MASURINMAAN TALVITAISTELU HELMI- JA MAALISKUUSSA 1915
I.
Vuoden 1914 sotaretki ei saanut aikaan ratkaisua. Kuinka siihen oli vuonna 1915 pyrittävä, siitä en voinut luoda itselleni käsitystä. Vuoden vaihteessa oli muodostettu neljä uutta armeijaosastoa, joiden piti helmikuussa olla taistelukunnossa. 1914 syksyllä uusia joukkoja muodostettaessa saadut kokemukset oli otettu varteen. Nämä joukko-osastot olivat taistelutehoisemmat kuin silloiset muodostukset, sillä jokaiseen komppaniaan oli annettu kantajoukko sotaa kokeneita ja erikoisen kunnollisia upseereja, aliupseereja ja sotamiehiä. Korkeammatkin paikat oli sangen hyvin täytetty. Minä toivoin luonnollisestikin, että nämä neljä armeijaosastoa lähetettäisiin itään, jotta voisimme antaa Venäjälle edelleenkin iskuja ja heikontaa sen vastustusvoimaa, sikäli kuin omat voimamme sallivat. Suunnittelimme Itä-Preussissa uutta taistelua. Strateegisesti se olisi ollut aivan mahdollinen Karpaateillakin, jos Unkarin rautateitä olisi rauhan aikana paremmin kehitetty.
Jo vuodenvaihteessa Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi, että Przemysl keväällä kukistuisi ja lisäksi se pelkäsi, että Unkariin hyökkäisi suuri vihollisen sotavoima, Siellä venäläinen oli jatkanut hyökkäystään kenraali Boroevicin armeijaa vastaan ja saanut haltuunsa Karpaattien harjanteen. Kenraali v. Conrad tahtoi nyt itse ryhtyä suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen ja samalla päästää Przemyslin piirityksestä.
Minusta näytti olevan syytä tukea Itävalta-Unkarin armeijaa Karpaateilla sen sisällisten olojen vuoksi; siihen oli sitäkin enemmän syytä, kun Venäjän armeijaan ei muualta voitu tarmokkaasti päästä käsiksi. Kysymyksenalaista vielä oli, oliko se Itä-Preussissä mahdollista; emme vielä tienneet, saisimmeko oikeuden käyttää noita neljää joukko-osastoa. Minun täytyi sentähden kannattaa saksalaisten voimain lähettämistä Unkariin, ottamalla niitä itärintaman ylipäällikön käskynalaisista joukoista. 9:s armeija oli Puolassa sangen suppealla alalla. Asemat olivat parhaillaan syntymässä. Maailmansota oli opettanut, että asemasodassa puolustuksen rintamaleveydet voivat olla melkoista suuremmat kuin oli tähän saakka otaksuttu. 9:nnestä armeijasta voitiin ottaa koko monta divisioonaa muualla käytettäväksi. Rintamahyökkäysten jatkamista täällä tai Pilitzan eteläpuolella, jota eräältä taholta ehdotettiin, en voinut hyväksyä. Unkarin rintamaa varten vapautettiin II:n armeijaosaston ylikomento, 1:nen jalkaväkidivisioona ja 48:s reservidivisioona, sitä paitsi yksi vahvistettu kolmen rykmentin brigaadi, josta myöhemmin muodostettiin kaartindivisioona, ja 5:s ratsuväkidivisioona. Samalla tuotiin vielä lisää reservejä itärintaman ylipäällikön käytettäväksi. Jos luvattujen apujoukkojen kanssa kenraali v. Conradin aikoma hyökkäys voitiin toteuttaa, oli se parempi kuin pelkkä torjuminen.
Kenraali v. Conrad puolestaan päätti mikäli mahdollista heikontaa Serbian rajalla olevia joukkoja ja kuljettaa Karpaateille kaikki, mitä suinkin liikeni. Hän aikoi päävoimillaan Uzsokin ja Duklan solain väliltä suunnata pääiskun Przemysliä kohti. Idempänä piti saksalaisten joukkojen itävalta-unkarilaisilla joukoilla vahvistettuina seurata saksalaisena etelä-armeijana päävoimain etenemistä Przemysliä kohti ja olla päävoimain oikeanpuolisena sivustaporrastuksena.
Saksalainen eteläarmeija, jonka komentaja, kenraali v. Linsingen, oli erinomaisen huolellinen ja tarmokas johtaja, oli siksi heikko, ettei sillä voitu kiertoliikettä suorittaa. Sen olisi täytynyt kaartaa kaukaa Bukovinan kautta. Ei rautatieverkkokaan soveltunut semmoisiin aikeisiin.
Meidän keskustellessamme sotatoimista yllätti minut ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma, jonka mukaan minusta oli tullut eteläarmeijan yleisesikunnanpäällikkö.
Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ei tahtonut erota minusta. Seikkaperäisessä kirjelmässä hän Hänen Majesteetiltaan pyysi, että minä saisin jäädä hänen luokseen ja entiseen toimeeni.
Samoin kuin silloin Insterburgissa hyvästelin kuitenkin nytkin esikunnan ja astuin uuteen toimeeni, ollen kuitenkin varma siitä, että pian saisin palata takaisin.
Matkalla Karpaateille keskustelin Breslaussa kenraalien v. Conradin ja v. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin rintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti harkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei pitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin rintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä. Kiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.
Väestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin myöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme velvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan. Tapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän ikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä puuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota huomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja toiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se väärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan ulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän valitettavasti.
Etelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v. Linsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen kautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja Itävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja joiden piti eteläarmeijaan liittyä.
Joukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain rakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt korjattava.
Eräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle ilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet itävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain käsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa. Niitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat melkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä ja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä kansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä toimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten unkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien sisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä vaikeuksia.
Täälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen vaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu vallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä retkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset ja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten ruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä Itävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä hutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä puolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman paljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos kaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä Saksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan saksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin rintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia länteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me syksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten ylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että olimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja Turkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja voimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli oikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei ollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle liittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin oloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut siihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle yllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että kaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät siitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille uskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin etevää, mutta yksipuolista politiikkaa.
Munkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa entisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä ollut mitään oleellista laiminlyönyt.
II.
Itärintaman ylipäällikölle oli sillä välin tullut ylimmän armeijanjohdon ilmoitus, että helmikuun ensi puoliskolla idässä oli käytettävänä kolme uutta joukko-osastoa ja XXI armeijaosasto. Ylin armeijanjohto oli pitänyt välttämättömänä vaihtaa XXI armeijaosaston yhteen uuteen sen elsass-lothringilaisen täydennyksen vuoksi. Osa valtakunnanmaitten sotamiehistä osoittautui epäluotettaviksi läntisellä rintamalla ja tämä epäluotettavuus sodan pitkittyessä yhä lisääntyi. Enimmäkseen ne sen vuoksi lähetettiin itään. Tämä kohtasi kaikkia uskollisiakin elsass-lothringilaisia. Ei ollut mahdollista päättää, mikä jokaiselle yksityiselle olisi ollut oikein. Vuonna 1918 otettiin Ranskaan hyökkäyssotaan itäarmeijasta kaikki nuoremmat miehet ja vietiin länteen, muiden mukana vastaavat elsass-lothringilaisetkin vuosikutsunnat, joita vastaan joukot paikoitellen olivat kovin valittaneet. Idässä elsass-lothringilaiset taistelivat moitteettomasti, XX armeijaosasto kerrassaan etevästi.
Ylimmän armeijanjohdon kanssa oli sovittu, että nuo neljä armeijaosastoa heti perille saavuttuaan käytettäisiin 8:tta armeijaa vastassa olevain vihollisvoimain voittamiseksi. Tannenbergin ja Masurinjärvien taisteluissa saadut kokemukset olivat osoittaneet, että suuri ja nopea tappelumenestys oli mahdollinen saavuttaa ainoastaan siinä tapauksessa, että vihollisen kimppuun käytiin kahdelta puolelta. Tässä oli tarjolla mahdollisuus vahvalla, kolme armeijaosastoa käsittävällä joukkoryhmällä, joka oli koottava Niemenin ja Insterburgin—Gumbinnenin tien välille, tehdä kiertoliike Tilsitin—Wladislawowin—Kalwarijan suuntaan, ja viedä toinen ryhmä, XXXX reserviosasto, johon liitettiin 2:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona, Spirding-Seen ja rajan välitse Biallan kautta Raigrodiin ja edelleen Augustowiin ja etelää kohti. Samalla oli vihollista rintamahyökkäyksellä pidätettävä.
Vastustajan molemmat siivet olivat heikot. Saatoimme toivoa tekevämme paljon taivalta, ennenkuin vihollisen päävoimat kykenisivät irtaantumaan hyökkäyksen alaisesta rintamasta. Kummankin sivuiskuryhmän piti kiertää vihollinen; sitä parempi, kuta pikemmin tämä tapahtui.
Jos vastustajan tuhoaminen onnistuisi, voisi sitten tulla kysymykseen hankkia pysyvä turva Kownoa—Grodnoa vastaan ja tehdä hyökkäys linjalla Ossowjetz—Grodno ja takaapäin avata Bobrin ylimenopaikka Ossowjetzin luona. Edellytyksenä oli, että pitkä sivusta Wlozlawek—Mlawa—Johannisburg—Ossowjetz oli varma.
Edullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla taisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek—Johannisburg edetä Narewia kohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä tapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu puolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä hyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain selkään.
Johtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä suuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen todellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi laajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.
Toimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti tyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi vielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi koko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun "jättiläissuunnitelmansa" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja Gumbinnenin—Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja työntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten ratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat heikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella olevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat joukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen 8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen Veikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek—Mlawaa vastaan joulukuussa 1914 tarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen jälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen. "Jättiläissuunnitelman" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat venäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo tammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta rintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme ennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin että Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä. Vastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla niitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli täysi sotilas ja sotapäällikkö.
Sotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta Ossowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen armeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä johtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.
Etelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan neljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto Ortelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi Lomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto ja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona Neidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin armeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan saattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella lähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet Puolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat ilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle menestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin Veikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi mahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua. Voimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati paljon huomiota.
Nyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein, että Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä Veikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran oli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija tarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista vaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään nähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.
En voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo olisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se huhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille tervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun tehtiin vasta myöhemmin.
III.
Veikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia taisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä kiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista huomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat luotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden johdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne merkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi taistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen menestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.
Saadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa, aioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla voimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut käytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen ajan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen suurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta, meillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi teiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin vielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin; siellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat olivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen vaikutuksen että ammusten kulutuksen.
Rintamaansijoitusosaston esimiehenä rauhan aikana huomautin alati, kuinka välttämätöntä oli arvata ja lisätä rauhanaikaiset ammusvarastot niin suuriksi, että ne riittivät siksi, kunnes liikekanta-hankinnat alkoivat. En likimainkaan saanut tässä toimeen sitä, mikä näytti tarpeelliselta. Ammuksista olisi tullut puute, vaikka minun ehdotukseni olisi toteutettukin; kulutus oli niin valtava. Mutta me olisimme aikaisemmin suoriutuneet pulasta ja olisimme ehkä ammusten valmistukseen nähden päässeet etukynteen, sen sijaan että lopulta aina jäimme takapajulle. Jo syksyllä 1914 everstiluutnantti Bauer puuttui asiaan kiitettävällä tarmolla.
