XX.
Mitä siitä päivän nousuun saakka tapahtui, siitä en mitään tiedä — luultavasti jatkui silloin kuormaston, haavoitettujen ja vankien kulkua sillan yli; mutta äkkiä heräsimme hirmuiseen meteliin. Kiireesti hyppäsimme jalkeille, sillä luulimme vihollisen hyökänneen päällemme. Silloin saapui pari husaariupseeria, jotka huusivat, että ruutivaunu vaan oli räjähtänyt Ranstadtissa. Tummanpunainen savu ryöppysi korkealle ilmaan ja hälveni vähitellen; maa ja vanhat rakennukset tärisivät.
Hiljaisuus palasi. Muutamat rupesivat uudelleen makuulle saadakseen unen päästä kiinni, mutta päivä jo nousi ja näimme jo joukkojamme marssivan Elsterin ja Pleissen viiden sillan yli, jotka oikeastaan ovat vaan yksi silta. Tuo silta, josta tuhansien ihmisten oli kuljettava, saattoi meidät hyvin pelokkaiksi. Siihen kuluisi kauan aikaa, ja kaikki ihmettelivät, miksei siltoja oltu tehty useampia, kun vihollinen millä hetkellä hyvänsä saattoi hyökätä kimppuumme, jolloin peräytyminen olisi tullut hyvin vaikeaksi. Mutta keisari ei ollut muistanut antaa sellaista määräystä, eikä kukaan uskaltanut tehdä sitä ilman käskyä; ei yksikään Ranskan marsalkka olisi rohjennut hänelle sanoa, että kaksi siltaa olisi parempi kuin yksi! Niin oli Napoleonin hirmuinen kuri karsinut kaikki nuo vanhat sotaherrat; he tottelivat häntä aivan konemaisesti, eivätkä uskaltaneet ajatella itsenäisesti peljätessään herransa siitä närkästyvän!
Nähdessäni tuon pitkänpitkän sillan ajattelin heti: "Kunhan nyt vaan pääsisimme yli, sillä jopa olemme tarpeeksi nähneet tappeluja ja verenvuodatusta! Jospa pääsisimme toiselle puolelle, olisi sieltä suora tie Ranskaan, ja minäkin saisin ehkä vielä nähdä Katrin, Kreetta-tädin ja vanhan Guldenin!" Sitä ajattelin, ja sydämeni heltyi, ja kateellisesti katselin kaikkia noita ratsastavia tykkiniekkoja ja kuormamiehiä, jotka katosivat sinne kaukaisuuteen niinkuin muukalaiset, ja vanhaa karhunnahkalakkista kaartia, joka seisoi liikkumatta virran toisella puolella, kivääri olalla.
Sepeteus, joka ajatteli samaa asiaa, sanoi minulle:
"Ollapa siellä heidän sijassaan, Juuse!"
Kun kello 7 aikana kolme muonavaunua ajoi luoksemme jakamaan meille leipää ja patruuneja, tuntui se minusta sangen katkeralta. Nyt oli selvää, että me kuuluimme jälkijoukkoon, ja nälästä huolimatta oli minulla halu paiskata leipäni lähimpään seinään. Hetkisen kuluttua tuli jokivartta ylös kaksi joukkuetta puolalaisia lansiäärejä. Näiden jäljessä tuli viisi taikka kuusi kenraalia, joista yksi oli Poniatowsky. Hän oli viisikymmenvuotias, jotenkin pitkä ja hoikka ja surumielisen näköinen mies. Hän ratsasti ohitsemme katsahtamatta meihin. Kenraali Fournier erosi esikunnastaan ja huusi meille:
"Ruoduttain vasempaan!"
En ole koskaan tuntenut suurempaa ahdistusta, henkeni tuntui viidenpennin veroiselta. Mutta täytyi pysyä rivissä ja jättää silta selän taakse.
