XXII.
Tammikuun 14 p:nä 1814, puolenkolmatta kuukautta Hanaun tappelun jälkeen, heräsin hyvällä vuoteella, joka oli pienessä, lämpimässä huoneessa. Katselin kattopalkkeja ja pieniä ikkunoita, joihin pakkanen oli levittänyt valkoisia lyhteitänsä ja ajattelin: "Nyt on talvi." Samalla kuulin kaukaa kumeaa jyryä, joka muistutti kanuunanpauketta; väliajalla en kuullut mitään muuta kuin takkavalkean räiskettä. Muutaman silmänräpäyksen perästä käänsin kylkeä ja näin nuoren, kalpean naisen, joka istui uunin edessä kädet ristissä polvella, ja silloin tunsin hänet Katriksi. Tunsin myöskin huoneen, jossa olin viettänyt niin hauskoja sunnuntaipäiviä, ennenkun läksin sotaan. Ainoastaan kanuunanpauke, joka tavan takaa uudistui, saattoi minut epäilemään oloni todellisuutta.
Kauan makasin siinä katsellen Katria, joka näytti hyvin kauniilta, ja minä ajattelin: "Missähän on Kreetta-täti? Kuinka olen päässyt takaisin kotiin? Olemmeko naimisissa Katrin kanssa? Hyvä Luoja, ettei tämä vain olisi unta!"
Vihdoin tulin rohkeaksi ja lausuin hiljaa: "Katri!" Silloin käänsi hän päätään ja sanoi: "Juuse … tunnetko minut?"
"Tunnen", sanoin ja ojensin hänelle käteni.
Hän tuli lähelle vapisten ja me yhdyimme pitkään syleilyyn. Itkimme kumpikin.
Kun kanuunanpauke taas kuului, tunsin ahdistusta. "Mitä sieltä kuuluu, Katri?" kysyin.
"Pfalzburgin kanuunat", sanoi hän ja pusersi minua vielä hellemmin rintaansa vastaan:
"Kanuunatko?"
"Niin, kaupunkia piiritetään."
"Pfalzburgiako? Onko vihollinen Ranskassa?"
Muuta en voinut sanoa. Niin monista kärsimyksistä, niin suurista kyyneltulvista, kahden miljoonan ihmisen tappelutantereilla uhraamisesta oli siis ainoa seuraus se, että vihollinen ryntäsi kotimaahamme! Ja huolimatta siitä riemusta, jota tunsin syleillessäni rakastettuani, ei se kauhea ajatus antanut minulle rauhaa; vielä tänäänkin, niin vanha ja harmaa kuin olenkin, on sieluni siitä katkeroitunut. Niin, me vanhat olemme sen nähneet, ja hyvä on, että nuoretkin sen saavat kuulla, me olemme nähneet saksalaisten, venäläisten, ruotsalaisten, espanjalaisten ja englantilaisten herrastelevan Ranskassa, pitävän hallussaan kaupunkejamme, rehentelevän linnoissamme mielensä mukaan, muuttavan lippumme ja jakavan keskenään ei ainoastaan v:n 1804 jälkeen valloittamamme maat, vaan tasavallankin valloitukset! Se oli kallis maksu 10 vuotisesta kunniasta.
Mutta siitä kertokoon tulevaisuus; se kertoo, että Lützenin ja
Bautzenin tappelujen jälkeen tarjoutuivat viholliset jättämään meille
Belgian, osan Hollantia, Rheinin länsirannan Baseliin saakka sekä
Savoijin ja Italian kuningaskunnan, ja että keisari hylkäsi nämä
ehdot, koska hän piti ylpeytensä tyydyttämistä tärkeämpänä kuin
Ranskan onnea!
Mutta palatakseni kertomukseeni, oli kaksi viikkoa Hanaun tappelun jälkeen tuhansia vaunuja täynnä sairaita ja haavoittuneita alkanut saapua Ranskaan Strassburgin — Nancyn tietä. Se jono ulottui Elsassin rajalta kauas Lothrinkiin saakka.
