KOLMAS KOHTAUS.
ENTISET. RIITTA.
*Laulu N:o 3.*
RIITTA.
Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Rallala lalla lalla — syyn ken arvata voi? Tänne mä linnun siivin hiivin piilohon. Etsivät kutsuin kaikki turha, turha se on! Sen, jota kaihoin etsin vuorilla kohtaan. Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.
Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Kultani kukkasaika jälleen luokseni toi. Kohta jo kukkaspaulan saanen kulmillen. Häissäni sitten hyörin, pyörin ja riemuitsen. Koittaos, joutuin koita, toivoni päivyt! Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.
AKSEL (Kaarlolle). Maalarin silmä näyttää mieltyneen tuohon keijukaiseen.
KAARLO. Niin, hän on todellakin viehättävä! Kuules Aksel! Sinun pitää, nyt auttaa minua pikku salajuonessa. Menehän ja pidätä tuota visertelevää ilolintua hetkinen paikallansa, jotta saan hänen ihanista kasvoistansa edes ääriviivat piirretyksi. (Ottaa esiin paperin ja rupeaa piirustamaan).
RIITTA (näkee vilahduksen Kaarlosta). Tuolla seisoo hän väijyksissä.
Tuitui! Näen kyllä sinut, hulivili!
KAARLO. Tuitui!
RIITTA. No, Yrjö, astu esiin piilostasi! Joudu, joudu! Oma
Riittakultasihan sinua odottaa.
KAARLO (Akselille). Joudu, Aksel! Muuten pilaat kaikkityyni.
AKSEL (astuu esiin). Sinähän se oletkin, armas Riittaseni!
RIITTA. Huu! Ethän sinä olekaan sinä!
AKSEL. Mitä! Enkö minä ole minä? Kuka muu sitten voisin olla? Katsohan toki tarkemmin!
RIITTA. Et, et! (Tahtoo mennä). Huu!
AKSEL. Miksi tahdot mennä pois? Näethän, että olen siivo ja rehellinen matkamies. Tulin tänne vuoristoon ja väsyksissäni jäin tänne levähtämään. Sitten kuulin sinun suloisen laulusi, mutta en hievahtanut paikaltani, ennenkun itse kutsuit minua luoksesi. Silloin lähestyin sinua — sillä luulin sinulla olevan jotain asiaa —, ja tässä minä nyt olen. No, olenko mielestäsi niin hirvittävän näköinen?
RIITTA. Ethän toki! Sinä näytät kutakuinkin ihmisen tapaiselta.
AKSEL. Vai niin! Kiitän siitä!
RIITTA. Kiitä Jumalaasi, että näytät siltä.
AKSEL. Niin teenkin, mutta kun ensi silmäyksellä näin pahanpäiväisesti säikyttää nuorta tyttöä, niin täytyy olla joko kauhean ruma tai aivan rosvon näköinen. Sanoppas, kiltti tyttöseni, keneksi minua luulet? Kenties ryöväriksi?
RIITTA. Enpä niinkään! Näetkös, täällä Taalainmaassa ei ole ryöväreitä, jotka meitä säikyttäisivät ellei karhuja sanoisi ryöväriksi. Mutta koska puhuit, älysin heti, että lienet mitä lienetkin, niin et ole karhu ainakaan.
AKSEL. Kenties ensin arvelit minua joksikin haltijaksi? (Nauraa.)
RIITTA. Niin, niin … se ei ole ensinkään naurun asia. Sillä tiedäkin, että tällä vuorella pidetään kummallista menoa sydänyön aikana. Useasti kuuluu silloin tuolta kosken rannalta sekä soittoa että laulua, ja onpa niitäkin, jotka sanovat, että hän itsekin joskus ilmestyy tuon myllyn luona, jossa sinut äsken näin.
AKSEL. Ahaa! Nytpä luulen ymmärtäväni — sinä tarkoitat —
RIITTA. Kun minä näin sinun lähestyvän, niin luulin ihan varmaan, että hän oli noussut tuolta alhaalta.
AKSEL. Kuka hän?
RIITTA (katselee tuskaisella pelolla ympärilleen). Hm! Jopa nyt peräti! Kukas muu kuin Ahti.
AKSEL (teeskennellyllä tietämättömyydellä). Ahti! Mikä se on?
RIITTA. Hirveä kosken haltija tietysti!
AKSEL. Nyt en ymmärrä sinua.
RIITTA. Voi kuinka olet tuhma! Etkö todellakaan tiedä mitään Ahdista?
Ethän vaan liene pakana!
AKSEL. En, en! Kyllä minä olen sinun ristiveljesi. Mutta selitä nyt, mikä tuo Ahti sitten on?
