkuin voittojen jälkeen oli tapa.
Kun pataljoonamme oli päässyt Parthan toiselle puolelle, saimme marssia pitkin jokivartta Schönfeldin kylään. Sataa tihuutti; me astuimme raskain jaloin, kiväärit olalla, silmät unesta raukeina ja päät riipuksissa.
Takaamme kuului lakkaamatonta huminaa ja jyryä pitkistä kanuuna-, vaunu-, kuormasto- ja joukkojonoista, jotka palasivat Mockernista. Kuormamiesten huudot kuitenkin vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja me saimme pysähtyä eräälle kirkkomaalle.
Nyt vasta sain silmäni auki ja tunsin kuunvalossa Schönfeldin kylän. Kuinka monasti olinkaan ollut täällä Zimmerin kanssa syömässä hyviä omeletteja ja juomassa valkoista viiniä "Kultalyhteen" ravintolassa, ukko Winterin puistossa, kun aurinko paahtoi lämpimästi ja viheriä luonto kukoisti! Niin, ne olivat niitä aikoja!
Vahdit asetettiin; muutamia miehiä meni kylään noutamaan puita ja ruokavaroja. Minä istuin kiviaidan viereen ja nukahdin. Kello kolmen aikaan aamulla herätettiin minut.
"Juuse", sanoi Sepeteus minulle, "tule lämmittelemään; jos siihen jäät, voit saada vilutaudin".
Nousin ylös väsymyksen ja unen horroksissa. Satoi yhäkin hienoa vesivitiä. Toverini vei minut valkean ääreen, joka sateessa kuitenkin enemmän savusi kuin paloi. Se oli viritetty vain näön vuoksi, eikä lämpimän; mutta kun sain Sepeteukselta viinaryypyn, tunsin lämpeneväni ja aloin katsella Parthan toiselta puolen pilkoittavia leiritulia.
"Preussiläiset lähestyvät", sanoi Sepeteus. "Ne ovat jo meidän metsässämme".
"Niin", vastasin minä, "ja siellä on Klipfel parkakin, eikä häntä palele!"
Hampaani kalisivat.
Näiden sanojen johdosta tulin murheelliseksi. Kotvasen kuluttua kysyi
Sepeteus minulta:
"Muistatko, Juuse, sitä mustaa nauhaa, joka hänellä oli lakkinsa ympärillä tarkastuspäivänä? Hän huusi: 'Olemme kaikki tuomitut kuolemaan, samoin kuin nekin jotka Venäjällä kaatuivat. Minä tahdon panna mustan nauhan lakkiini, meidän tulee pukeutua suruun oman kuolemamme johdosta!' Ja hänen pieni veljensä sanoi: 'Ei, Jaakko, siihen minä en suostu!' Hän itki, mutta Klipfel pani kuitenkin nauhan lakkiinsa. Hän oli nähnyt husaareista unta."
Sitämukaa kuin Sepeteus kertoi, muistui kaikki mieleeni ja minä olin myös näkevinäni Pinacle-heittiön torilla raatihuoneen edustalla heiluttavan mustaa nauhaa korkealla ilmassa ja huutavan minulle: "Kuulehan, nilkuttaja, sinulla pitää olla kaunis nauha — voittajain nauha — tulehan tänne!"
Tämä muisto ja kiljuva pakkanen, joka iski luihin ja ytimiin, saivat minut värisemään. Minä ajattelin: "Et koskaan pääse kotiin. Pinacle oli oikeassa. Kaikki on lopussa."
Ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia, ja kirosin niitä, jotka olivat pakottaneet minua tänne tulemaan.
Neljän aikaan aamulla, kun päivä alkoi valjeta, saapui muutamia muonavaunuja; miehistölle jaettiin leipää, ja saimme myöskin viinaa ja lihaa.
Sade oli tauonnut. Keitimme keittomme, mutta minä en lämmennyt mistään. Siellä sain potea vilutautia. Sisustaani paleli, mutta ihoani poltti. Enkä ollut ainoa siinä tilassa. Kolme neljännestä pataljoonan miehistöstä oli sairastunut ja hivuivat pois. Viime kuukauden kuluessa olivat ne, jotka eivät jaksaneet marssia, heittäytyneet itkien maahan ja huutaneet äitiään niinkuin pienet lapset. Se oli sydäntä vihlovaa. Nälkä, pakkomarssit, sade ja suru siitä, ettei koskaan enää saataisi nähdä isänmaata ja omaisia, olivat synnyttäneet tämän taudin. Onneksi eivät vanhemmat nähneet, miten heidän lapsensa kuolivat maantielle; jos olisivat sen nähneet, olisi se ollut heille liian julmaa; monet eivät silloin voisi uskoa, että maassa tai taivaassa on mitään laupeutta.