Puistojen päässä tulimme Hinterthor nimiselle vanhalle Kannevitzin tielle vievälle portille; oikealla ja vasemmalla on vanhoja valleja, ja taustassa on rakennuksia. Meidät asetettiin suojatuille teille tämän portin lähelle, jonka sapöörit olivat lujasti varustaneet. Kapteeni Vidal komensi nyt 325 mieheksi supistunutta pataljoonaa. Esivarustuksinamme oli joitakuita vanhoja, puoleksi lahoja hirsiaitoja. Kaikilla edessämme olevilla teillä eteni vihollinen, tällä kertaa valkoisessa takissa ja matalassa lakissa, jonka edessä oli jonkinlainen Itävallan kotkan kuvalla varustettu otsakilpi. Vanha Pinto, joka heti tunsi heidät, sanoi:
"Ne ovat keisarillisia! Me olemme voittaneet heidät viisikymmentä kertaa vuoden 1793 jälkeen, mutta se ei kuulu tähän; jos Marie-Louisen isällä olisi vähääkään sydäntä, olisivat he nyt meidän puolellamme."
Kanuunanpauke oli sillä välin alkanut kaikkialla. Toisella puolen kaupunkia kävi Blücher Hallen esikaupungin kimppuun. Heti sen jälkeen levisi tuli oikealle. Bernadotte hyökkäsi Kohlgartenthorin esikaupunkia vastaan, ja melkein yksin ajoin rupesivat itävaltalaisten kranaatit satamaan meidän joukkoomme; useimmat luodit lensivät kuitenkin ylitsemme ja räjähtivät esikaupungin taloissa ja kaduilla.
Kello 9 muodostivat itävaltalaiset hyökkäyskolonneja Kannevitzin tiellä ja kävivät ylivoimallaan meidän kimppuumme joka puolelta; yhtäkaikki pidimme puoliamme kello 10:een saakka. Silloin täytyi meidän peräytyä vanhain vallien taakse, jonne keisarilliset tulivat perässä aukoista kahden rykmentin ristitulessa. He eivät olleet niin hurjia kuin preussiläiset, mutta osottivat tosi urheutta, sillä kello puoli 12 olivat he vallanneet vallit, ja me ammuimme heitä kaikkien lähellä olevain talojen ikkunoista voimatta heitä karkottaa. Puolen vuotta aikaisemmin olisin kauhistunut sellaisesta, mutta nyt olin siihen tottunut. Olin tunteeton kuin vanha sotilas, enkä välittänyt vähääkään siitä, kaatuiko sata miestä enemmän tai vähemmän.
Tähän saakka oli onni meitä seurannut, mutta miten pääsisimme taloista? Koko vallikuja oli vihollisen hallussa, eikä meillä ollut muuta peräytymispaikkaa kuin katot. Se oli sietämättömimpiä hetkiä mitä muistan. Ajattelin, että meitä oli piiritetty kuin kettuja, joita savustetaan ulos luolastaan. Menin ikkunaan, josta näin, ettei tästä talosta ollut mitään ovea pihaan päin. Kuvailin, miten itävaltalaiset, joille olimme tehneet niin paljon pahaa, nyt pistäisivät meidät yksitellen kuoliaaksi paineteillaan. Epätoivoissani palasin huoneeseen, missä kymmenisen miestämme oli, ja näin siellä kersantti Pinton istuvan seinän nojassa kalman kalpeana ja kädet roikkuen. Hän oli saanut luodin vatsansa pohjaan ja ärjyi kesken ampumista:
"Pitäkää puolianne, rekryytit! Näyttäkää keisarillisille, että olette parempia miehiä kuin he! Voi, niitä roistoja!"
Portilla kuului kanuunanlaukauksen tapainen jyminä. Me ammuimme ja ammuimme, mutta toivottomina. Silloin kuului hevosten kavioitten kopinaa. Tuli lakkasi ja me näimme 4 keihäsmiesskvadroonaa syöksyvän leijonaparven tavoin itävaltalaisten sekaan. Heidän tieltään väistyivät kaikki. Keisarilliset pakenivat, minkä koivet kannattivat, mutta pitkät, sinervät keihäät punaisine vihmeen iskivät kuin nuolet pakenevain selkään. Nämä keihäsmiehet olivat puolalaisia ja urheimpia sotamiehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja meidän ystäviämme ja veljiämme. He eivät kääntäneet meille selkäänsä vaaran uhatessa, vaan uhrasivat viimeisen verenpisarankin puolestamme. Mutta mitä olemme me tehneet heidän onnettoman maansa hyväksi? Kun ajattelen kiittämättömyyttämme, niin sydäntäni vihloo.
