XXI.
Tähän saakka olen kertonut sodan suuria tekoja, jotka erehdyksistämme ja onnettomuuksistamme huolimatta olivat Ranskalle kunniakkaita tappeluita. Kun on taisteltu yksin Europan kaikkia kansoja vastaan, aina yksi kahta, joskus kolmeakin vastaan, ja kun lopuksi on uuvuttu, ei vihollisten urheuden tai neron, vaan petoksen ja ylivoiman vuoksi, olisi väärin sellaisesta tappiosta punastua, ja voittajat tekisivät vielä enemmän väärin, jos siitä kerskuisivat. Ei lukumäärä tee kansaa tai sota armeijaa suureksi, vaan kunnollisuus. Se on suora mielipiteeni, ja tiedän, että ne, joilla on sydäntä ja järkeä, ajattelevat kaikkialla maailmassa samalla tavalla.
Mutta nyt täytyy minun kertoa peräytymismatkan kurjuudesta, ja se tuntuu minusta olevan kaikkein vaikeinta.
Sanotaan itseluottamuksen antavan voimaa, ja sitä sanotaan varsinkin ranskalaisista. Niinkauan kun he marssivat eteenpäin ja toivovat voittoa, pysyvät he yhdessä niinkuin sormet kädessä, ja johtajan tahto on kaikkien laki; he tietävät, ettei menestys ole mahdollinen ilman kuria. Mutta kun täytyy peräytyä, luottaa jokainen ainoastaan itseensä, eikä kukaan kysy muitten käskyjä. Ja nuo ylpeät soturit, jotka iloisesti marssivat vihollista vastaan, hiipivät nyt tiehensä joka taholle, milloin yksinänsä, milloin pienemmissä ryhmissä. Ja ne, jotka ennen vapisivat heidän lähestyessään, tulevat rohkeammiksi; he etenevät aluksi pelokkaina, mutta tulevat julkeiksi, kun näkevät, ettei ole vaaraa. Kolme neljä heitä hyökkää yksinäisen kuljeskelijan kimppuun, niinkuin korpit talvella iskevät kuolleeseen hevoseen, johon eivät uskaltaneet katsoakaan silloin, kun se vielä pääsi jaloillaan kulkemaan.
Olen nähnyt sellaista. Olen nähnyt kasakkain — oikeitten ryysykerjäläisten ja heittiöiden, joilla oli vanhat, koinsyömät nahkalakit korvissa, ruumiinsa täynnä syöpäläisiä ja joiden parta on koko ijän ollut ajamatta, jotka ratsastivat vanhoilla, loppuun kuluneilla hevosluuskilla satulatta, jalat jalustimen virkaa tekevissä nuoransilmukoissa, vanha, ruostunut revolveri ampuma-aseena ja naulalla varustettu seiväs keihäänä — olen nähnyt tuollaisten vanhain, nälkiintyneitten kaupustelijain näköisten ryysyläisten hyökkäävän 10 — 15 — 20:n sotamiehen kimppuun ja ajavan heitä edellään niinkuin lammaslaumaa.
Ja talonpoikain, noitten pelkurien, jotka muutamaa kuukautta aikaisemmin vapisivat kuin haavanlehdet, kun heihin vain vihaisesti katsoikin — heidän olen nähnyt esiintyvän röyhkeästi vanhoja sotureita, kyrassierejä, espanjalaisia rakuunoita vastaan, miehiä vastaan, jotka olisivat voineet kurittaa heitä pikkusormellaan; olen kuullut heidän väittävän, ettei heillä ollut leipää myydä, vaikka vastaleivotun leivän tuoksu tuntui pitkän matkan päähän, ja ettei heillä ollut viiniä eikä olutta eikä mitään muutakaan, vaikka tinakannujen kannet kalkkuivat kaikkialla kuin kirkonkellot. Vaan heihin ei uskaltanut käydä käsiksi, noille heittiöille ei uskallettu antaa ojennusta, sillä meitä ei ollut enää riittävän monta, vaan jokainen kulki yksikseen tunnustamatta päälliköitä tai tottelematta ketään.