Päivän enemmän valjetessa näimme vasemmalla — joen toisella puolella ja väljässä notkossa, jossa kasvoi haapoja ja piilipuita — poltettuja kyliä, ruumisröykkiöitä, kaatuneita ampumavaravaunuja ja kanuunoita; niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli koko seutu hävitetty, pahemmin kuin Lützenissä. Näimme myöskin preussiläisten rintaman levenevän sillä taholla ja tuhansittain marssivan tappelukenttäin yli. He olivat liittymäisillään itävaltalaisiin ja venäläisiin ja saamaisillaan valmiiksi meitä ympäröivän renkaan; ei kukaan voinut heitä siitä estää, varsinkin kuin Bernadotte ja venäläinen kenraali Benningsen toivat esille 120,000 miestä tuoreita joukkoja. Meidän armeijamme, joka oli ollut kolmessa tappelussa yhtenä päivänä ja oli sulanut 130,000 käyttökelpoiseksi mieheksi, oli silloin joutumassa 300,000 painetin, 50,000 hevosen ja 12,000 kanuunan muodostamaan ansaan!
Schönfeldistä läksi pataljoonamme marssimaan yhtyäkseen divisionaamme Kohlgartenissa. Pitkin koko tietämme näimme pitkiä sairasjonoja hiljalleen kulkevan ohitsemme. Kaikki seudun rattaat oli otettu tätä varten ja vaunujen välillä kulki kuitenkin jalankin noita onnettomia raukkoja mikä käsi, mikä kasvot siteessä, kalpeina, surullisina, puoli kuolleina. Ei ketään, joka jotenkuten jaksoi laahautua eteenpäin, otettu vaunuihin, vaan sai ponnistaa viimeiset voimansa päästäkseen sairaalaan.
Meillä oli ääretön vaiva päästä sen myräkän läpi. Kun lähestyimme Kohlgartenia, tuli äkkiä parisen kymmentä nelistävää husaaria pistoolit ojossa ja häätivät kaikki tieltään oikealle ja vasemmalle pitkin peltoja. He huusivat minkä jaksoivat:
"Keisari! Keisari!"
Heti asettui pataljoona riveihin ojien reunoille ja teki kunniaa kivääreillä ja hetkisen kuluttua tulivat ratsastavat kaartinkrenatöörit — he olivat oikeita jättiläisiä pitkävartisissa saappaissaan ja mahdottomissa karhunnahkalakeissaan, joiden alta näkyi vain nenä, silmät ja viikset — ja nelistivät ohi, miekkahihna vyötäisillä. Jokainen riemuitsi ajatellessaan: "Nuo ovat meikäläisiä — heidän kanssaan ei ole helppo otella!"
Tuskin olivat he meidät sivuuttaneet, ennenkuin päällyskunta tuli. Ajatelkaahan! Noin sataviisikymmentä tai kaksisataa kenraalia, marsalkkaa ja korkea-arvoista yliupseeria ratsastaen oikeilla kilpa-ajojuoksijoilla ja niin runsaasti kullalla kirjailluissa univormuissa, että tuskin saattoi nähdä heidän pukujensa värejä. Toiset olivat pitkiä ja laihoja ja ylpeän näköisiä, toiset lyhyitä ja paksuja punoittavin naamoin, toiset taas nuorempia ja ryhdikkäitä kuin kuvapatsaat hevostensa selässä, säihkyvin silmin ja suurin, käyrin nenin. Se oli kunnioitusta herättävä ja peljättävä näky.
Mutta mikä minua eniten hämmästytti tässä sotaherrainjoukossa, jonka edessä koko Europpa oli vapissut kaksikymmentä vuotta, oli Napoleon itse vanhassa päähineessään ja harmaassa nutussaan. Näen hänet vieläkin edessäni leveine leukoineen ja lyhyine kauloineen. Kaikki huusivat: "Eläköön keisari!" Mutta hän ei kuullut mitään, hän ei kiinnittänyt meihin enempää huomiota kuin hienosti vihmovaan sateeseen, joka sai ilman väräjämään … otsa rypyssä katseli hän preussiläisten armeijaa, joka järjestäytyi Parthan rannoilla yhtyäkseen itävaltalaisiin. Sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, on hänen kuvansa syöpynyt sieluuni.
