XIX.
Meidän näin miettiessämme rupesi päivä jo sarastamaan. Vielä ei ollut liikettä, ja Sepeteus sanoi minulle:
"Kuinka onnellista, jos vihollinen ei uskaltaisi hyökätä päällemme."
Upseerit puhuivat keskenään aselevosta. Mutta äkkiä, kello 9 ajoissa, tulivat etuvartijamme täyttä laukkaa ja huusivat, että vihollinen alkoi liikkua joka taholla, ja melkein samalla hetkellä alkoivat kanuunat jyristä Elsterin tienoolla oikealla kädellä. Me olimme jo aseissa ja marssimme kenttien ylitse Parthaan päin palataksemme Schönfeldiin. Niin alkoi tappelu.
Kukkuloilla virran luona oli pari kolme divisionaa kanuunat välissään ja ratsuväkeä sivustoillaan valmiina ottamaan vastaan vihollisia; kauempana, pistimien kärkien takana näkyivät preussilaiset, ruotsalaiset ja venäläiset lähestyvän joka taholta tiheissä, suunnattomissa joukoissa.
20 minuuttia myöhemmin, sijoituimme me asemillemme kahden kukkulan välillä ja näimme edessämme 5-6,000 preussiläistä, jotka kahlasivat virran yli ja huusivat yhdestä kurkusta "Isänmaa! Isänmaa!" Se oli kauheaa melua; sellaista, jota korpit pitävät, kun kokoontuvat lentääkseen pohjoiseen.
Samassa alkoi kiväärituli kummaltakin jokirannalta ja kanuunat jymähtivät. Noro, jossa Partha joki juoksee, tuli savua täyteen; preussiläiset olivat jo kimpussamme, mutta me emme ehtineet paljon vilaistakaan heidän ilkeisiin silmiinsä, vääriin suihinsa ja eläimellisen hurjiin naamoihinsa. Me nostimme yhdestä suusta kaikuvan huudon: "Eläköön keisari!" ja ryntäsimme heitä vastaan. Syntyi hirmuinen käsirysy; parissa sekunnissa kalahtivat aseet toisiinsa, tunkeiltiin edes ja takaisin, ammuttiin toisia kiväärinpiippu rintaa vastassa, lyötiin toisia kuoliaaksi pyssynperällä; rivit sotkeentuivat toisiinsa, kuka kaatui se poljettiin maahan, kanuunat paukkuivat, noroon ahtautuva savu, kuulain vingunta ja kiväärin räiske tekivät koko noron ikäänkuin pätsiksi, johon ihmiset ajettiin polttopuiksi.
Meitä kannusti epätoivo ja halu kostaa, ennenkuin kaaduimme; preussiläiset ajattelivat kunnianhimoisesti, kuinka he voittaisivat Napoleonin. Ei ole ylpeämpiä ihmisiä kuin preussiläiset; Grossbeerenin ja Katzbachin voitoista he olivat aivan hullaantuneet. Mutta monetpa heistä joutuivat jokeen, — sangen monet. Kolmasti he tulivat joen yli ja hyökkäsivät suunnattomilla voimilla meitä vastaan. Meidän täytyi väistyä ylivoiman tieltä, ja siitäkös he rääkymään! Olivat ihan syödä meidät. Se on ikävää joukkoa. Heidän upseerinsa hokivat sataan kertaan miekat pystyssä: "Eteenpäin, eteenpäin!" ja he etenivät vakavasti niinkuin muuri ja urheasti, se täytyy tunnustaa. Meidän kanuunamme niittivät heitä, mutta he etenivät yhtäkaikki. Kukkulalla otimme me uutta vauhtia ja ajoimme heidät hurjalla rynnäköllä takaisin jokeen. Olisimme surmanneet heidät kaikki, ellei eräs heidän patterinsa olisi ampunut meitä sivulta ja estänyt meitä ajamasta heitä takaa kauemmaksi.