RIITTA. No se on semmoinen haltija, jolla on vilpoisa linnansa tuolla kosken kuohuvissa hyrskyissä, ja joka ei koskaan löydä lepoa eikä rauhaa, niinkuin laulussakin lauletaan.
AKSEL. Missä laulussa?
RIITTA. No mutta sinä olet kokonansa poissa laidoilta, — Ahdin laulussa. Etkö tiedä edes sitäkään. No kuulehan siis, minä laulan sen sinulle.
*Laulu N:o 4.*
Miss' syöksyvi vuorilta virran vyö ja pauhaten paasia vasten lyö, siell' alla sen paateron vaahtoisen on Ahdilla luolansa vilpoinen. Jos suv'yössä rauhaisassa käyt yksin sä rantamaa, niin kuohujen pauhinassa soi laulua hurmaavaa. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.
Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.
AKSEL (itsekseen). Tuon laulun tunnen jo aikaisimmasta lapsuudestani; se herättää rinnassani muistoja … suloisia muistoja, jotka minun täytyy karkoittaa. (Ääneen.) Sinä tyttönen olet kai itse nähnyt Ahdin istuvan tuolla kosken kuohuissa ja olet kuullut hänen kanteleensa kaikua jonakin ihanana juhannusyönä?
RIITTA. En, sitä onnea ei ole minulle suotu! Ja nykyään ilmestyykin hän ani harvoin vaahtovaippansa alta.
AKSEL. Ja minkä näköinen hän sitten on?
RIITTA. Niin, hän voi pukeutua milloin miksikin. Miten vaan itse tahtoo.
Mutta useimmiten on hänellä punertava viitta ja punainen lakki. Vanha
Kaisa on hänet monesti nähnyt sellaisissa pukimissa.
Mutta tässähän laulelen ja juttelen vanhoja tarinoita, niin että sinä kokonaan ikävystyt. — Etkö tahdo tulla isäni luokse? Hän asuu tuossa aivan lähellä.
AKSEL. En, tyttöseni! Kyllä minä menen matkoihini, sillä varmaankaan sinä et tullut tänne minun tähteni, — Herran haltuun! Kiitoksia kauniista laulustasi. (Menee, mutta ilmestyy kohta erään kallion takana ja puhuu muutaman sanan Kaarlon ja Kustaan kanssa, jonka jälkeen jättää näyttämön).
RIITTA. Kas tuopa vasta eriskummainen matkamies. (Katselee hänen jälkeensä). No, nyt hän meni menojaan. — Mutta missä Yrjö viipyy? Pitihän meidän täällä tavata toisiamme, että saisimme rauhassa puhella keskenämme. Kun hän viimeksi oli vanhusteni luona, sanoi isäni hänelle, että Yrjön pitää ensin koota rahoja itselleen, ostaa talot ja tanhuat ja paljon muuta lisäksi, ennenkun saisimme mennä kihloihin ja solmita ikiliiton. Niin sanoi taatto — ja kuitenkin kannan kihlasormusta povellani ja ikiliitot teimme jo lasna leikitellessämme. Siitä on jo paljon aikaa kulunut, vaan rakkauttani en voi koskaan unhoittaa.
*Laulu N:o 5.*
RIITTA.
Vait! Vait! Vait! Kenpä liikkui tuolla? Ken, ken? Enkö käynnin kuullut? En, en! Tuolla vuohi nuori, miss' on korkein vuori, huoletonna hypähtelee. Rastas lauluntansa lakkaa, unissansa yöhyt hiljaa henkäelee.
KAARLO ja KUSTAA.
Kuulehan, kuinka helkyttelee keijukainen! Hurmaavan näitkö katsehensa polttavaisen? Käypi ketterin kärpän askelin! Pikku perhonen, hetken herttaisen soit sä meille, armahainen!
RIITTA.
Voi! Voi! Voi! Suotta sulhoani vuotan. Miss' on armahani luotan? Laaksoss' yön on huntu, vuorill' illan tuntu. Ahti soittaa kanneltansa. Kastehelmet päilyy, vuokko hiljaa häilyy — rintan huokaa huolissansa.
KAARLO ja KUSTAA.
Katsohan kuink' on nopsa poika riemussansa! Varmahan kiiruhtaa hän luokse armahansa.
YRJÖ.
Oi, mun armahain, taas sun nähdä sain! Sinun luonasi kaikkoo kaihoni, riemuisasti sydän sykkii.
RIITTA.
(laulaa vuorostaan edellisen säkeistön).
Armahansa kai kohdata hän sai! Usvat kaihoilun vaihtui riemuhun. lemmestä vain sydän sykkii!