9:nnen armeijan hyökkäys Bolimowin luona tapahtui tammik. 31:senä. Kaasuvaikutukseen sää oli liian kylmä; tätä ei silloin vielä tiedetty. Ei muutoinkaan kaikki ollut niin kuin olisi suotavaa ollut. Saimme parituhatta miestä vangiksi, mutta taktillinen menestys oli muutoin vähäinen. Mutta venäläisiin tämä hyökkäys teki suuren vaikutuksen. Näin saavutettiin toivottu strateeginen etu.
Helmikuun alussa alkoi neljän hyökkäykseen määrätyn armeijaosaston rintamaansijoitus ja se sujui liukkaasti. Helmik. 6:ntena se päättyi. Päämajan sijoitimme Insterburgiin. Ero Posenista ei ollut helppo. Olimme siellä eläneet suurta aikaa, mutta herättihän Insterburgkin meissä hyviä muistoja v:n 1914 syyskuulta.
Sotatoimia varten oli itäisen rintaman ylipäällikön käytettäväksi vielä annettu 10:s armeijan-ylikomento, kenraali v. Eichorn, esikunnanpäällikkö eversti Hell; 8:nnella armeijan-ylikomennolla oli joukkoyhtymiä ollut liian paljon. Tämä uusi jako oli minulle erittäin mieleen, sillä on helpompi toimia kahdella kuin yhdellä armeijan-ylikomennolla; Puolan sotaretki oli sen minulle opettanut. 10:s armeija oli 8:nnen pohjoispuolella, niiden välinen raja kulki likimain Darkehmenin kautta. 10:nnen armeijan kiertoryhmä, johon vasemmalta oikealle lukien kuuluivat XXI armeijaosasto, XXXIX ja XXXVIII reserviosasto, oli Ragnitin ja Insterburgin pohjoispuolella olevain suurten metsäin välillä, sivusuojanaan 1:nen ratsuväkidivisioona ja 5:s kaartin jalkaväkibrigaadi, tämän vieressä Insterburgin suuren viertotien sivussa Königsbergin pääreservi, nyt maanpuolustus-divisioona. Sitten seurasi Spirding-Seehen asti hajallisessa järjestyksessä 3:s reservidivisioona, kolme maanpuolustus-divisioonaa, seassa vahvasti nostoväkeä, ja 5:s jalkaväkibrigaadi. Kenraali Litzmannin johtaman 8:nnen armeijan hyökkäysryhmästä oli 2:nen jalkaväkidivisioona Johannisburgin länsipuolella, XXXX reserviosasto siitä etelään rajalle saakka, 4:s ratsuväkidivisioona sen taa ryhmittyneenä. Pitkin rajaa seisoi nostoväkimuodostuksia. 8:nnen armeijan oikean siiven takana Ortelsburgin luona XX armeijaosasto parhaillaan päätteli kuormastonsa purkamista. Se tuli 9:nnestä armeijasta ja sen piti kenraali Litzmannin hyökkäysryhmän takana marssia Lomshaa kohti ja Myschinjetzin kautta tunnustella Narewin puolta. Muiden joukkojen liikkeellelähtö ja niiden kuljetus Mlawan suuntaan oli käynnissä. Kenraali v. Gallwitzin piti ottaa käsiinsä johto Veikselin ja Orshitzin välillä ja joukkonsa koottuaan niinikään edetä etelää kohti. Kokemus oli osoittava, kuinka kauas Pohjois-Puolaan hyökkäävät saksalaiset joukot pääsisivät. Hyökkäys oli täällä 10:nnen ja 8:nnen armeijan päähyökkäyksen tueksi paras apu ja paras shakkisiirto vihollisen vastahyökkäyksiä vastaan.
Talvitaistelu alkoi helmik. 7:ntenä. Kenraali Litzmann teki mainittuna päivänä alun. 8:nnen ja 10:nnen armeijan muitten osien piti vasta helmik. 8:ntena lähteä liikkeelle ja hyökätä. Sotatoimet voitiin käskyillä määrätä vain pääpiirteissään. Armeijan-ylikomennoilla oli mitä laajin toimivapaus. Kaikkien asianomaisten samat taktilliset mielipiteet olivat menestyksen takeena. Itse taistelunkin aikana itäisen rintaman ylikomentaja ryhtyi sitä varten vain muutamiin harvoihin toimenpiteihin. Minun oli ajatteleminen sotatoimen jatkoa ja sivustasuojaa.
Raskasta oli päättää ja lähettää armeija liikkeelle, siten kuin aikomus oli. Talvi oli kylmä. Helmikuun 4:nnestä tai 5:nnestä päivästä alkaen vallitsi harvinaisen ankara lumimyrsky, joka tuiskutti tiet ja rautatiet umpeen ja aivan tavattomasti haittasi etenemistä sivulla teistä. Usein vaihtelivat miehenkorkuiset kinokset ja paljaat paikat, jotka olivat iljanteella. Pidimme kiinni alkuperäisistä suunnitelmistamme. Venäläisillä oli vielä suurempia vaikeuksia voitettavanaan. Heidän kuormastonsa joutui marssivan armeijan edelle.
Meidän joukkomme olivat talvisotaretkeä varten varustetut. Ajoneuvoilla oli jalakset. Nämä osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi. Niitä oli mahdoton käyttää teillä, joilla vain paikoitellen oli lunta.