Pataljoona marssi edelleen. Neljännestunnin kuluttua kysyi Sepeteus minulta:
"Juuse, näitkö hänet?"
"Näin", vastasin minä, "näin kyllä, enkä unohda häntä eläissäni."
"Kummallista", tuumiskeli toverini, "hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Würtzenissä tappelun jälkeisenä päivänä näytti hän niin iloiselta, kun huusimme: 'Eläköön keisari', ja kenraalien naamat olivat paljasta naurua. Tänään näyttävät kaikki siltä, kuin olisi kettu syönyt heidän armovuotensa. Ja kuitenkin sanoi kapteeni aamulla, että olimme saaneet voiton Leipzigin toisella puolella."
Monet muut ajattelivat samaa, vaikk'eivät sanoneet mitään.
Levottomuus valtasi verkalleen mielet.
Tapasimme rykmenttimme leirissä lähellä Kohlgartenia ja pataljoonamme asettui maantien oikealla puolella olevalle kukkulalle.
Joka taholla näkyi armeijain lukemattomista tulista savu nousevan taivasta kohden. Vieläkin sataa tihuutteli ja nuotioitten ääressä rensseleillään istuvat sotamiehet näyttivät hyvin miettiväisiltä. Kaikkialla kuultiin heidän sanovan, etteivät he koskaan olleet nähneet sellaista sotaa, että se oli hävityssotaa, ettei vihollinen välittänyt omista tappioistaan, kunhan vain saisi meidän armeijaamme vähennetyksi; vihollinen tiesi kyllä lopulta olevansa neljä viisi kertaa voimakkaampi meitä ja pääsevänsä taistelutantereen herraksi.
Kerrottiin myöskin, että keisari oli voittanut Wachaun tappelussa itävaltalaiset ja venäläiset, vaan ettei se merkinnyt mitään, koska vihollinen ei peräytynyt, vaan odotti lisäjoukkoja. Mockernissa olimme me joutuneet häviölle Marmontin urheasta puolustuksesta huolimatta; vihollinen oli musertanut meidät ylivoimallaan. Me olimme sinä päivänä saavuttaneet yhden ainoan todellisen edun, nimittäin peräytymismahdollisuuden Erfurtiin, sillä Giulayn ei ollut onnistunut vallata Elsterin ja Pleissen yli vieviä siltoja. Koko armeija, halvasta sotamiehestä marsalkkaan asti oli sitä mieltä, että olisi kiiruimman kautta lähdettävä peräytymismatkalle, ja että asemamme oli perin huono. Onnettomuudeksi ajatteli keisari toisin; meidän täytyi pysyä paikoillamme!
Lokakuun 17 p. pysyimme koko päivän paikoillamme ampumatta laukaustakaan. Muutamat kertoivat, että kenraali Regnier oli saapunut 16,000 saksilaisen kanssa; mutta baijerilaisten petos oli meille osottanut, miten luotettavia nämä liittolaisemme olivat.
Illalla tuli tieto, että pohjoinen vihollisarmeija oli alkanut näkyä Breitenfeldin ylänteellä; se oli 60,000 miehen lisäys viholliselle. Olen vielä kuulevinani kiroukset, joita lausuttiin Bernadottea vastaan, suuttumuksen sanat kaikkien niitten huulilta, jotka olivat tunteneet hänet halpana upseerina tasavallan aikana ja jotka lausuivat: "Meitä hän saa kiittää kaikesta, me olemme vuodattaneet vertamme tehdäksemme hänestä kuninkaan ja nyt tulee hän meitä surmaamaan!"
Yöllä suoritettiin yleinen peräytymisliike; armeijamme kokoontui yhä suppeammin Leipzigin ympärille; sitten oli kaikki hiljaista. Mutta se ei estänyt meitä mietiskelemästä asioita; päinvastoin, me ajattelimme hiljaisuudessa:
"Mitähän huomenna tapahtuu? Saankohan huomenillalla vielä nähdä kuun nousun ja taivaan tähtiä?"
Ja kun pimeässä yössä katselimme meitä ympäröivää, suunnatonta tulikehää, sanoimme itseksemme: "Nyt on koko maailma meitä vastassa, kaikki kansat vaativat meidän hävittämistämme, he eivät tahdo kuulla kunniastamme!"
Sitten ajattelimme, että meillä kuitenkin oli kunnia olla ranskalaisia, ja että meidän täytyy voittaa tai kuolla.