Sitä kesti kaksi tuntia; puolet upseerejamme oli joutunut riveistä pois, majuri Gemeau oli haavoittunut, eversti Lorain kaatunut, ja pitkin joen rantoja oli kasottain kaatuneita, ja haavoittuneet koettivat ryömiä pois taistelun melskeestä. Muutamat hurjistuneet nousivat polvilleen vielä kerran tehdäkseen painetinpiston tai laukaistakseen kiväärinsä. Ei milloinkaan ole nähty sellaista. Joessa kellui rivittäin ruumiita, toisista näkyi kasvot, toisista selkä, toisista jalat. Ne kulkivat perätysten niinkuin tukkilautta, vaan ei kukaan joutanut niitä katselemaan. Meille saattoi milloin hyvänsä käydä samalla lailla.
Tämä suuri verilöyly tapahtui Parthan rannalla, Schönfeldin ja
Grossdorfin välillä.
Ruotsalaiset ja preussiläiset marssivat vihdoin jokivartta ylöspäin saartaakseen meidät kauempaa ja suuria venäläisjoukkoja tuli heidän tilalleen. Venäläiset jakautuivat kahteen kolonnaan, tulivat notkoon ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä ja hyökkäsivät kahdesti kimppuumme urheasti, vaikka eivät ulvoneet preussiläisten tavoin niinkuin villipedot. Heidän ratsuväkensä tahtoi vallata Schönfeldin vanhan sillan; kanuunat pamahtelivat yhä hurjemmin. Joka taholla, mihin vaan savulta näki, vilisi vihollisjoukkoja, jotka järjestyivät uudelleen: joka kerta kun olimme lyöneet yhden kolonnan, ryntäsi uusia joukkoja esille, ja meidän täytyi alkaa leikki taas alusta.
Kello kahden ja kolmen välillä saimme tietää, että ruotsalaiset ja preussiläisten ratsuväki olivat päässeet joen yli Grossdorfin yläpuolella ja että he aikoivat hyökätä takaa päällemme; se oli heistä sopivampaa kuin edestäpäin hyökkääminen. Heti toimitti marsalkka Ney rintamanmuutoksen, siirtäen oikean sivustan taaksepäin. Meidän divisionamme nojautui edelleenkin Schönfeldiin, mutta kaikki muut vetäytyivät pois Parthajoelta ja levisivät tasangolle, joten koko armeija nyt oli yhdessä linjassa Leipzigin ympärillä.
Kello kolmen aikaan rupesivat Mockernissa päin olevat venäläiset varustautumaan kolmanteen rynnäkköönsä. Meidän upseerimme valmistautuivat heitä vastaanottamaan. Silloin kävi väristys koko armeijan läpi, toisesta päästä toiseen, ja muutaman minuutin kuluttua tiesivät kaikki, että keskustassamme olleet 16,000 saksilaista ja württenbergiläinen ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle. Niin, he olivat niin halpamaisia, että heti kun pääsivät pyssynkantamaa kauemmaksi rupesivat 40 kanuunallaan ampumaan entisiä asetovereitaan.
Mutta sen sijaan, että olisimme siitä masentuneet, raivostutti tuo teko meitä niin, että, jos olisimme saaneet tehdä oman päämme mukaan, olisimme menneet virran yli ja panneet toimeen yleisen verilöylyn.
Nuo herjat saksilaiset sanovat puolustaneensa isänmaataan, mutta se on selvä valhe. He olisivat voineet luopua meistä jo Dubenin tiellä, mutta eivätpä sitä tehneet. He olisivat niinkuin baijerilaiset, voineet valita osansa jo ennen tappelua. He olisivat voineet pysyä puolueettomina; mutta nyt he pettivät meidät siitä syystä, että meille kävi huonosti. Jos me olisimme voittaneet, olisivat he kyllä pysyneet puolellamme saadakseen palkkansa niinkuin Jenan ja Friedlandin tappelujen jälkeen. Niin ajattelivat kaikki, ja siksi tullaan näitä saksilaisia pitämään pettureina niinkauan kun maailma seisoo. He eivät ainoastaan hyljänneet tovereitaan onnettomuudessa, vaan murhasivatkin heitä liehakoidakseen muita. Mutta Jumala on oikeudentuntoinen, ja heidän uudet liittolaisensakin halveksivat heitä niin, että tappelun jälkeen jakoivat keskenään puolet heidän valtakuntaansa. Ranskalaiset nauroivat preussiläisten, itävaltalaisten ja venäläisten kiitollisuudelle.