Sen lisäksi sitten nälkä, väsymys, tauti, jotka kaikki yhtaikaa meitä rasittivat; taivas oli harmaa, sade ei tuntunut lakkaavankaan ja syystuuli jähmetytti meitä. Kuinka olisivat nuoret, parrattomat rekryyttiparat, jotka olivat niin kuihtuneita, että päivä näkyi kylkiluitten välistä, kuinka olisivat he kestäneet niin suurta kurjuutta? Heitä kuoli tuhansittain; niitä näki kaikkialla pitkin tien varsia. Se kauhea tauti, jota sanotaan tyfukseksi eli lavantaudiksi, seurasi meitä kinterillämme; muutamat sanovat sen olevan eräänlaista ruttoa, joka syntyy liian matalaan haudatuista ruumiista; toiset selittävät sen syntyvän liian suurista kärsimyksistä, joita ihmisvoimat eivät kestä; siitä en tiedä mitään, mutta Elsassin ja Lothringin kylät, jonne toimme lavantaudin, muistavat sen kauan aikaa; sadasta sairaasta parani ainoastaan 10 tai 12
Mutta saadakseni nyt tämän surullisen kertomuksen loppuun, leiriydyimme illalla lokak. 19 p:nä Lützenin luo, missä rykmenttejä koetettiin koota niin hyvin kuin saatettiin. Aikaiseen seuraavana aamuna, kun olimme marssineet Weissenfelsiin, täytyi meidän vastata westfalilaisten laukauksiin, sillä he ajoivat meitä takaa aina Eglaystadtiin saakka. 22 p. majailimme Erfurtin linnoitusten lähellä, missä saimme uusia jalkineita ja vaatteita. Viisi kuusi komppaniaa, jotka olivat joutuneet erilleen pataljoonistaan, yhtyi meihin; ne olivat melkein kaikki rekryyttejä, jotka olivat niin nääntyneitä, että tuskin pysyivät koossa. Uudet vaatteemme ja jalkineemme olivat aivan liian suuret, mutta olivat kuitenkin lämpöiset ja ihanat, niin että elämä tuntui kuin uudestaan alkavalta.
22 p. täytyi meidän jälleen lähteä ja seuraavina päivinä kuljimme Gothan, Eislebenin ja Saalmünsterin läpi. Kasakat tähystelivät meitä koniensa selästä; muutamat husaarit hätyyttivät heidät pois ja he pakenivat kuin varkaat, mutta palasivat heti takaisin.
Monet tovereistamme, rumasti kyllä, tapasivat karata iltaisin yhteisestä leiristä, ja usein he toivatkin jotain saalista, mutta seuraavassa aamuhuudossa puuttui aina joitakuita heistä, ja vahdit saivat käskyn ampua niitä, jotka lähtivät sellaisille retkille.
Minä olin ollut kuumeessa aina siitä saakka, kun Leipzigistä lähdimme; tauti tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi, minua hiotti ja vilusti vuorotellen yötä ja päivää. Olin niin heikko, että tuskin jaksoin nousta ylös aamuisin matkaa jatkamaan. Sepeteus katseli minua surullisesti ja sanoi väliin:
"Rohkeutta, Juuse! Me kyllä pääsemme kotiin."
Ne sanat virkistivät minua; kasvoni olivat tulikuumat.
"Niin, niin, meidän täytyy päästä kotiin", sanoin minä, "minun täytyy nähdä kotini".
Ja minä itkin. Sepeteus kantoi reppuani. Kun minua väsytti, sanoi hän:
"Nojaa minuun. Tulemme joka päivä kotia lähemmäksi, Juuse — kaksi viikkoa enää, siinä kaikki."
Hän koetti minua virkistää, mutta töin tuskin jaksoin kantaa kivääriäni, joka painoi kuin lyijy. En voinut syödä, ja polveni horjuivat; en kuitenkaan ollut epätoivossa, vaan puhelin itsekseni: "Se ei tee mitään. Kun saat nähdä Pfalzburgin kirkontornin, menee kuumeesi ohitse. Siellä saat hengittää puhdasta ilmaa ja Katri hoitaa sinua. Kaikki käy hyvin … ja te pääsette naimisiin."
Näin toisten toverieni jäävän teille makaamaan, mutta minä en ollut läheskään niin huono.
Elin yhä hyvässä toivossa; silloin saimme levätessämme Fuldan lähellä Saalmünsterin tiellä kuulla, että 50,000 baijerilaista aikoi ehkäistä paluumatkamme niissä suurissa metsissä, joiden läpi meidän piti kulkea. Se oli minun surmani, sillä minä tunsin, etten jaksaisi rynnätä enkä tähdätä enkä käyttää pajunettia; kaikki ponnistukseni olivat turhat.
Tein kuitenkin vielä yrityksen, kun saimme käskyn marssia eteenpäin, ja yritin nousta.