Uskomatonta on, mitä miehet ja hevoset seuraavina päivinä saivat aikaan ja pysyy mainetyönä kaikiksi ajoiksi. Marssikolonnain alkupäät tunkeutuivat vaivalloisesti kinoksien läpi. Ajoneuvot juuttuivat kiinni, kolonnat takertuivat ja venyivät yhä pitemmiksi. Jalkaväki tunkeutui ajoneuvojen ja tykkien sivuitse ja koetti jälleen sulkea jonot eteenkäsin. Tykkien ja ammusvaunujen eteen valjastettiin 10-12 hevosta. Täten ne tiet, joita pitkin edettiin, joutuivat vähitellen pitkäveteisten joukkojonojen peittoon, joissa jalkaväki ponnisti eteenpäin, mutta lomassa oli vain vähän tykkejä ja vielä vähemmän ampumatarpeita. Yöksi tai taistelua varten joukot taas jonkun verran sulkeutuivat. Muutaman päivän kuluttua sää muuttui, tiet kävivät pohjattomiksi, teiden kahden puolen vielä jäässä olevalla maalla oli alavilla paikoilla ja soilla vettä. Onni oli, että me laajan kiertoliikkeemme kautta saimme vihollisen kuormastokolonnista ruokatavaroita, muutoin olisi koko liike ollut muonan puutteen vuoksi heitettävä sikseen.
Kenraalikomentojen ja alemman johdon täytyi voittaa kerrassaan kuulumattomia vaikeuksia. Vihollisen kanssa yhteeniskettäessä viipyi kauan, ennenkuin taistelukykyisiä joukko-yhdistymiä pääsi paikalle. Käskyjä oli mahdoton toimittaa perille, johdot katkeilivat myrskyssä, tietoja ei saatu. Mutta siitä huolimatta olivat saavutukset mitä parhaat.
Kuten useimmat taistelut ei tämäkään sujunut takerruksitta, jotka suuressa määrin haittasivat strateegista tulosta.
Kenraali Litzmannin joukot pääsivät 7 p:nä hyvin etenemään. Ne pääsivät aina Johannisburgin seudulle saakka ja kauempana etelässä kulkivat Pissan poikki. 8 p:nä ne valloittivat Johannisburgin ja seuraavina päivinä suojattuina Ossowjetziu suuntaa vastaan tunkeutuivat Raigrodiin, jossa ne kohtasivat jäykän vastarinnan. Ossowjetzin suunnalta kohdistettiin niitä vastaan vihollisen hyökkäysliike, jonka ne torjuivat päältään. Samalla lähestyi 8:nnen armeijan keskusta Lyckiä, seuraten kintereillä koko rintamalla väistyvää vihollista.
Johtajat ja joukot ponnistivat parhaan taitonsa mukaan päästäkseen nopeaan eteenpäin. Suureen strateegiseen suunnitelmaan nähden se tapahtui liian hitaasti. Lyck, III:nnen siperialaisen armeijaosaston etevästi puolustamana, joutui käsiimme vasta 14 päivän aamulla. Armeijaosasto vältti tuhon ja peräytyi Augustowin kautta ylisen Bobrin suoseutujen taa.
Lyckin valloituksen jälkeen edettiin nopeaan; jo yöllä 17:ttä päivää vastaan kenraali Litzmann uuden ankaran taistelun jälkeen saapui Augustowiin. Olin näinä päivinä koettanut viedä 8:nnen armeijan oikean sivustan Raigrodista jyrkkään itää kohti Augustowin eteläpuolitse Tainon kautta Bobria kohti, päästäkseni yhä uudelleen III:ta siperialaista armeijaosastoa sivulta ahdistamaan. Teiden tilan vuoksi ei 8:s armeija pitänyt tätä mahdollisena.
Armeijojen suojaksi Ossowjetzia-Lomshaa vastaan erotettiin sangen varhain, vielä kolonnain Augustowia kohti rientäessä, 3:s reservidivisioona, 5:s jalkaväkibrigaadi ja 11:s maanpuolustusdivisioona hyökkäyksestä ja lähetettiin sinne. Ossowjetz oli saarrettava ja sen kimppuun hyökättävä. Vahvain sotavoimain kerääntyminen Lomshan luo oli käynyt varmaksi. Sinne lähetetyt XX:n armeijaosaston osat eivät enää riittäneet.
Sillä välin oli 10:nnen armeijan kiertoliike ennättänyt täydelleen vaikuttaa. Erinomaisten marssiennätysten jälkeen ja sanomattomia rasituksia voitettuaan sen keskusta jo yöllä 11 p:ää vastaan Tilsitin—Kalwarijan hyökkäyssuunnalla saavutti Insterburgin—Kownon tien Wirballenin luona ja kun Lyck 14 p:nä valloitettiin, olivat marssikolonnat saapuneet aivan Augustowin suuren metsän pohjoispuolelle Suwalkin—Seinyn luo.
Takaisin vyöryvän venäläisen armeijan sivustaan tehtiin ratkaiseva hyökkäys ja se tungettiin etelää kohti. Se näytti tälläkin kertaa tulleen yllätetyksi, aivan samoin kuin Ylä-Schlesiasta ja Hohensalzastakin liikkeelle lähdettäessä. Tiedustelu-osastomme työskenteli täällä erittäin hyvin levitellen vääriä huhuja ja estäen oikeita tietoja leviämästä. Venäläisten ei enempää kuin ententenkaan onnistunut saada tietoa näistä liikkeistä. Onkin ylenmäärin vaikeata saada vihollisesta tarkkoja tietoja, varsinkaan hyvissä ajoin, muutoinhan sodankäynti heikommilla voimilla ei olisikaan niin tavattoman vaikea tehtävä. Tannenbergin luona oli meitä suosinut onni.