Siitä hetkestä iltamyöhään saakka ei tappelu ollut tavallista sotaa, vaan kostosotaa. Ylivoima musersi meidät, mutta kalliisti saivat liittolaiset maksaa voittonsa.
Hämärissä, kun 2,000 kanuunaa yht'aikaa mylvi, otimme me Schönfeldissä vastaan vihollisten seitsemännen rynnäkön. Toiselta puolen preussiläiset, toiselta puolen venäläiset tunkivat meitä suureen kylään. Me otimme lujan jalansijan jokaisessa talossa, jokaisessa kujassa. Kanuunankuulat murskasivat seinät, katot putoilivat päällemme, huutoja ei enää kuulunut niinkuin taistelun alussa, vaan taistelimme kylminä ja kalpeina rajattomassa raivossa. Upseerit tempoivat itselleen kaatuneitten kiväärejä ja patruunataskuja ja purivat patruuneja niinkuin halvat sotamiehet.
Talot menetettyämme puolustimme puutarhoja ja kirkkomaata, jossa edellisenä yönä olin lepäillyt, mutta tällä kertaa oli siellä enemmän ruumiita maan päällä kuin maan alla. Kaatuneet eivät päästäneet ainoatakaan valitushuutoa; henkiin jääneet kokoontuivat muurien, rauniokasain, hautakivien taakse. Jokainen tuuma maata maksoi verivirtoja.
Ilta oli jo pimennyt, kun marsalkka Ney toi meille apuväkeä, tiesi mistä: ne olivat Ricardin ja Souhanin toisen divisionan jäännöksiä. Kaikki meidän rykmenttiemme jäännökset koottiin yhteen ja venäläiset ajettiin takaisin vanhan sillan yli, josta kaikki kaidepuut oli ammuttu pois. Me ajoimme sillalle kuusi 12-naulaista tykkiä, ja nyt ammuimme me täällä toisiamme kello 7 saakka. Meidän pataljoonamme jäännökset ja jotkut muut suojelivat tykkejä, ja muistan vielä, kuinka joka kerta niiden tulta tuiskiessa sillan alla näkyi ihmisten ja hevosten ruumiita sekaisin; ne näkyivät vaan sekunnittain, mutta näky oli kauhistuttava.
Kello puoli 8, kun ratsuväkijoukkoja saapui vasemmalle puolellemme ja näimme niiden laukkaavan kahden suuren jonon ympärillä, jotka peräytyivät askel askeleelta, saimme vihdoinkin peräytymiskäskyn. Meitä oli jälellä pari kolme tuhatta miestä ynnä kuusi kanuunaamme. Palasimme Kohlgarteniin vihollisen meitä häiritsemättä ja aioimme leiriytyä Rendnitziin. Sepeteus oli vielä hengissä; marssimme rinnatusten neljännestunnin ajan äänettöminä ja kuuntelimme kanuunainpauketta, joka pimeästä huolimatta jatkui Elsterin puolella; silloin sanoi hän äkkiä:
"Kuinka kummallista onkaan ajatella, että me kaksi vielä olemme hengissä, vaikka niin monet tuhannet toverimme ovat kaatuneet. Nyt en enää uskokaan, että voimme kuolla."
En vastannut hänelle mitään.
"Minkälainen tappelu!" jatkoi hän. "Onkohan koskaan ennen tapeltu tällä tavoin? Se on mahdotonta."
Oikeassa hän oli, se oli jättiläistaistelu. Kello 10:stä aamulla kello 7:ään illalla olimme pitäneet puoliamme 360,000 vastaan, vaikka meitä oli vaan 130,000! Ei koskaan oltu sellaista nähty. Luoja varjelkoon puhumasta pahaa saksalaisista, jotka taistelivat isänmaansa puolesta, mutta minusta ei heillä olisi aihetta viettää vuotuisesti Leipzigin tappelun muistoa; siellä oli kolme yhtä vastassa, ja siitä ei kannata kerskailla.