Kreetta-täti ja Katri seisoivat ovellansa katsomassa sitä surusaattoa; ei tarvitse kertoa, mitä he ajattelivat. Enemmän kuin 1,200 vaunua oli jo kulkenut ohitse; mutta minua ei ollut yhdessäkään niistä. Tuhansia isiä ja äitejä, joita kokoontui peninkulmien päästä, seisoi sellaisessa vahdissa tien varsilla. Kuinka monet saivatkaan palata kotiinsa löytämättä lastansa!
Mutta kolmantena päivänä tunsi Katri minut eräissä vaunuissa, toisten samanlaisten kurjain joukossa, jotka olivat onttoposkisia, nälkiintyneitä, paljasta luuta ja nahkaa.
"Se on hän — siellä on Juuse!" huusi hän jo pitkän matkan päästä:
Ei kukaan uskonut häntä; Kreetta-tädinkin piti kauan katsoa, ennenkuin hän tunsi minut ja sanoi: "Se on hän! Nostakaa hänet vaunuista. Se on meidän Juusemme!"
Hän antoi kantaa minut taloonsa ja valvoi vuoteeni ääressä yöt ja päivät. Minä en tahtonut nauttia muuta kuin vettä, ja huusin lakkaamatta: "vettä, vettä!" Ei kukaan kylässä uskonut, että minä toipuisin, mutta ilo kotiin pääsemisestä ja omaisten tapaamisesta pelasti minut.
Puolen vuoden kuluttua, 8 p. heinäk. 1814, vietimme Katrin kanssa häitä. Herra Gulden, joka piti meistä kuin omista lapsistaan, oli ottanut minut liikkeensä osakkaaksi; me asuimme kaikki yhdessä, samassa pesässä, sanalla sanoen me olimme maailman onnellisimpia ihmisiä.
Nyt olivat sodat loppuneet, liittolaiset menivät vähitellen kotiinsa, keisari oli karkoitettu Elban saarelle, ja kuningas Ludvig XVIII oli antanut meille kohtuullisen vapauden. Kaunis nuoruuden aika, rakkauden, työn ja rauhan aika oli palannut takaisin. Toivottiin tulevaisuuteen, uskottiin, että kukin säästäväisyydellä ja hyvällä käytöksellä voisi luoda itselleen aseman, saavuttaa kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja pitää huolen perheensä toimeentulosta pelkäämättä sotamieheksi joutumista 7-8 vuoteen asevelvollisuusaikansa jälkeen.
Herra Gulden, joka ei ollut erin hyvillään vanhain kuninkaitten ja vanhan aatelin palaamisesta, luuli heidän kuitenkin maanpaossa oppineen ymmärtämään, etteivät he olleet yksinään maailmassa, ja että heidän tuli pitää vapauksiamme kunniassa, hän luuli myöskin, että keisari Napoleon olisi kylliksi viisas pysyäkseen rauhassa … mutta hän erehtyi: Bourbonit olivat palanneet sellaisina kuin olivat lähteneetkin, ja keisari odotti vain soveliasta hetkeä kostaaksensa.
Kaikesta siitä oli koituva uusia onnettomuuksia Ranskalle. Kertoisin niistä, ellen katsoisi, että tämä jo tällaisenaankin on kylliksi pitkä. Panemme siis pisteen ja lopetamme toistaiseksi. Jos viisaitten ja kokeneitten mielestä olen menetellyt oikein kertoessani sotaretkestäni vuonna 1813, jos nuoriso täten tulee käsittämään sotaisan kunnian turhuuden ja siten oppii, ettei voi mitenkään muuten tulla onnelliseksi kuin rauhan, vapauden ja työn kautta — no niin, silloin jatkan näiden tapahtumain kuvaamista ja kerron Waterloosta.