Venäläisten sotavoimista olivat osat, jotka olivat peräytyneet Kownoa kohti ja kaiken aikaa uhkasivat sivustaa, hyökkäyksillään turhaan koettaneet etenemistä viivyttää. 10:nnen armeijan sivustasuoja työnsi ne takaisin Kownon—Olitan suunnalle.
14 päivän illalla näytti siltä, kuin olisi vihollisen kiertäminen mahdollinen toteuttaa heti Augustowin itäpuolella. Kenraali v. Eichorn sijoitti sinne vasemman siipensä. XXl:n armeijaosaston etujoukko tunkeutui 15 ja 16 p:nä Seinyn—Augustowin viertotietä pitkin kauas metsään, mutta siellä lännestä itää kohti takaisin virtaavat venäläiset kolonnat lamasivat sen alleen ja osaksi ottivat vangiksi. Muitta mutkitta lähetti nyt 10:s armeija aina helmik. 18 p:ään saakka osia metsän pohjoisreunaa pitkin Grodnon luoteispuolisiin seutuihin. Siellä ne seisoivat rintama länttä kohti, linnoituksen varustukset aivan selän takana. Tässä rohkeassa asennossa ne sulkivat viholliselta paluutien. Toisia saksalaisia joukkoja tunkeutui metsään pohjoisesta ja eteni Augustowin valloitettuaan Grodnoon vievää tietä pitkin taistellen Lipskiin sekä Bobria alaspäin Krasnyboriin. Lipskin luona rengas suljettiin.
Grodnon edustalla joukkojen asema oli tavattoman vaikea. Linnoituksesta, johon venäläinen oli vienyt lisäjoukkoja, tehtiin etenkin 20 ja 21 p:nä sangen ankaria hyökkäyksiä. Augustowin metsästä sinne virtaava, peräytyvä vihollinen teki yhä uusia hyökkäyksiä. Raskaita tappioita kärsien saksalaiset joukot pitivät paikkansa. Se oli XXI:n armeijaosaston loistava urotyö ja sen johtaja, kenraali Fritz v. Below, joka myöhemmin armeijan ylipäällikkönä osoitti lännessä kuntoaan, saattoi olla ylpeä päättäväisyydestään ja joukoistaan. 10:nnen armeijan ylikomento saattoi sisällisellä tyydytyksellä päästä osalliseksi tästä kunniasta. Seuraavina päivinä antautuivat Augustowin metsässä sinne tänne aaltoilevat, epätoivoisesti itseään puolustavat venäläiset; taistelu oli päättynyt.
IV.
Masurinmaan talvitaistelun taktilliset tulokset olivat melkoiset: 110,000 vankia ja monta sataa tykkiä. Venäläisten 10:s armeija oli tuhottu, venäläistä sotavoimaa jälleen tuntuvasti heikonnettu.
Sotaliikkeen perussuunnitelman mukaan oli hyökkäys Ossowjetzia vastaan aljettu järeintä laakatulta käyttäen. Hyökkäysarmeijain osista, jotka vielä taisteluiden kestäessä metsässä olivat saapuneet ylisen Bobrin rannalle Augustowin eteläpuolelle, piti XXXVIII:n ja XXXX:n reserviosaston, 2:sen jalkaväkidivisioouan ja 4:nnen ratsuväkidivisioonan mennä joen poikki. Ne olivat kuitenkin jo osaksi olleet mukana niissä valtavissa metsätaisteluissa, joita käytiin ennen venäläisten 10:nnen armeijan tuhoutumista. Yhä kiihtyvällä jännityksellä olin odottanut niiden päättymistä. Se 8:nnen armeijan osa, joka täällä toimi — Litzmannin tyhmä — liittyi 10:nteen armeijaan. 8:nnen armeijan tuli edellisen tehtävänsä mukaisesti Grajewosta käsin toteuttaa mainittu hyökkäys Ossowjetzin kimppuun ja täältä Orshitziin saakka suojella Itä-Preussiä venäläisten hyökkäyksiltä.
Joukoillemme ei sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistunut päästä ylisen Bobrin suoalueen yli. Tarvitsimme pakkasta, mutta sen sijaan satoikin yhä vettä rankasti. Oleskelu metsä- ja suoseuduissa kävi kovin tukalaksi. Ylisen Bobrin poikki oli mahdoton kulkea muuta kuin teitten kohdalla. Sillat oli hävitetty. Lyckin luota pakoon päässyt III siperialainen armeijaosasto teki urheasti vastarintaa ja venäläisten epätoivoinen vastarinta Augustowin metsässä oli viholliselle suonut aikaa Grodnon—Ossowjetzin välin puolustuslaitosten vahvistamiseen. Epäsuotuisat säät ja sotatointen rasitukset uuvuttivat kovasti joukkojamme. Ne ilmoittivat, että venäläinen kanavan eteläpuolella oli betonivarustuksissa. Se tosin kyllä saattoi olla mahdollista, vaikka melko lailla sitä epäilimmekin. Myöhemmin, vuonna 1916, everstiluutnantti Hoffmann kävi katsomassa venäläisten asemia eikä hän nähnyt mitään betonivarustuksia. Kuta uupuneempi hyökkäävä joukko on, sitä vahvemmalta siitä näyttää asema, jonka kimppuun on käytävä, vihollisessa se näkee olemattomia voimia. Tämä ilmiö on inhimillinen. Päätöksiin sillä ei ollut vaikutusta. Nuoren sotaväen voimat olivat uupuneet. Tämä vaati uusia toimenpiteitä.
Hyökkäys Ossowjetziakaan vastaan ei sillä välin ollut edistynyt.
Rintaman puolelta sitä valtavasta tykistöstämme huolimatta olikin
mahdoton valloittaa, tykkituli kun ei yleensä ensinkään tavoittanut
Bobrin etelärantaa vallitsevia kukkuloita.
