NELJÄS KOHTAUS.
YRJÖ. KAARLO. RIITTA.
YRJÖ. Mun armas Riittaseni! Oi, kuinka sinä olet kaunis, paljon kauniimpi kuin ennen!
RIITTA. Ja sinä, Yrjö, sinä olet tullut niin reippaaksi ja uljaaksi! Mutta oletko muuten vielä samanlainen kuin ennen? Sinä katselet minua niin lempeästi ja ystävällisesti ja sinun kirkkaat silmäsi vakauttavat minulle, ettet ole unhottanut taalalaista tyttöäsi.
YRJÖ. En, rakas kulta, kuinka voisin hänet unhoittaa!
RIITTA. Eikä hänkään ole unhoittanut Yrjöänsä.
*Laulu N:o 6.*
Sä päivin askareissain ain' olit mielessäin, ja uinuessan' öisin sinusta unta näin. Ja minne aatos kiiti ain' aamuin, iltaisin? Se halki ilman liiti sun luokses, armahin.
YRJÖ.
Mull' aika vieri verkalleen ei tullut suvi vain. Kuukausihin ja vuosiin vertailin viikkojain. Ah, kaunis kevätpäivä jo koitti vihdoinkin! Mä ilman linnun siivin sun luokses kiiruhdin.
RIITTA. Oi, minä olen niin iloinen, niin iloinen! Ja nyt me emme enään koskaan erkane toisistamme, emmehän Yrjö?
YRJÖ. Emme, emme suinkaan, jos se vaan on minun vallassani.
RIITTA. Kaikki on nyt sinun vallassasi. Isällä ei enään liene mitään naimistamme vastaan. Sinä muistat kai, mitä hän lähtiessäsi sinulle sanoi.
YRJÖ. Muistan, muistan aina.
RIITTA (keskeyttäen). Hän sanoi näin. Yrjö poikani! Jos sinä anoisit tytärtäni ainoastaan polskan tanssintaan, niin siihen suostuisin mielelläni, sillä sinä olet reipas poika ja kestät kilpailun kenen kanssa tahansa, vaan avioliittoon —
YRJÖ. Niin, muistan sen kyllä. Aina sain kuulla tuota vanhaa virttä. Vaella sinä niinkuin muutkin taalalaispojat ulos maailmalle työtä etsimään. Seuraa heitä, ja jos todellakin olet niin ravakka kuin kehut olevasi, niin tule parin vuoden perästä takaisin ja tuo kultaa kukkarossasi. Silloin voit uudistaa kosintasi… Hyvästi siihen saakka! Nämä olivat hyvin ankarat jäähyväiset ja Jumala tiesi miten hän nyt minua tervehtii.
RIITTA. Mutta nyt sinä olet tullut takaisin, koetusaikasi on päättynyt, ja sanoihan ukko: «silloin voit kosia uudestaan.«
YRJÖ. Niin «silloin voit uudistaa kosintasi«, sehän oli hänen viimeinen sanansa. (Loittonee hieman, miettiväisen näköisenä).
RIITTA. Näetkös, Yrjö, minun mielestäni sinun pitäisi noudattaa vanhuksen neuvoa.
KAARLO (erikseen). Kuules vaan kuinka näppärästi hän neuvoja jakelee.
RIITTA. Mutta mikä sinun on, Yrjö? Miksi et virka mitään?… Epäiletkö vielä?… Vastaahan toki.
KAARLO (erikseen). Mikä lempo poikaa riivaa?
RIITTA. Yrjö! Yrjö! Sano, miksi vaikenet? Tiedäthän saavasi minulta myöntävän vastauksen. Puhu nyt vaan suusi puhtaaksi, äläkä, huoli jörötellä.
KAARLO (erikseen). Hitto vieköön, hän on oikea pölkkypää kosijaksi! Ja mitä lempoa hän sitten kuhnailee?
RIITTA (itkusilmin). Sinä et vastaa! Isäukkoni oli siis kumminkin oikeassa, kun hän sanoi: «Yrjön lempi se sulloo suot ja tallaa maat yhden ainoan päivän kuluessa, ja ensimäinen, johon hän rakastuu, on ensimäinen, jonka hän hylkää.« (Menee hänen luokseen, lyöden häntä olkapäähän) Eikö totta, Yrjö! Olinhan minä kuitenkin sinun ensimäinen rakastettusi.
YRJÖ. Se on totta! Kaiken maailman tytöistä olet sinä ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakastettuni. Ja, tuli mitä tuli, sinun täytyy tulla omakseni.
RIITTA. Se on tietty se! Ja kun nyt isäni antaa suostumuksensa, kuten minä puolestani olen aikoja sitten jo antanut, niin mitä muuta enään puuttuukaan?
YRJÖ (korvallistaan raapien). Puuttuu vielä tuo kultainen kukkaro.