Sanalla sanoen, puolalaiset nytkin pelastivat meidät. Kun näimme heidän urheutensa, hyökkäsimme esille kaikista porteista, kävimme painetit ojossa itävaltalaisten kimppuun ja häädimme heidät vallihautoihin. Olimme voitolla, mutta kiire oli peräytymään, sillä viholliset täyttivät jo koko Leipzigin. Hallen ja Grimman portit olivat räjähytetyt ja ystävämme badenilaiset ja saksilaiset olivat jättäneet Pietarin portin oman onnensa nojaan. Sotamiehet, porvarit ja ylioppilaat ampuivat meitä ikkunoista.
Me hädin tuskin ehdimme kokoontua ja rientomarssissa kulkea Pleissen pitkän puistokäytävän päähän. Siellä odottivat keihäsmiehet meitä, me marssimme heidän taaksensa ja kun itävaltalaiset ahdistivat meitä, tekivät he vielä hyökkäyksen ajaakseen heidät pois. Kuinka urhoollisia sotureita ja erinomaisia ratsastajoita nämä puolalaiset olivatkaan! Ken vaan on nähnyt heidän hyökkäyksensä, etenkin tällaisena hetkenä, ei voi olla sitä ihailematta.
Divisionamme, joka oli vähentynyt 8,000 miehestä l,500:aan, siis peräytyi vihollisen 50,000 miehen tieltä, mutta silloin tällöin pysähdyimme ja vastasimme heidän tuleensa.
Lähestyimme jo suureksi riemuksemme siltaa. Mutta sinnepä ei ollut helppo päästä, sillä puistokuja oli koko leveydeltään niin täyteen ahtautunut lähikaduilta tulevia jalan ja hevosella kulkevia ihmisiä, että koko joukko oli niin sanoakseni yksi ainoa möhkäle, pää pään vieressä. Vaan askel askeleelta pääsimme eteenpäin kuullen ampumisen väliaikoina ähkyviä ja tukahtuvia huutoja. Voi niitä, jotka olivat sillan reunustoilla, ne syöstiin jokeen, eikä kukaan heitä kysynyt. Ne, jotka olivat keskellä, pääsivät ihmisvirrassa itsestään eteenpäin. Mutta miten päästä sinne? Vihollinen lähestyi joka silmänräpäys. Oli tosin asetettu pari kanuunaa ampumaan puistokujia ja valtakatua ja oli tosin varalla joukkoja ensi hyökkäyksien torjumista varten; mutta myöskin preussiläisillä, venäläisillä ja itävaltalaisilla oli kanuunoita, joilla voivat ampua siltaa, ja ne, jotka jäisivät viimeisiksi suojelemaan muitten peräytymistä, saisivat kestää luodit, kranaatit ja karteshit. Sen ymmärsi jokainen, ja siksi pyrkivät kaikki yhtaikaa sillan yli.
Ollessamme parin sadan askeleen päässä sillasta sain palavan halun juosta rivistä, mennä väkijoukkoon ja siten päästä toiselle puolelle; mutta kapteeni Vidal, luutnantti Bretonville ja muut vanhat soturit huusivat:
"Ensimmäinen, joka lähtee rivistä, ammutaan paikalla kuoliaaksi!"
Mikä kidutus nähdä pelastus niin lähellä ja kuitenkin täytyä ajatella:
"Minun täytyy jäädä!"
Se tapahtui kello 11 ja 12 välillä. En ikinä unohda sitä hetkeä, vaikka eläisin satavuotiseksi. Laukaukset lähenivät oikealta ja vasemmalta, kanuunanluodit jo alkoivat hurista ilmassa, ja Hallen esikaupungin puolella vilisi preussiläisiä meikäläisten sotamiesten seassa. Sillan äärestä kuului kauheita huutoja; tietä saadakseen ryntäsi ratsuväki jalkaväkeä vastaan, joka vastasi pajunetinpistoilla. Jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan. Joka askeleella, minkä sillalla oleva ihmisjoukko eteni, putosi joku jokeen vetäen viisi kuusi muuta mukaansa koettaessaan heihin tarttua.