Näin ollen täytyi minun itselleni myöntää, ettemme voineetkaan strateegisesti hyväksemme käyttää suurta voittoamme. Ylikomennon täytyi ryhtyä harkitsemaan sangen painavia asianhaaroja.
Ensinnäkin annettiin käsky, että hyökkäykset Bobria ja Ossowjetzia vastaan olivat keskeytettävät.
10:s armeija ei voinut jäädä nykyisiin asemiinsa. Olisi tarvittu hyvin suuria voimia suojelemaan sen sivustaa idän puolelta, Olita—Kownon suuntaa kohti, mutta niitäpä ei ollut. Pahat säät olivat tehneet armeijan selkäyhteyden ja toimeentulon edellytykset vaikeiksi. Kauan ei tätä voitu kestää. Venäläisten rakentama täysiraiteinen rata Marggrabowasta Ratshkin kautta Suwalkiin ei voinut ratkaisevasti parantaa tätä asiaa. Viertotiet ja muut tiet olivat liian huonot, säät huonot ja hevoset kovin rasittuneet. Kuormavaunut tuskin pääsivät eteenpäin viertoteillä, joiden ohut kivipeite oli ajettu rikki. Niitä oli lisäksi vähän käytettävänä. Armeijan tuli päästä oloihin, joissa se saattoi elää ja jälleen uudistaa voimansa. Ehdoton pakko oli niin ollen kaartaa 10:s armeija taapäin.
Jo sotatoimien alussa oli ryhdytty toimiin selkäpuolisten asemien varustamiseksi heti Augustowin—Suwalkin itäpuolelle. Varustusjoukot ryhtyivät työhön paikalla, kun olimme alueen valloittaneet. Nämä alueet tarjosivat jo jonkun verran tukea, vaikka työ vasta olikin alulla. 10:s armeija sai käskyn kaartaa oikean siipensä taapäin varustetulle linjalle. Itse se sai päättää, vetäisikö vasemman siipensä yhtä kauas, vaiko vain linjalle Kalwarija—Pilwishki, jolla sen sivustasuoja jo oli; peräytymisliikkeen yksityiskohdat jätettiin niinikään sen toimivaltaan. Oli arvattavaa, että vihollinen tunkisi ankarasti perässä.
Samalla 10:s armeija oli saanut käskyn vapauttaa voimia, joita kiireesti tarvittiin kauempana lännessä. Venäläisten suuret vastahyökkäykset pitkää sivustaamme vastaan Länsi- ja Itä-Preussin etelärajalla olivat alkaneet. Ja Niemenin pohjoispuolellakin venäläinen askarrutti taas meitä. Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan joka puolella riehui taistelu.
Puolassa Veikselin kaarteessa oli hiljaista.
Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Przemyslin päästämiseksi piirityksestä ei ollut menestynyt. Venäläinen oli sangen pian ryhtynyt vastahyökkäyksiin. Przemysl ei voinut kohtaloaan välttää. Koko itäisellä rintamalla elimme ankarain venäläisten vastahyökkäysten merkeissä.
V.
Kun Augustowin metsä oli puhdistettu ja haavoitetut kuljetettu selkäpuolelle, vei kenraali v. Eichhorn maaliskuun alussa oikean siipensä viipymättä taapäin määrättyihin asemiin ja vasemman siipensä Augustowin metsän pohjoispuolella Seinyyn ja Kalwarijan eteläpuolelle saakka. Hän aikoi uudelleen käydä perässä tunkevain venäläisten kimppuun ja lyödä ne kiertämällä niiden oikean siiven.
Ajatus oli hyvä ja armeijan-ylikomennon suosimien nopeitten päätösten mukainen. Maaliskuun 9:nnen ja 11:nnen päivän välisenä aikana yrityksellä olikin menestystä. Venäjän 10:s armeija, joka oli uusittu, kärsi tappion. Joukkojen levontarve oli kuitenkin niin suuri, säät niin epäsuotuisat, että armeijan-ylikomennon, jonka myös täytyi vielä hankkia lisäväkeä 8:nnelle armeijalle ja Gallwitzin armeijaosalle, epäröiden täytyi lopullisesti luopua enemmistä hyökkäystuumista ja vakaantua asemasotaan. Se jätti vasemman siipensä linjalle Kalwarija—Marjampol—Pilwishki. Venäläinen törmäsi maaliskuun puolivälissä näitä asemia vastaan, mutta vähitellen kaikki rauhoittui. Etelärintamalla venäläisten hyökkäykset olivat käyneet yhä itsepintaisemmiksi, taistelut yhä katkerammiksi. Kenraali Litzmannin marssiessa Johannisburgista Biallan kautta eteenpäin talvitaistelun ensi päivinä oli XX:sta armeijaosastosta 41:nen jalkaväkidivisioona nostoväen keralla Johannisburgin—Kolnon tietä edennyt Lomshaan eristämään sen pohjoisen puolelta. 37:s jalkaväkidivisioona piti yllä Mysehinjetzistä eteenpäin painostusta. 41:nen jalkaväkidivisioona tapasi Lomshan linnoitusten etupuolella vihollisen, ja sen voimat juuri ja juuri riittivät sulkemaan Pissan ja Shtshutshinin—Stawiskin—Lomshan välin. Vähitellen vasta saapuivat 3:s reservidivisioona ja 5:s jalkaväkibrigaadi paikalle. Niiden piti olla suojana Stawiskin ja Bobrin välisellä pitkällä alalla 11:nnen maanpuolustusdivisioonan ryhtyessä Ossowjetzin kimppuun hyökkäämään. 3:nnen reservidivisioonan ja 5:nnen jalkaväkibrigaadin tulo sattui samaan aikaan kuin venäläinen kaarti ja V armeijaosasto tekivät Lomshasta hyökkäyksen. Helmik. 