"Kuules, Juuse", sanoi Sepeteus, "koetappa nyt reipastua!"
Mutta minä en jaksanut. Minulta pääsi itku ja minä sanoin:
"En voi!"
"Nousehan", sanoi hän.
"Jumalani, en voi, en voi."
Otin kiinni hänen käsivarrestaan … kyyneleet juoksivat pitkin hänen pitkää nenäänsä. Hän koetti kantaa minua, vaan ei jaksanut. En tahtonut päästää häntä, ja huusin:
"Sepeteus, älä jätä minua!"
Kapteeni Vidal tuli luoksemme, katsoi minuun surullisesti ja sanoi:
"Noo, poikani, puolen tunnin kuluttua kulkevat tästä sairasvaunut … pääset niihin."
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mitä se merkitsi, ja vedin Sepeteusta luokseni syleilläkseni häntä viimeisen kerran ja kuiskasin hänelle:
"Kuule, sinun tulee suudella Katria minun puolestani … lupaathan! Sano hänelle, että viimeisellä hetkelläni ajattelin häntä ja että tuot hänelle jäähyväissuuteloni."
"Kyllä", kuiskasi hän nyyhkyttäen, "kyllä sanon hänelle … voi sinua, Juuse parka".
En voinut irtaantua hänestä; hän laski minut maahan ja meni nopeasti matkaansa katsomatta taaksensa. Kolonna meni menojaan … katselin kauan sitä, niinkuin katsellaan elämän viimeisen toivon katoamista. Pataljoonan viimeiset miehet katosivat notkoon. Sitten suljin silmäni, ja vasta tunnin tai pitemmän ajan kuluttua herätti minut kanuunanlaukaus, ja näin kaartin divisionan rientävän ohitse pikamarssissa tykistö ja varastovaunut perässä. Vaunuissa näin muutamia sairaita, ja minä huusin:
"Ottakaa minut! Ottakaa minut!"
Mutta kukaan ei kuullut huutoani, he marssivat vain eteenpäin ja kanuunan jyry kasvoi. Enemmän kuin 10,000 miestä kulki sillä tavoin ohitseni, ratsuväkeä ja jalkaväkeä; minä en jaksanut enää huutaa.
Vihdoin tuli jälkijoukko; näin reppujen ja hattujen katoavan kaukaiseen notkoon ja aioin juuri laskeutua kuolemaan, kun taaskin kuulin suurta jyryä tieltä. 5-6 kanuunaa, joita rotevat hevoset vetivät, tuli täyttä laukkaa, kanuunamiehet kummallakin puolella paljastetuin sapelein; perässä tulivat ampumavaravaunut. En toivonut heistä sen enempää kuin muistakaan, mutta seurasin heitä kuitenkin silmilläni. Silloin huomasin erään kanuunan vieressä pitkän, laihan, punatukkaisen alaupseerin, jolla oli punainen nauha napinlävessä, ja tunsin hänet Zimmeriksi, vanhaksi Leipzigin-aikaiseksi toverikseni. Hän ratsasti ohitse katsahtamatta minuun, mutta minä rupesin kaikin voimin huutamaan:
"Risto … Risto hoi!"
Kanuunanpaukkeesta huolimatta pysähtyi hän, kääntyi katsomaan ja näki minut puun juurella; hän näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Risto", huusin, "armahda minua".
Silloin ratsasti hän takaisin, katseli minua ja kalpeni.
"Mitä näenkään, sinäkö siellä, rakas Juuse?" sanoi hän hypäten maahan.
Hän otti minut syliinsä niinkuin lapsen ja huusi miehille, jotka ajoivat viimeistä varastovaunua:
"Seis! Pysähtykää!"
Hän kantoi minut vaunuihin ja asetti minut niihin pannen repun päänalaiseksi. Näin myöskin, että hän levitti suuren ratsuviitan jalkaini päälle. Sitten sanoi hän:
"Ajakaa nyt! Tuolla edessä on kuumat paikat!"
Siinä kaikki, mitä siitä muistan, sillä heti sen jälkeen menin tainnoksiin. Luulen sitten kuulleeni hirmuista melua, huutoja ja komennussanoja ja nähneeni, miten pitkäin honkain latvat lipuivat ohitseni pimeällä iltataivaalla, vaan se kaikki on niinkuin unta. Mutta varmaa on, että Hanaun metsässä, Saalmünsterin takana, oli sinä päivänä suuri tappelu baijerilaisten kanssa, jotka saivat selkäänsä perinpohjaisesti.