Sekaannus, ulvominen, ampuminen ja veden loiskina yltyivät joka hetki, ja se näytelmä oli niin kamala, ettei olisi voinut luulla kamalampaa olevankaan … mutta silloin kuului äkkiä ikäänkuin rymisevä ukkonen, ja ensimäinen silta-arkku murtui vieden mukaansa kaikki siellä olijat; satoja onnettomia katosi aaltoihin ja toisia joutui joukottain putoavain kivien muserrettaviksi.
Eräs insinööriväen alaupseeri oli räjähdyttänyt sillan ilmaan.
Sen tapahduttua kuului kaikkialta huutoja: "Olemme hukassa, meidät on petetty!" Ei kuulunut muuta kuin tätä kauhistuttavaa huutoa. Muutamiin tuli epätoivon raivo ja he kääntyivät vihollista vastaan niinkuin ahdistetut pedot, jotka kuoleman vaarassa eivät näe eivätkä kuule, vaan ajattelevat ainoastaan kostoa. Toiset rikkoivat aseensa ja kirosivat taivasta ja maata. Ratsastavat kenraalit ja upseerit syöksyivät jokeen pelastuakseen uimalla; monet sotamiehet seurasivat esimerkkiä ehtimättä heittää pois reppujansa. Ajatus, että pelastus oli niin lähellä ja että nyt viimeisessä hetkessä piti joutua teurastettavaksi, teki ihmiset mielipuoliksi. Olin edellisenä päivänä nähnyt monta ruumista Partha joessa, mutta tämä oli paljon kauheampaa; kaikki nuo onnettomat taistelivat aaltoja vastaan huutaen sydäntävihlovasti, he takertuivat toisiinsa, joki oli täynnä heitä, veden pinnalla vilisi käsiä ja päitä.
Yksin kapteeni Vidalkin, tuo kylmäverinen mies, jonka katse oli ylläpitänyt kuria, näytti nyt menettävän rohkeutensa; hän pisti sapelinsa tuppeen ja sanoi omituisen käheästi nauraen:
"No, nyt on kaikki mennyttä!"
Minä kosketin hänen käsivarteensa. Hän katsoi minuun ystävällisesti ja kysyi:
"Mitä tahdot, poikani?"
"Herra kapteeni", vastasin minä — sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt päähäni, — "minä olen maannut Leipzigin sairaalassa neljä kuukautta, olen uinut Elsterissä ja tiedän paikan, mistä pääsee kahlaamalla yli".
"Missä se on?"
"Kymmenen minuutin matkan päässä sillalta."
Hän veti heti sapelinsa tupesta ja huusi kuin ukkosen äänellä:
"Tulkaa pojat, ja näytä sinä tietä!"
Koko pataljoona, jossa nyt oli vain 200 miestä, lähti liikkeelle; satakunta muuta, jotka näkivät meidän lähtevän tiettyyn suuntaan, yhtyi joukkoon tietämättä, minne matkan piti. Itävaltalaiset olivat jo puistopenkereellä, jonka alapuolella Elsteriin saakka oli pensasaitauksilla ympäröityjä puutarhoja. Tunsin tämän tien, jota Zimmerin kanssa olin kulkenut heinäkuussa, jolloin tämä kaikki oli kuin yhtä ainoaa kukkakimppua. Meitä ammuttiin, mutta me emme vastanneet. Minä menin ensimäisenä veteen. Kapteeni Vidal tuli perässä ja sitten muut parittain. Vesi nousi hartioihin saakka, sillä joki oli syyssateista tulvillaan, mutta me pääsimme onnellisesti yli, eikä ketään hukkunut. Melkein kaikilla oli kiväärinsäkin tallella, kun pääsimme toiselle rannalle. Marssimme suoraan peltojen poikki. Kauempana tulimme Schleissigiin vievälle pienelle puusillalle ja sieltä kuljimme Lindenauhin.
Olimme kaikki ääneti; silloin tällöin näimme etäältä taistelua jatkettavan Elsterin toisella puolella, Leipzigin kaduilla. Hurjat huudot ja kanuunain kumea jyske kuuluivat vielä kauan korviimme; vasta kello 2:n ajoissa, jolloin näimme loppumattoman jonon sotajoukkoja, kanuunoita ja vaunuja kulkevan Erfurtin tietä niin pitkältä kuin silmä kantoi, vasta silloin sulautuivat taistelun äänet vaunujen raskaaseen ratinaan.