21 p:stä alkaen kehittyi salpalinnoitusten pohjoispuolella ankaria taisteluita. Saksalaiset joukot taistelivat sankarillisesti, pula oli vakava. Eräänä aamuna 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkö ilmoitti minulle, että 3:s reservidivisioona oli murrettu. Lopulta se kuitenkin piti puoliaan, venäläinen kun väsyi kesken. Kauan pysyi siellä tilanne ja samalla Ossowjetzia piirittäväin joukkojenkin asema jännitettynä. Vasta 1:sen maanpuolustusdivisioonan saavuttua Lomshasta maaliskuun alussa oli meidän rintamamme siksi taaja, että saatoin pitää jokaista vaaraa Pissan itäpuolella torjuttuna. Joukkojen jäykkyys, varsinkin 3:nnen reservidivisioonan, oli meille tuottanut loistavan puolustusmenestyksen. Kenraali v. Scholtz otti ryhmän johtoonsa. Hänen käskyvaltansa ulotettiin myöhemmin Shkwahan saakka. Kenraali v. Scholtz oli jo Tannenbergin taistelussa ja Puolassa osoittanut erinomaista johtajakykyä. Virka-arvoltaan hän oli melkoista vanhempi kuin 8:nnen armeijan ylipäällikkö, kenraali Otto v. Below, mutta auliisti kenraali alistui nuoremman toverinsa johtoon. Pissan ja Orshitzin välillä oli kenraali v. Staabs 37:nnen jalkaväkidivisioonan ja siellä olevan nostoväen johtajana edennyt Narewia kohti. Venäläinen lisäsi piankin voimiaan tällä suunnalla melkoisesti. Herkeämättä se teki hyökkäyksiä Nowogrodista ja varsinkin IV:llä siperialaisella armeijaosastolla Ostrolenkasta. Taistelut kävivät yhä katkerammiksi. Yhä enemmän täytyi tänne lähettää joukkoja, jotka olivat ottaneet talvitaisteluun osaa. Toinen toisensa jälkeen tulivat tänne 10:nnestä armeijasta 2:nen jalkaväkidivisioona, 75:s reservidivisioona, 10:s maanpuolustusdivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona. Ajan pitkään ne eivät kuitenkaan riittäneet; 76:skin reservidivisioona siirrettiin sinne 10:nnestä armeijasta oltuaan jo jonkun ajan Orshitzin länsipuolella kenraali v. Gallwitzin luona. Maiseman luonteen mukaisesti, laajain tasaisten soitten välillä kun oli metsätilkkuja ja harvaa petäjikköä kasvavia kannaksia, hajaantuivat taistelut täällä yksityisotteluiksi. Alemmalle johdolle varsinkin ne asettivat vaikeita tehtäviä. Mies taisteli miestä vastaan. Ja vaikkei paikallisista ahdingoista tahtonutkaan tulla loppua, jäimme kuitenkin taistelujen huhtikuussa vihdoinkin päättyessä rajan tuolle puolelle.
Orshitzin länsipuolellakin olivat taistelutoimet helmikuun jälkimäisellä puoliskolla täydessä käynnissä. Kenraali v. Gallwitz, yritteliäs ja aaterikas sotilas, mies, jolla elämän kaikkiin aloihin nähden oli mitä monipuolisimmat harrastukset, oli sotajoukkomme parhaita johtajia. Hän vahvisti Mlawan länsipuolista ohutta rintamaa ja tunkeutui täällä helmikuun keskivaiheilla Veikseliä ylöspäin aina Plotzkin ohi. Täälläkin ennätimme häiritsemään venäläisen suunnitelmia ja teimme sen keräytymisrintamaan hyökkäyksen. Gallwitzin armeijaosan vasemmallekin siivelle, Neidenburgin—Willenbergin seuduille, oli saapunut saksalaisia apujoukkoja. Asema näytti siltä, kuin voitaisiin vereksellä toimella Prassnyshin suunnalla XVII:n reserviosaston edessä seisovat vihollisjoukot työntää takaisin. Gallwitzin armeijaosan eteneminen Narewia kohti oli silloin mahdollinen. Tämä näytti silloin vielä strateegisesti tärkeältä. Hyökkäystä Ossowjetzia ja ylistä Bobria vastaan ei vielä oltu keskeytetty. Jokainen kenraali v. Gallwitzin saama osittaismenestys paransi yleisasemaa ja tulevien taisteluiden menestysmahdollisuuksia. Olimme suuressa jännityksessä.
Kenraali v. Gallwitz teki helmik. 22 p:nä XVII:n reserviosaston osilla, I:llä reserviosastolla ja 3:nnella jalkaväkidivisioonalla hyökkäyksen Prassnyshin suuntaan. Kenraali v. Morgen valloitti 24 p:nä tämän erinomaisen lujasti linnoitetun kaupungin reippaalla ja tarmokkaalla toimella. Kaikki näytti erittäin suotuisalta, kun huomattiinkin, että Zjechanowin—Mlawan tien ja Orshitzin välillä oli tulossa hyvin suuria vihollisvoimia, jotka jo alkoivat kulkea kenraali v. Morgenin sivustain ohi. Näinä päivinä oli ollut mahdotonta hankkia tietoja lentäjäin avulla; lentäjämuodostuksia meillä olikin ylen vähän käytettävänämme. Ratsuväkivartiomme eivät enää päässeet etenemään, lopulta seisoi kaikkialla vastakkain jalkaväkivartioita. Siperialaisten joukko-osastojen hyökkäyksen johdosta oli meidän helmik. 27 p:nä kerrassaan melkoisia tappioita kärsittyämme luovuttava Prassnyshista ja kenraali v. Morgen peräytyi Janowin—Chorshelen rajalinjaa kohti. Venäläinen ei sanottavasti tunkeutunut pohjoista kohti, Mlawaa vastaan sen sijaan ylenmäärin tuimasti.