Rendnitziä lähetessämme marssimme ruumisröykkiöitten ylitse; joka askeleella tapasimme kaadettuja kanuunoita tai ampumavaravaunuja tai luotien pirstomia puita. Täällä oli uuden kaartin divisiona Napoleonin itsensä johdolla häätänyt pois ruotsalaiset, jotka tunkeutuivat saksilaisten petoksen kautta syntyneeseen aukkoon. Pari kolme kyliin ääressä palavaa mökkiä valaisi tätä näytelmää. Ratsukrenatöörit olivat vielä Rendnitzissä, ja joukko osastoistaan eksyneitä sotamiesryhmiä kuljeskeli kylän pääkadulla. Muonaa ei vielä oltu jaettu; kukin koetti etsiä jotain syötävää ja juotavaa.
Kulkiessamme vanhan majatalon ohitse näimme kiviaidan takana kaksi leirikaupustelijatarta, jotka anniskelivat ryyppyjä rattailtaan. Heidän ympärillään kuhisi jääkäreitä, kyrassieereja, lancieereja, husaareja, kaartin ja linjarykmentin jalkaväkeä, kaikkia yhdessä mylläkässä, risaisissa univormuissa, reput repaleina ja lakit ilman höyhentöyhtöä, ruudinsavusta mustina ja kaikki näyttivät olevan nälkiintyneitä.
Pari kolme rakuunaa, jotka seisoivat matalan muurin päällä kiehuvan rokkapadan ääressä kädet ristissä pitkien päällystakkiensa alla, oli yltä päältä veressä kuin teurastajat.
Heti nyhtäsi Sepeteus minua kyynärpäällään sanomatta sanaakaan ja me menimme majalan pihaan jättäen muut marssimaan. Vasta neljännestunnin kuluttua pääsimme rattaitten luo. Minä näytin kuudenfrangin rahaa ja kaupustelija-akka, joka oli polvillaan tynnyrinsä takana, antoi minulle suuren lasillisen viinaa ja vehnäleipäkappaleen. Ryyppäsin ja annoin loput Sepeteukselle.
Meidän oli vaikea päästä pois siitä tungoksesta; synkän näköisinä silmäiltiin toisiansa, raivattiin kyynärpäillä tietä ja tässä, näitä nälkiintyneitä, villiintyneitä ihmisiä nähdessä, jotka vastikään olivat voittaneet tuhannen kuolemaa ja huomenna taas syöksyisivät vaaran kitaan, voitiin syystä sanoa: "Jokainen omasta ja Jumala kaikkien puolesta!"
Kun menimme tietä kylän läpi sanoi Sepeteus:
"Onko sinulla leipää?"
"On."
Taitoin leipäni kahtia ja annoin hänelle toisen puolen. Söimme ja kiirehdimme matkaan. Vielä kuului laukauksia kaukaa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ehätimme kolonnan jälkijoukon ja tunsimme oman pataljoonamme kapteeni Vidalista, joka kulki sen rinnalla. Astuimme riviin, eikä kukaan ollut huomannut poissa-oloamme.
Mitä lähemmäksi kaupunkia saavuimme, saavutimme sitä useampia tykistö- ja kuormasto-osastoja, joilla oli kiire Leipzigiin.
Kello 10 aikana kuljimme Rendnitzin esikaupungin läpi. Prikaattikenraali Fournier otti joukkomme komennon ja antoi käskyn kääntyä vasemmalle. Puolen yön aikana saavuimme Pleissen varrella oleviin suuriin puistoihin ja pysähdyimme vanhain, lehtensä karistaneiden lehmusten alle. Sumussa näimme pitkän rivin tulia loimottavan Ranstadtin esikaupunkiin saakka. Kun liekit leimahtivat paremmin, näimme niiden valossa puolalaisia keihäsmiesryhmiä, hevosten, kanuunain ja ruutirattaitten rivejä ja määrämatkain päässä vahtimiehiä, jotka seisoivat paikallaan sumussa niinkuin varjot. Kaupungista kuului lakkaamatonta hälinää, joka yltymistään yltyi ja sulautui Lindenaun sillan yli ajavain vaunujen kumeaan kolinaan. Se oli suuren peräytymismatkan alkua. Nyt heittivät kaikki reppunsa puunjuurelle ja paneutuivat maata kädet pään alla. Neljännestunnin kuluttua nukkuivat kaikki sikeästi.