KAARLO (erikseen). Kultainen kukkaro — sepä ikävätä!
RIITTA (lempeästi nuhdellen). Oletko siis unohtanut kullan hankkimisen? Kuinka semmoista voikaan unohtaa! Juuri sitä vartenhan sinä lähdit matkalle.
YRJÖ. Sinä olet oikeassa, rakkahin! Minä lähdin rahan hankintaan, se on totta, vaan yhtä totta on sekin, että olen saanut ainoastaan muutaman äyrin kerätyksi. Ennen Tukholmaan tuloani luulin, että kaikki kadutkin olisivat siellä kullalla silatut ja että siellä jokainen voisi tulla upporikkaaksi. Mutta mitä vielä! Kadut olivatkin vaan tavallista kiveä ja jokaisella kivimukulalla oli kitsas omistajansa. Minä menin siis kirveineni pohattain työhön, raataen hiessä otsin aamusta iltaan saakka. Näin vietin kaksi pitkää, pitkää vuotta, ja kun ne olivat loppuun vierineet, olin yhtä köyhä kuin ennenkin. Ah, armahani! Sinä et käsitä, kuinka tuskallista on olla yksinänsä ja ventovieraana suuren kaupungin hälinässä.
RIITTA. Oi, Yrjöni! Sinä olet kovan koetuksen kestänyt!
YRJÖ. Kun kevät jälleen tuli, silloin oli kärsivällisyytenikin loppunut. Silloin saapuvat kiuru ja pääsky; soivat korvissani samat laulut, samat viserrykset, joita niin usein olin kotilaaksossani kuunnellut, lapsuuteni muistot heräsivät ja heleä päivä paistoi jälleen öiseen mieleeni. Koko luonto riemuitsi ympärilläni, haastellen toivon, toivon ja vapauden kultaista kieltä ja silloin tuntui minusta kovin tukalalta rahan vuoksi kantaa orjuuden iestä.
RIITTA. Rakas Yrjöni! Sinulla on vielä sama rehellinen sydän, kuin lähtiessäsikin. Vanhukset tosin sanovat sinua hitaaksi ja saamattomaksi, mutta pysy sinä vaan semmoisena kuin olet; pääasia on, että olet minun.
YRJÖ. Niin, Riittaseni! Sinun sulhasesi olen minä sekä Jumalan että ihmisten edessä, ja jos ei isäsi ole pahempi muita taalalaistaattoja, niin suostuu hän kyllä viimein pyyntööni. Nyt menen paikalla hänen luokseen ja pyydän sinua vaimokseni. Niin, usko pois, kultani! Tänä iltana minä puhun niinkuin parahin valtiopäivämies.
RIITTA. No, älä sitten täällä suotta kieltäsi tylsennä, vaan riennä isäni luokse!
YRJÖ. Hyvästi! Pian tulen takaisin! (Hannu hiipii esille ja pistäikse piiloon sen kallion suojaan, jonka taakse Kaarlo on kätkeytynyt.)
*Laulu N:o 7.*
RIITTA.
Oi, rientäös vain, niin joutuimmittain me vuorilla taasen kohdatahan!
YRJÖ.
Kun tunturit nuo yön varjoja luo, niin luonasi olen taasen, niin luonasi olen heti taasen.
HANNU.
He aikovat kahden kesken kohdata, mut kolmanna minä olen mukana.
KAARLO (itsekseen).
Ma neljänneksi tahdon tulla.
RIITTA ja YRJÖ.
Mä täällä sun taasen kohdata saan, kun aurinko käypi vuorien taa, ja vierahan silmä nähdä ei saa ja kieliä yö ei saata.
KAARLO ja HANNU (samallaaikaa).
He kohdata täällä toisensa saa, kuin aurinko käypi vuorien taa, mut vierahan silmä nähdä sen saa — yön kielautta ei voi taata.
YRJÖ.
Yks suutelo vain, oi, armahimpain, kun kotvahan sua en näe lain!
RIITTA.
Oi, riennä nyt vain, mun rakkahimpain! Näes, Ahti se vois mun viedä.
YRJÖ.
Mä ennemmin sua olin täällä, sua nopsempi ain' —
HANNU (erikseen).
Mä, helkkari vie, mä vikkelin toki heistä.
KAARLO (samoin).
Oho!
Sä viimeksi tulet meistä!
KAIKKI NELJÄ.
Kun aurinko käypi vuorien taa
Ja huntuhun hämyn peittyvi maa.
Niin tänne sa silloin luokseni saa,
Ma kaiholla vuotan täällä.
(Yrjö poistuu. Hannu vetäytyy kallion taakse, joten Kaarlon täytyy poistua näyttämöltä. Riitta menee näyttämön reunalle, katseellansa Yrjöä seuraten).