Paikalliset johtajat pitivät huolen Neidenburgin—Willenbergin eteläpuolisten, parhaillaan rakenteella olevain raja-asemain miehityksestä. Minä pidätin I:tä reserviosastoa kauempana etelässä. Täälläkin syntyi nyt katkeria taisteluita.
Venäläinen teki maaliskuun 7 p:ään saakka Mlawan ja Chorshelen välillä herkeämättä turhia hyökkäyksiä mitä raskaimpia tappioita kärsien.
Tähän aikaan taisteltiin Itä- ja Länsi-Preussin koko itä- ja etelärintamalla. 10:s armeija oli kaartanut taapäin ja parhaillaan kävi vastahyökkäykseen Augustowin metsän pohjoispuolella. Lomshan luona ahdinkomme oli laimenemaisillaan, Pissan ja Mlawan välillä se ei ollut vielä likimainkaan päättynyt. Jokainen päivä vaati minua ratkaisemaan suunnattoman paljon taktillisia ja muita kysymyksiä. Etelärintaman päälliköt yhä herkeämättä pyysivät apua, 10:s armeija piti muutamia, vaikka tosin vain paikallisia menestyksiä vielä mahdollisena ja oli sen vuoksi vastahakoinen luovuttamaan muuanne joukkojaan.
Kenraali v. Gallwitzille ja 8:nnen armeijan oikealle sivustalle oli sillä välin 10:nnestä armeijasta saapunut uusia apujoukkoja. Olimme nyt kyllin voimakkaat tekemään Orshitzin kahden puolen vastahyökkäyksen viimeisten päiväin raskaitten tappioitten heikontamaa vihollista vastaan.
Hyökkäysliikkeemme tunkeutui eteenpäin maaliskuun 8:nnesta 12:nteen päivään ja seisahtui Prassnyshin pohjoispuolella. Venäläinen vastasi tuimilla vastahyökkäyksillä. Maalisk. 18 p:nä se Jednoroshetzin luona opetti joukoillemme, ettei suo ole vihollista vastaan varma suoja. Meidän sotamiestemme käsityksissä suo tiesi uppoamista, mutta luonnonlapsena venäläinen tunsi asian paremmin. Suot näillä taistelualueilla jäätyivät vain osaksi, osaksi niissä oli matalan kerrostuman alla läpäisemätön pohjakerros, joten niiden poikki voitiin kahlata.
Orshitzin länsipuolella taistelu maaliskuun lopulla laimeni. Täällä kävi mahdolliseksi viedä pois 76:s reservidivisioona ja käyttää sitä joen itäpuolella. 6:s ratsuväkidivisioonakin voitiin Orshitzin länsipuolelta vapauttaa, sitä kun kipeästi tarvittiin Pregelin pohjoispuolella.
Gallwitzin armeijaosa oli saanut suuria aikaan ja tämäkin johtaja saattoi hyvällä syyllä olla joukoistaan ylpeä. Ne olivat pitäneet puoliaan tavatonta ylivoimaa vastaan, jopa sen takaisinkin tunkeneet.
Maaliskuun lopusta ja huhtikuun alusta alkaen joukkomme koko etelärintamalla vihdoinkin saivat kauan kaivatun levon.
Lomshan ja Mlawan väliset taistelut ovat tulleet verraten vähän tunnetuiksi. Idässä Saksa ajatteli vain suuria voittoja. Näitä ei enää ollut mahdollinen saada yhtä silmäänpistävällä tavalla. Suuriruhtinaan suuri vastasiirto talvitaistelun kostoksi, hyökkäys Narewin poikki heikkoa sivustaamme vastaan oli torjuttu ja samalla tehty tyhjäksi osa ententen sotasuunnitelmasta vuodeksi 1915; sotajoukot ja jokainen yksityinen mies olivat taistelleet entisten suurtöittensä maineen mukaisesti, vanhat ja uudet muodostukset taistelussa keskenään kilpailleet. Vanhoissa muodostuksissa oli enemmän pysyvää voimaa. Maanpuolustusväki ja nostoväki olivat taistelleet täysipätöisesti. Johto oli tehtäväinsä tasalla, päättynyt talvisota sotilaallinen saavutus, josta voitiin olla ylpeitä.
VI.
Kaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen taisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin vain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla strateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat, ja vaativat paljon huomiota.
Helmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin alueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale Saksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä uskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka piti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä apunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.
Tauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja molemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on luopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden merkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.
Lepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella alueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin Memelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-, maanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys, meillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.
Tosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle koottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja. Tähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista sisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät toimiin.
Venäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti. Saimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja vielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.
Koetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II luokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin valtiolta kultakellon.
Venäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti Tilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit. Nyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää Stettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme kuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen käydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel jälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000 henkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat mellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä. 6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt rajaa Liettuan puolella.
Itä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen vihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen. Päämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun alkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita minulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn nähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka tuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret hyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme vihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän sisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut vain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja Länsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi. Venäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten tavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta ajan pitkään korvata niin suurta hukkaa.
Eri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen joustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä toiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa mielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta on kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa, mahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden kaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset. Myöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja virkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni muistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.
Taisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen meidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi piikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä varustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa opetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä miehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä vihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana "Schipper" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat otettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.
Ylimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä rintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12 pataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän strateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä oli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti liian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret. Sodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.
Tulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt tulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten rinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut ja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija katoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi koskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät vielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat sotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti yhteenliitetyllä armeijalla on.